Читать книгу Samuel Titmarsh - William Makepeace Thackeray - Страница 3

Englannille ilmestyi 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla kolme, neljäkin harvinaisen kyvykästä romaanikirjailijaa, jotka pystyivät tekemään itsensä huomatuksi Scottinkin suositun romantisen romaanin rinnalla. Se johtui siitä, että he eivät ruvenneet tämän mestarin jäljittelijöiksi ja hänen kunniaan saattamansa romaanilajin enemmän tai vähemmän onnistuneiksi viljelijöiksi, vaan valitsivat huomionsa esineeksi alan, jota ennenkin oli Englannissa menestyksellä muokkailtu, nimittäin yhteiskunnallisen romaanin, ja jakoivat sen sillä tavalla, että Dickens pääasiassa pysytteli Lontoon East Endissä, köyhälistön puolessa, ja Bulwer West Endissä, varakasten parissa, Thackeray taas seurasi ylimystön ja keskisäädyn piirejä ja George Eliot liikkui maaseudulla.

Thackeray kuului syntyperänsä kautta itse tähän samaiseen yläluokkaan, joka oli hänen kuvaustensa aihe ja esine. Hänen isänsä oli ylhäinen virkamies Itä-Intian kauppaseuran palveluksessa. Intiassa syntyikin tuleva romaanikirjailija, heinäk. 18 p:nä 1811 Kalkutan kaupungissa. Isä kuoli jo 1815 ja äiti meni pian uusiin naimisiin. Sitten poika kuusivuotiaana lähetettiin sukulaisten luo Englantiin saamaan kotimaassa kasvatuksensa. Hän pantiin Lontoon vanhaan Charter-House -kouluun. Siellä ylemmistä säätyluokista oleville pojille vanhojen perintötapojen mukaan anteliaasti keppiä heilutellen opetettiin kreikkaa ja latinaa eikä muuta mitään. Hyvin vähän kasvoikin Thackerayssä rakkautta tähän oppilaitokseen. Siellä vallitseva raaka henki, kuritusjärjestelmä ja vanhempien oppilasten sortovalta nuorempia kohtaan tympäsivät hänen mieltänsä, ja ruumillisiin leikkeihin hän oli haluton. Oppilaana hän oli varsin keskinkertainen, mutta sen sijaan osasi kaikessa saada näkyviin koomillisen puolen, mitä todistavat hänen siihen aikaan piirtelemänsä kaikenlaiset pilakuvat ja sepittämänsä ivalliset ja ilveelliset runonpätkät. Koulusta päästyään hän vietti lähes pari vuotta Cambridgen yliopistossa lueskellen yhtä ja toista, etupäässä toki kaunokirjallisuutta, mutta ennen kaikkea nauttien elämää ja tutkien ihmisiä ja maailmaa. Täälläkin hän kirjoitteli ylioppilasten kalentereihin onnistuneita ivamukailuja ja suunnitteli suorittamatta jääneitä suuria runoteoksia. Mitään yliopistollista arvoastetta hankkimatta Thackeray 1830 jätti Cambridgen ja lähti matkoille käyden Pariisissa, Roomassa, Dresdenissä ja Weimarissa, missä hän viipyi useita kuukausia ja pääsi vanhan Goethen puheille.

