Читать книгу Samuel Titmarsh - William Makepeace Thackeray - Страница 4

Sisällysluettelo

Hyvillä ystävilläni, tämän pikku kirjasen julkaisijoilla, näyttää olevan perin korkea käsitys alkulauseitten hyödystä ja he pyytävät sellaista tätä tilaisuutta varten lausein niin vakavin, että on mahdotonta kieltäytyä myöntymästä heidän pyyntöönsä.

Tarina ilmestyi alkuisin Fraser's Magazinessa vuonna 1841 ja on kirjoitettu aikaan, jolloin kirjoittajaa itseään painoivat mitä raskaimmat persoonalliset surut ja vastoinkäymiset. Niille, jotka ovat huvitetut tämäntapaisista seikoista kirjailijan elämäkerrassa, saattaa tämä riittävästi selittää sen hillityn ja alakuloisen sävyn, joka on läpikäyvänä tässä pikku kertomuksessa. Lukiessani sitä itse seitsemän vuoden kuluttua minä saatan johtaa muistiini ne olosuhteet, joissa se kirjoitettiin, ja ajatukset, toiset kuin on paperille pantu, jotka seurasivat tekijää hänen teoksensa halki.

Kertomusta, joka aina on ollut kirjoittajansa lemmikkejä, ei otettu erikoisen hyvin vastaan sen ensi ilmestymisen aikaan. Sen otti huomatakseenkaan vain pari henkeä, yksi heistä John Sterling-vainaja [2], joka kirjoitti sen johdosta minulle siihen aikaan paljon iloa ja mielihyvää tuottaneen kirjeen. Toisille kirjallisille alottelijoille olkoon lohdutukseksi omissa epäonnistumisissaan tieto, että eräs aikakauskirja hylkäsi tämän tarinan, ennen kun se sai paikan Fraserissa. Ja vasta Vanity Fairin menestyksen jälkeen (jonka senkin eräs aikakauskirja hylkäsi) minä löysin tai kenties paremmin sanoen etsin kustantajia kyllin rohkeita uskaltamaan painattaa Hoggartyn timantin sen nykyisessä yhtäjaksoisessa asussa.

Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta? Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa? Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti ajatelleeksi itseäni — miksi en muistanut Ison Hoggartyn timantin viimeistä sivua?

Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä puhe ole ylen pitkä.

W. M. Thackeray.

Kensington, tammikuun 25 p. 1849.