Читать книгу Kertovaisia runoelmia: Alkuperäisiä - Various - Страница 1

    Köyh' asuu akkanen töllissään,

    Leipäänsä kyynelin kastaa;

    Hän istuu siin' ypö-yksinään;

    Häll' eikö heimoa, lasta?

    Näin istuiss' aikahan menneesen

    Pois kauas miettehet lentää,

    Pois kauas aikahan kultaiseen —

    Ja vedet poskille entää.

    Ain' ollut näin ei hän yksinään;

    Häll' oli poikansa silloin;

    Nyt missä lie, mihin viipyikään?

    Taas hänet nähnehe milloin?

    Se häll' oli kallehin kalleus,

    Pimeässä silmien valo,

    Se kurjuudessakin lohdutus,

    Se päivän koittavan salo.

    Raskaimmat raatoi äit' orjan työt

    Vaivoistaan nurkahtamatta;

    Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt

    Lepoa muistelematta.

    Pojasta, toivoi hän, tulee mies

    Jalompi vanhempiansa,

    Ja maineensa rinnalla jää kenties

    Myös muistonen kantajastansa.

    Ja poika varttui kuin honka maan,

    Ei vertaa häll' ole toista;

    Ja missä parhaita mainitaan,

    Nimensä kirkkainna loistaa.

    Mut onness' uudessa halvaksi

    Hänestä käynyt on äiti;

    Hän saadun lemmen jo unhoitti,

    Ja yksin kantajan heitti.

    Se äiti köyhä ja kurja on,

    Oi suomen lape, isänmaasi.

    Kuink' olla hälle, sä armoton,

    Voit kylmä kuin talvinen paasi?

    Jo palaa jälleen sun äitis' luo

    Hänt' ota hellähän hoivaas!

    Taas hälle lempesi täysi suo!

    Hän itkien kaipaavi voimaas.

    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,

    Kohoova katto on kohta.

    Ja laajaks seinät käy ahtahat;

    Kuin keisarin linna se hohtaa.

    Ja äitis vanhan ja vaivaisen

    Näet nuoreks nuortuvan taasen,

    Ja kruunun painavi kultaisen

    Hän otsaansa kirkkahasen.

    Ja kummastellen kaikk' kansat on

    Näin lausuvat keskenänsä:

    "Mik' ihme outo ja verraton! —

    Sen lapsi loi lemmellänsä."