Palattuaan Englantiin hän kävi kiinni lakitieteeseen, mutta oikeuskysymykset eivät kauankaan jaksaneet kiinnittää puoleensa hänen mieltänsä, joka yhä paloi kaunokirjallisuuteen, ja kokonaan hän luopui lainopista, kun v. 1832 tuli täysikäiseksi ja sai haltuunsa melkoisen omaisuuden. Siitä hän teki pikaisen lopun. Osaa nielivät hänen useat sanomalehtiyrityksensä, toinen osa meni menojaan muutaman intialaisen pankin vararikossa ja loput vei hänen oma kevytmielisyytensä, peli, petturit ja keinottelijat. Näinä vuosina hän eli enimmästä päästä Pariisissa, työskennellen Louvressa. Hän oli näet intohimoisesti mieltynyt maalaustaiteeseen ja kuvitteli osaavansa sitä paremmin kuin mitään muuta. Hyvä koomillinen vaisto hänellä olikin, mutta lahjat muuten siihen suuntaan liika heikot. Ja pettymykset tällä alalla olivatkin yksi syy, joka ohjasi hänet toiseen taidetuotantoon, kirjallisuuteen. Muita syitä olivat jo varhaisesta nuoruudesta asti kytevä mieltymys ja tuo kerrottu aineellisen huolettomuuden äkillinen loppu. Hän rupesi kokonaan kirjailijaksi, ensi aluksi sanomalehtimieheksi, jota tointa hän jo ennen oli menestyksellä koetellut. Pian sen jälkeen, v. 1836, hän Pariisissa meni naimisiin neiti Isabella Shawen, iiriläisen everstin tyttären kanssa, ja huolimatta vähemmän loistavasta aineellisesta asemasta ja perhehuolista olivat seuraavat vuodet onnellisimpia kirjailijan elämässä. Mutta tämä onni oli lyhytikäinen. Neljättä vuotta kestettyään avioliitto särkyi, vaimo asettui maalle asumaan (toisten tietämän mukaan hän oli tullut parantumattomasti mielisairaaksi) ja kirjailija oli jälleen yksin. Isku oli kova Thackeraylle, mutta sekä se että rahatappiot terästyttivät hänen veltonlaista luonnettaan ja saivat hänet yrittämään parastansa hankkiakseen itselleen ja lapsilleen (avioliitosta oli syntynyt kolme tytärtä, joista yksi kuoli pienenä) vahvan ja varman taloudellisen aseman.

Lähes kaksitoista vuotta kesti taistelua tämän päämäärän saavuttamiseksi. Pitkä ja kova oli oppiaika, jonka kuluessa hän leipäkullan edestä kirjoitti aikakauslehtiin ivailuja, piloja, matkakuvauksia, taide- ja kirja-arvosteluja, leikkisiä ballaadeja, novelleja, miehuullisesti ja väsymättömänä käyden sotaan ja kirjoitukseen aina valmiin sanomalehtimiehen taistelua. Varsinkin hän kirjoitti, erilaisissa valepuvuissa, nimeään ilmaisematta, nyt jo kuolleeseen kuukauslehteen "Fraser's Magazineen", "Timesiin" ja v. 1841 perustettuun pilalehteen "Punch", jonka päätuki hän yhteen aikaan oli. Hänen antamansa avustukset olivat kaikki älykkäitä, sukkelia ja täynnä purevaa ivaa, toisinaan herttaisen leikillisyyden elävöimiä, ja niin erilaiset kuin ne ovatkin, näkyy jo kuitenkin kaikissa oma omituinen, tarkkapiirteinen henkilöllisyys.

Thackerayn tarkotus ja päämäärä oli totuuden julistaminen. Hän oli saanut kokea onnettomuutta ja vastoinkäymistä. Onnettomuus oli terottanut hänen katseensa. Ihmisten virheet paljastuivat hänen silmälleen. Hän, jossa eli puhdas ja jalo kristillinen henki, näki ihmisten vajonneen tuhansiin heikkouksiin ja isompiin ja pienempiin synteihin. Sen tähden hän ottaa opettaakseen heitä ja valaistakseen heidän mieltänsä. Mutta hän tekee sen ensi aluksi katkerasti, synkkämielisesti. Hän sairastaa pessimismiä. Siitä hänen ensimäisen kirjailijakautensa tavattoman mustat yhteiskuntakuvaukset. Tekijälle kuvaavaa kuitenkin on, ettei näissä maalata murhia, raiskauksia ynnä muuta semmoista, vaan toisellaisia inhimillisiä virheitä, kuten voitonhimoa, ulkokultaisuutta, petosta, kavaluutta, kateutta, itsekkäisyyttä. Tekijän tuomiot ovat tosin liialliset. Mutta näissäkin tuotteissa (niitä ovat esim. eri sarjat Yellowplushin — herraslakeijan — nimissä sepitettyjä kirjoituksia) on havaittavissa mestarin käsiala ja kuohumistilassa oleva luomiskyky.

