Читать книгу Samuel Titmarsh - William Makepeace Thackeray - Страница 6

Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na 1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, — mutta eihän se asia oikeastaan kuulu tänne.

Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen univormuun puettuna — hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran yhtä monen sisaren omat.

Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta, jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme perheen keskuudessa).

Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, — vieläpä kutsui minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki minulle kovin pahaa.

No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) — jonka, sanon minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet, ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä onnellista hopeakappaletta!

Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.

Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.

"Sam, kultaseni", sanoi hän kopeloidessaan avaimiaan, — kaada itsellesi vielä lasillinen Rosoliota" (sennimelliseksi hän oli ristinyt kirotun juomansa), — se tekee sinulle hyvää."

Minä kaasin lasillisen ja te olisitte voineet nähdä käteni vapisevan, kun pullo kilk—kilk kilahteli lasia vasten. Sillä välin kun minä nieleskelin juomaa, oli vanha rouva saanut puuhansa pöydän ääressä loppuun ja asteli minua päin heiluva vahakynttilä toisessa kädessä ja toisessa iso mytty.

"Nyt on hetki", ajattelin minä.

"Samuel, rakas sisarenpoikani", sanoi hän, — ensimäisen nimesi sinä sait eno-vainajaltasi, autuaalta mieheltäni, ja kaikista mies-vainajani ja omien sisarteni pojista ja tyttäristä sinä olet ainoa, jonka elämänkäytös on minua erittäin miellyttänyt."

Jos ajattelee, että tätini oli yksi seitsemästä naidusta sisaresta, että Hoggartyt olivat joutuneet naimisiin Irlantiin ja tulleet lukuisan lapsiparven äideiksi, täytyy minun sanoa, että kohteliaisuus, jonka tätini minulle lausui, oli todella sievä.

"Rakas täti", sanoin arasti ja vapisevin äänin, "olen usein kuullut Teidän sanovan, että meitä oli kaikkiaan seitsemänkymmentä kolme, ja uskokaa minua, että pidän Teidän korkeata käsitystänne, minusta todella mairittelevana. Minä en ansaitse sitä, en tosiaankaan."

"Mitä tuohon inhottavaan iiriläiseen joukkokuntaan tulee", sanoo tätini jokseenkin terävästi, "niin älä puhu heistä, minä kammon heitä ja kaikkien heidän äitejäänkin" (seikka on se, että Hoggartyn omaisuudesta oli käyty käräjiä), "mutta kaikista muista sukulaisistani sinä, Samuel, olet ollut uskollisin ja huomaavaisin minua kohtaan. Esimiehesi Lontoossa kiittävät säännöllisyyttäsi ja hyvää käytöstäsi mitä parhaimmaksi. Vaikka sinulla on ollut kahdeksankymmentä puntaa vuodessa (sangen runsas palkka), et ole menettänyt shillinkiäkään yli tulojesi, niinkuin muut nuoret miehet olisivat tehneet. Ja vapaakuukautesi sinä olet omistanut vanhalle tädillesi, joka, vakuutan sen sinulle, on kiitollinen siitä."

"Oh, täti kulta!" sanoin minä. Siinä kaikki, minkä sain virketyksi.

"Samuel", jatkoi hän, — minä lupasin sinulle lahjan, ja tässä se on. Ensinnä arvelin antaa sinulle rahaa, mutta sinä olet säännöllinen poika etkä tarvitse sitä. Sinä et ole riippuvainen rahasta, rakas Samuel. Minä annan sinulle, mitä enimmän pidän arvossa elämässäni, Hoggarty-vainajani m-mu-muo-to-kuvan (kyyneleitä) rintasoljessa, jota kaunistaa se kallisarvoinen timantti, mistä useasti olet kuullut minun puhuvan. Pidä sitä, rakas Samuel, minun tähteni, ja ajattele tätä enkeliä taivaassa ja sinun omaa tätiäsi Susyä."

Hän pisti vehkeen käsiini. Se oli jokseenkin parranajorasian kannen kokoinen. Ja minun olisi yhtä helposti pälkähtänyt päähän pitää sitä rinnassani kuin käyttää kolmikolkka hattua ja kankipalmikkoa. Minä tunsin niin suurta harmia ja pettymystä, etten todellakaan pystynyt saamaan suustani halkaistua sanaakaan.

