Читать книгу Dwight L. Moody - William R. Moody - Страница 4

Sisällysluettelo

Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.

Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö, jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen tilaisuuksia koulunkäyntiin.

Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:

"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".

Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen, mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin, jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.

Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja, huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.

Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys, kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette saaneet".

Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos kadulle.

Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.

Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän, mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko tunsi ruudin hajun.

Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:

"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä, oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen johtajaksi.

"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona pyytämässä tointa tämän liikkeessä.

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr. Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä, niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni, tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä, ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, — jos tämän kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi. Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi. Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa — aivan sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa. Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni, että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen, viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä.

Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle. Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan, syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita, joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia, hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla. Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin, sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään hengellisiä kokemuksiaan — kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän, kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan — mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin, että jotkut niistä ovat valheellisia — että yksi ja toinen koetti tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu) kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään, josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.