Tietenkään ei Thackeray näin ollen voinut noudattaa yleisön makua. Mitä silloin olisi totuuden puhumisesta tullut? Hän päinvastoin kävi sotaa yleisöä ja yleisön lempikirjailijoita, taiteellisia ja yhteiskunnallisia puolijumalia vastaan. Ensinnäkin hän kaunokirjallisessa taistelussaan ahdistaa romantiikan kasvannaisia. Walter Scottin kuulumattoman menestyksen jälkeen oli romantinen romaani tavattomasti siinnyt ja synnyttänyt muutamia omituisia hedelmiä. Näihin kuuluu rikosromaani, yleväsydämisten, jalojen rosvojen ja filosoofisten murhamiesten romaani. Thackeray huomasi näiden mieltäkiinnittävien konnien esityksessä siveellisen erehdyksen ja vaaran, ja hän päätti ajaa pois myrkyn vastamyrkyllä. Pienessä "Catherine" -nimisessä novellissa (1839-40), jonka esineenä on miehensä surmaajan tarina 18:nnelta vuosisadalta, näytetään meille alaston kuva turmeltuneesta ihmisestä ilman hyveen ja paheen välillä liikkuvia silmänkääntötemppuja, jotka lopuksi panevat lukijan niin pyörälle, ettei hän tiedä, mikä on mitäkin näistä ominaisuuksista, ja tämän kuvan tekee siedettäväksi jännittävä esitystapa ja kertojan sukkeluus ja huumori. Samanlaatuinen teos on "Memoirs of Barry Lyndon" (B. L:n muistelmat) (1844), iiriläisen seikkailijan omakertoma elämäkerta. Seikkailija kohottautuu huimapäisten petkutustensa kautta joksikin aikaa vaikuttavaan asemaan, rikastuu ja pääsee parlamentin jäseneksi, mutta lopuksi joutuu ansaan ja köyhänä ja kurjana kuolee velkavankilassa. Hieno, Swiftin suuntainen itse-ivailu käy läpi kertomuksen. Barry pitää itseään gentlemannina, sillä onhan hän valmis ritarilliseen tapaan kaksintaistelussa ampumaan tai pistämään kuoliaaksi jokaisen, joka sitä epäilisi! Ja mitä hänen ammattiinsa, pelaamiseen, tulee, ei hän katso tekevänsä pahemmin kuin kauppamies pörssissä tai asianajaja ja lääkäri virassaan. Vain kamasaksain ennakkoluulo on heittänyt tahrapilkun tähän jaloon kutsumukseen. — Tässä teoksessa, joka tekijän kiihkeäin vastustajainkin mielestä ei ainoastaan ole hänen paraitaan, vaan todella oivallinen teos, johdonmukaisesti ajan tyyliä noudattava ja kiinteästi sommiteltu, Thackeray osottaa ensi kertaa mestarillista taitoansa 18:nnen vuosisadan sivistysolojen kuvaamisessa, ala, jolla hän liikkui kuin kotonaan.

Totuus pilaan puettuna on johtavana aatteena hänen mainioissa romaanien ivamukailuissaan, joissa hän sattuvasti jäljitteli ajan suosituimpia romaanikirjailijoita Bulweria, Disraelia, Cooperia y.m. Lopuksi hän rohkeni kajota romantisen romaanin suureen taitoteokseenkin, Walter Scottin "Ivanhoeen". Hän kirjoitti tälle jatkon "Rebekka ja Rovena" (1850), jossa sankari uskomattomia sankaritöitä tehtyään ja määrättömästi vuodatettuaan verta lopuksi nai kauniin juutalaistytön, joka tietysti on kääntynyt kristinuskoon, kun taas ylpeä ja kylmä neito Rovena kahden puolison elämän katkeroitettuaan kuolee vankilassa. Tämä erittäin oivasti osattu ivamukailu — paraimpia mitä on kirjoitettu — jossa iva vastoin Thackerayn tapaa on hyvin lievää, eikä tavota Scottia itseään, on vastalause romantiikan epätodellisuutta vastaan, sen väärää raa'an keskiajan ihannoimista, kaikkea tuota kirjavaa kudelmaa vastaan, jossa on niin vähän totuutta ja niin paljon keksittyä, joka kyllä aina ilahuttaa lapsen mieltä, mutta ei voi täysikasvaneille tarjota henkistä ravintoa. Hyvänsävyisen hilpeällä pilalla ahdistaessaan historiallis-romantisen romaanin kuolematonta mestariteosta kohottaa hän luonnontotuuden, realismin, lipun.