Kun olin hieman saavuttanut mielenmalttini jälleen, otin rintasoljen esiin paperista (rintasolki! kyllä kai, se oli yhtä iso kuin munalukko) ja hitaasti kiinnitin sen paidan rinnukseeni.

"Kiitos, hyvä täti", sanoin mainiosti salaten ivani. — Pidän aina arvossa tätä lahjaa Teidän tähtenne, joka olette sen minulle antanut, ja se on muistuttava mieleeni enoni ja kolmetoista tätiäni Irlannissa."

"Minä en tahdo, että pidät sitä tuolla tavalla!" kiljasi rouva Hoggarty. — Ei noiden ilkeitten punatukkaisten naisten hiuksia! Sinun täytyy ottaa pois heidän hiuksensa."

"Mutta sittenhän rintasolki on pilalla, täti hyvä."

"Älä huoli rintasoljesta. Laitata se uuteen malliin."

"Tai kenties", sanoin, "minä en ensinkään sitä muuta — kuva on hieman liika iso nykyisen käsityksen mukaan —, vaan laitatan enon muotokuvan kehyksiin sekä asetan uuninkamanalle, Teidän kuvanne vierelle. Se on hyvin soma pienoiskuva."

"Tämä pienoiskuva", sanoi rouva Hoggarty juhlallisesti, "oli suuren Mulcahyn chef-d'ouvre (lausuttu shef dööver), tätini lempisana, joka ynnä sanat bongtong ja allimod de Pariis muodostikin hänen ranskankielensä koko sanavaraston). Sinähän tunnet tämän säälittävän taiteilija-paran kauhean historian. Kun hän oli saanut valmiiksi tämän ihmeteltävän kuvan edesmenneelle rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta, Mayon kreivikunnasta, kantoi rouva Hoggarty sitä rinnassaan kaupunginpäällikön tanssiaisissa, joissa hän pelasi erän pikettiä ylipäällikön kanssa. Mikä oli voinut saada hänet asettamaan typeräin tytärtensä hiukset Mickin muotokuvan ympärille, en pysty käsittämään, mutta sellainen se oli kuin sen nyt tuossa näet. 'Hyvä rouva', sanoo ylipäällikkö, 'ellei tuo ole ystäväni Mick Hoggarty, niin olen minä hölmöläinen!' Nämät olivat hänen ylhäisyytensä omat sanat. Rouva Hoggarty Castle Hoggartysta irroitti soljen rinnastaan ja näytti hänelle sitä.

'Ken on taiteilija?' sanoo armollinen herra. 'Se on ihastuttavin kuva, mitä olen elämässäni nähnyt!'

'Mulcahy, Ormondin rantakadulta', sanoo rouva Hoggarty.

'Jumal'auta, minä otan hänet suojaani', sanoo armollinen herra. Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän antoi maalauksen takaisin tyytymättömän näköisenä. 'Tässä muotokuvassa on virhe', sanoi hänen ylhäisyytensä, joka oli ankara järjestyksen mies. 'Ja minä ihmettelen, että ystäväni Mick, joka on hyvä sotilas, ei ole huomannut sitä.'

'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.

'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan enään sanomatta.

Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton taiteilija tuli hulluksi heti paikalla. Hän oli pannut koko maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin takia, vaikka — noita kiittämättömiä olentoja — hän teki sen yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä, mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."

Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle. Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun. "Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella. Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä, mitä mielit."

Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista, kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin' näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" — ja kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" — joita minä, entre nous, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista kuukautta sitten.

No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat, mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut — no samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä, minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta taskussani.

Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja armaat hiukset paperruksissa.

Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään. Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti, vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan ristikon väliin — en saanut hereille ketään muuta kuin ison vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani hampaittensa väliin.

Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös katolle näkemättä Mary Smithiä.

Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.

* * * * *

"Äläs! Onpa siinä kroosia!" sanoi ajajalle tallipoika, joka poltteli sikaaria, katsellen minua ja sormella tonkien nokkaansa.

En ollut nimittäin ensinkään riisuutunut tätini kesti-illan jälkeen, ja kun olin pahalla tuulella ja kaikki vaatteet oli vielä sullottava kirstuihin ja paljon muuta ajattelemista, olin kokonaan unhottanut rouva Hoggartyn rintasoljen, jonka edellisenä yönä olin pistänyt paidanrinnukseeni.