Mutta hän ei tyydy yksistään kaunokirjalliseen ivailuun, vaan ryhtyy elävää yhteiskuntaa vitsomaan. Varsinkin kohdistaa hän ivansa ylhäisen aateliston ryömivää kunnioittamista vastaan, josta hän kerta murhaavasti sanoo: "Jos saatana itse olisi lordi, luulen, että moni englantilainen äiti mielellään ottaisi hänet vävypojakseen." Tämän aateliston kunnioittamisen ohella Thackeray yleensä ruoskii erästä englantilaisissa tavattoman runsaassa määrässä tapaamaansa pahetta, jolle hän on antanut nimen "Snobbery", mikä suomeksi on tullut käännetyksi sanalla "keikailu". Keikari ("the snob") on Thackerayn määritelmän mukaan henkilö, "joka ihmettelee alhaisia, jokapäiväisiä asioita alhaisella, jokapäiväisellä tavalla". Sellaisia asioita ovat ennen kaikkea raha- ja säätyarvo.

Kaikki Thackerayn tähänastiset teokset olivat ilmestyneet salanimillä — oman nimensä hän vasta 1843 asetti julki eräässä esipuheessa; toinen yhtäläisyys oli ollut se, että ne olivat jääneet yleisöltä kokonaan huomaamatta. Samoin kävi senkin kirjasen, joka nyt niin monen kymmenen vuoden päästä tarjotaan suomenkielisen yleisön käteen, hänen pienen novellinsa "History of Samuel Titmarsh and The Great Hoggarty Diamond" [1] (1841), joka ensimäisenä osottaa, mikä mielen syvyys, todellinen tunnelmarikkaus piili Thackerayn ivallisen naamion takana. Hän kirjoitti tämän pienen kertomuksen kauppapalvelijan iloista ja suruista taidokkaasti kutoen yhteen hienoimman ivan ja syvän myötätunnon, kun hänen elämänsä suuri suru, avioliiton rikkoutuminen, oli hänen sydämensä hellyttänyt. Ja siitä syntyi todellinen taitoteos, oikea ivan ja sukkeluuden helmi. Samuel Titmarsh kertoo itse kipeistä kokemuksistaan suuressa maailmankaupungissa ja tekee sen hänen kaltaiselleen maaseutulaispojalle ominaisella suoran avomielisellä tavalla. Hän ei milloinkaan mutkittele eikä koreile, vaan käy oikopäätä asioista kiinni, nimittää kaikki oikealla nimellään ja pitää hyvin vähä melua urheasta sydämestään, joka aina on oikealla paikallaan. Tästä esityksen hillitystä sävystä johtuu, että tämä paikottain syvästi liikuttava, aina viehättävä ja läpeensä lämmittävä kertomus koruttomuudestaan huolimatta pystyy tekemään sellaisen vaikutuksen, että Thackeray itse kerta (v. 1848) kirjoitti, luettuaan sen uudelleen: "Kautta kunniani, ellei se saa teitä itkemään, niin täytyy minun uskoa teistä huonoa."

Kertomus ilmestyi ensinnä edellämainitussa "Fraser's Magazinessa". Sitä tuskin huomasi suuri yleisö, joka ei aavistanut, että ihaillulle ja juhlitulle Dickensille oli syntynyt tasaväkinen kilpailija. Kuitenkin jo silloin joku sattui panemaan sen merkille. Niinpä John Sterling huudahtaa: "Mitä parempaa on Fielding tai Goldsmith kirjoittanut? Se mies on oikea nero ja voisi, jos saisi viettää rauhallista, huoletonta elämää, luoda mestariteoksia, jotka eläisivät yhtä kauan kuin mikään niistä, joita meillä jo on, ja ilahuttaisivat miljoonia vielä syntymättömiä lukijoita."

Vasta kun vuosina 1847 ja 1848 keltaisissa shillingin hintaisissa vihoissa oli ilmestynyt suuri tapainkuvaus "Vanity Fair" (Turhuuden markkinat) — kansilehdellä näkyi nyt ensi kertaa tekijän oma nimi ilman minkään salanimen suojaa — saavutti Thackerayn kyky täyden tunnustuksen, ja sen jälkeen hän myöskin aineellisesti pääsi hyvin "hyville jaloille".

John Bunyanin vertauskuvallisessa kertomuksessa "Kristityn vaellus", kerrotaan, kuinka kristitty matkallaan tuli "Turhuuden markkinain" kaupunkiin. Hän kiiruhtaa nopeaan tämän paikan ohitse, jossa näkyy ilveilijöitä ja apinoita, kauppakojuja ja nukketeattereja, jossa kaikilla maailman kielillä myydään, ostetaan, petetään ja huvitteleidaan. Mutta filosoofinen ihmisten tutkija vaeltaa miettien paikan läpi, näkee iloisuuden varjon alla tuskan ja vaivan, korun ja kaunistuksen alla alastomuuden ja rumuuden, näennäisen riemun ja yksimielisyyden alla tämän maailman hyvyyksien turhan tavottelemisen ja intohimojen tappelun, ja ryhtyy sitten kirkastetun kaihoksivassa mielialassa jälleen päivätyöhönsä. Se on perussävel tässä romaanissa, jossa Thackeray kuvaa vuoden 1815 seuraelämää. Hän nimittää teosta "romaaniksi ilman sankaria". Tällä hän tahtoo sanoa, ettei kirjassa ole sankaria sanan hyvässä ja tavallisessa merkityksessä. Sen sijaan on siinä kyllä pääluonne, pieni kotiopettajatar Rebekka Sharp, joka viekasten juonien avulla joksikin aikaa pääsee vaikuttavaan asemaan, mutta lopuksi omien vehkeittensä tähden joutuu perikatoon. Hänen ympärilleen ryhmittyvät muut henkilöt, hurjisteleva ja itsekäs aatelisperhe, pöyhkeileviä, rahoillaan komeilevia, kovasydämisiä kauppamiehiä, kevytmielisiä upseereja, norkkailijoita, roistomaisia palvelijoita j.n.e. Thackeray on tässä suuremmoiseksi maalaukseksi yhdistänyt kaikki, mitä vastaan hän tähän asti paloitellen oli taistellut. Iva on vielä kylläkin katkerata eikä pahoista ihmisistä ole puutetta, mutta hyvä se lopultakin jää voitolle, joskin sen taistelut ovat olleet pitkät ja vaivaloiset. Ja entiseen verraten on iva jo paljon heltynyt. Miltei isällisen hyväntahtoisesti hän soimaa ihmisten heikkouksia.

Nyt alkaakin Thackerayn elämässä toinen tuotantokausi, jossa katkeroittuneen vitsojan ääni lievenemistään lievenee. Hänen seuraavat tapainkuvauksensa ovat romaanit "History of Arthur Pendennis" (1848-50), "The Newcomes" (1853-55) ja "The adventures of Philip" (P:n seikkailut) (1862). Pendennis on jonkinlainen ja hyvinkin tarkka tekijän oma elämäkerta. Sankari ei ole mikään ihannehenkilö, pikemmin horjuva luonne, joka hyvää tahtoo, mutta enimmäkseen tekee päinvastoin, mutta lopullisesti pääsee oikealle tielle jalon naisen rakkauden ja vahvan miehen ystävyyden avulla. Samanlaiseen puolihämärään tapaan, hienosti liittäen toisiinsa hyvän ja pahan, itsekkäisyyden ja uhrautuvaisuuden, jonkalaista tapaa Thackeray mielellään käyttää, koska se vastaa todellisuutta, on muutkin henkilöt kuvattu.

Romaani "The Newcomes" ("Newcome-suku") on kertomus rikkaasta perheestä, jonka hyörinän ja pyörinän Thackeray on asettanut peiliksi Englannin suku- ja raha-aatelin eteen. Hän ruoskii tämän piirin maailmallisuutta, miesten sydämettömyyttä ja naisten rahanalaisuutta, avioliiton alentamista kauppa-asiaksi, koko sitä onttoutta, joka peittyy "arvokkuuden" kiillon alle. Mutta ei puutu jalompiakaan ilmiöitä, joista etenkin pistävät näkyviin päivänpaisteinen, ilomielinen, jalosydäminen, vaikkei suinkaan itsekkyydestä vapaa Ethel Newcome ja eversti Newcome, oikea gentlemanni, jolla on lapsen sydän. Romaani sisältää kauneimpia ja ylentävimpiä kohtia, mitä Thackeray koskaan on kirjoittanut ja ylipäänsä on hänen parhaimpia teoksiaan.

Thackerayn viimeinen tapainkuvaus "Philipin seikkailut", joka ilmestyi hänen 1860 perustamassaan aikakauslehdessä "The Cornhill Magazine", ei ole muiden teosten arvoinen. Juttu on pitkäveteinen, ja tuo 'vanitas vanitatum' (turhuuksien turhuus), josta Thackeray lakkaamatta saarnaa, se väsyttää lukijaa.

Tapainkuvausten ohella on Thackeray luonut eteviä teoksia historiallisenkin romaanin alalla. Mutta tätäkin romaanilajia hän käyttää tapojen kuvailuun, sillä erotuksella vain, että nykyajan asemesta pitää silmällä 18:tta vuosisataa. 18:s vuosisata oli Thackerayn toinen henkinen koti. Sen kirjallisuus ja ajatustapa oli monin kohdin hänelle tutumpi kuin hänen omansa. Kirjailijana hän näyttää pikemmin Addisonin ja Fieldingin nuoremmalta veljeltä kuin Tennysonin ja Carlylen aikalaiselta.

Romaani "Esmond" (1852) kuvaa tapahtumia kuningatar Annan ajoilta. Se perustuu mitä seikkaperäisimpiin tutkimuksiin ja loihtii silmiemme eteen tuon ajan yhteiskunnan, sen keikarit ja maailmanmiehet, jesuiitat ja jakobiitit, sen tappelusankarit ja kirjailijat, sievistelevät hovinaiset ja arvokkaat maa-aatelisrouvat. Kirjassa esiintyvistä ja toimivista henkilöistä sopii erityisesti mainita tunnetut kirjailijat Addison ja Steele. Mutta nämät sivistyshistorialliset havainnot eivät suinkaan tukehuta puhtaasti inhimillisiä ominaisuuksia. Thackeray on tässä luonut ihmeteltävän todellisia ja sydämellisen runollisen hengen koskettamia henkilöitä. Silmäillessään menneitä aikoja katoaa hänestä katkeruuden tunne, jonka nykyaika hänessä herättää, ja sydämen ja tunteellisuuden runous, joka hänessä uinuu, pääsee paremmin oikeuksiinsa. "The Virginians" (Virginialaiset) (1857-59) muodostaa jatkon "Esmondiin". Molemmat päähenkilöt, kaksi veljestä, ovat amerikkalaisia ja taistelevat yhdessä Washingtonin johdolla intiaaneja vastaan ja myöhemmin eri puolilla Amerikan vapautussodassa. Me tunnemme itsemme kokonaan siirretyiksi Yrjö III:n aikoihin, puhumme "Pamelan" tekijän, kunnon Richardsonin kanssa, suuren arvostelijan Samuel Johnsonin, älykkään maailmanmiehen, veltostuneen lordi Chesterfieldin ja ritarillisen kenraali Wolfen, Quebecin voittajan kanssa. Me seuraamme suuren kansan syntymistä tuolla puolen valtameren ja ihailemme Yrjö Washingtonin antiikista suuruutta. "Esmond" on kaiketikin etevämpi, eheämpi taideteos, mutta molemmat pystyvät lukijassa herättämään harvinaisen voimakkaan todellisuustunnon. Siinä kyvyssä Thackeray on Scottin vertainen.

Hänen perinpohjaisiin 18:nnen vuosisadan tutkimuksiinsa liittyy jakso luentoja — 18:nnen vuosisadan englantilaisista humoristeista" (1851 ja 52) sekä "Neljästä Yrjöstä" (1855-57). Ne osottavat terävää arvostelukykyä, syventymistä aikaan ja täydellistä tyylin hallitsemista; ovat lähdekirjoina paljon käytettyjä.

Thackerayn viimeinen teos, historiallinen romaani "Denis Duval", on jäänyt keskeneräiseksi tekijänsä ennenaikaisen kuoleman kautta — hän tavattiin jouluk. 24 p:nä 1863 hengettömänä vuoteessaan; kuoleman syy oli verensyöksy aivoihin. Teos herättää "loppumatonta kaipausta". Se oli taaskin Thackerayn mielikkialalta 18:lta vuosisadalta, jolta kirjoittaessaan hän aina noudatti erityistä huolta valmistelussa, suunnittelussa ja toteuttamisessa. Romaanista olisi nähtävästi tullut runoilijan kypsin luoma. Kieli, sommittelu ja luonteenkuvaus on täydellinen ja kaikkea kannattamassa on tuo lämmin tunnelma ja syvä leikkisyys, johon Thackeray oli kohonnut ivallisesta, myrskyisestä nuoruuden mielialastaan.

Thackerayn päälähde oli jokapäiväinen elämä. Hänen romaaninsa ovat sarja tapahtumia siitä, mitä hän saattoi havaita itsessään ja muissa hänen ympärillänsä. Ja tällä alalla hän tuntee niin monta eri puolta ja muunnosta, että hänen kuvauksensa eivät koskaan yksitoikkoisuudella pitkästytä. Ne kuvaukset ovat realistisia, mutta hillittyjä. Ne tavoittelevat vain elämänkuvain esittelemistä, joista kaikki epätosi ja luonnottomuus on poissa. Niinpä ovat hänen henkilönsä suurimmalta osaltaan tavallisia syntisiä ihmisiä, joilla hyvien ominaisuuksien ohella on runsas määrä tavallisia inhimillisiä vikoja ja heikkouksia. Kauniissa sopusoinnussa tämän tosioloisen elämänkuvauksen kanssa on Thackerayn kieli ja tyyli. Se on koristelemattoman yksinkertaista, mutta juuri siitä syystä tavattoman selvää ja tajuttavaa. Mahtavia, kaikuvia sanoja hän välttää, koska ne hänestä ovat turhamaisia, ja saa kuitenkin yksinkertaisilla ja jokapäiväisillä sanoillaan aikaan mitä erilaatuisimpia vaikutuksia. Kylmä ja kuiva ei hänen tyylinsä ole koskaan. Ja vielä yksi piirre, joka todistaa tekijän hienoa ja puhdasta mieltä: hän ei milloinkaan vie lukijaa himoja kutkutteleviin kohtauksiin, vaan mitä huolellisimmin niitä välttää.

Thackeray oli ruumiinkooltaan jättiläismäinen mies, hänellä oli mahtava ajattelijan pää ja lapsen kasvot, suun seutuvilla ivallisen vakava hymy. Seurustelussa hän oli miellyttävä mies ja hyvä ystävä, joka mielellään lasketteli hyväntahtoista pilaa, yksityisenä ihmisenä suuresti eroten runoilija Thackeraystä, jota on moitittu ylen kohtuuttomaksi arvostelussaan, yksipuolisen pessimistiseksi. Vaan eihän kenelläkään voi kirjallisuudessa yhtä vähän kuin muutenkaan elämässä olla kaikkia mahdollisesti tarvittavia ominaisuuksia. Kukin näkee tavallaan, tuntee tavallaan ja omalla tavallaan esittää. Me emme toki hyvällä syyllä voi moittia Thackeraytä siitä, että elämä on häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen kuin miksi hän sitä kuvaa — koska se semmoinen on. Ja joskin hän etupäässä näkee elämän varjopuolet ja tuo ne esiin kehottaen: elä tee näin! on kuitenkin hänen mieleensä tie avoinna kaikille hellille tunteille ja hänen ivaansa kannattaa luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja vahva vakaumus, että elämä on siveellinen koettelemus, alituinen taistelu itsekkäisyyden ja ylpeyden paholaista vastaan.