Читать книгу Dwight L. Moody - William R. Moody - Страница 5

Sisällysluettelo

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.

"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan kaupunkiin viikko sitten yöllä… Eilen illalla menin erääsen rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa, ja hänessä minä löydän rauhan… Toivon että olisit nähnyt muutamia naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä…"

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta, sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot, saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini, jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria viikossa… Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta, jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla, ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä, tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin", vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista, niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen, joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa. Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa, jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia, jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella". Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo, että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi. Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä) oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle. Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter, joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön. Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista), joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä auttamaan itseään uudessa tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit, luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia, panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä. Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella, viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä karitsoja".

"Karitsoja? Susia, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen — mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa". "Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."

Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen. Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää koko luokkansa.

Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.] joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin oli toisinaan selässä.

Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea. Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana. Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan, jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.

Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa. Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen" ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä: "Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".

Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä astumaan sisään ja sanoi hänelle:

"Te ette näy tuntevan minua".

"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".

"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"

"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".

"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja tässä toimessa".

Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.

Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli, sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.

Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:

"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä palaan".

Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on pelastettu".

Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä käsintuntuvasta evankeliumista.

Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen ulos.

"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen, mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla, pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen, täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.

"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.

"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"

"Kyllä sen voisitte tehdä".

"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"

He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.

Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:

"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".

Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.

Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa. Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya. kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.

Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn ystävänä.

Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle, toisen lausuessa hänelle:

"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".

Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle. Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella. Mutta Mr. Moody virkkoi:

"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".

Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.

Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse,

Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".

"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".

Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.

"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.

Miks'ei?

"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.

"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen poikki astua. Antakaamme rakkauden astua velvollisuuden sijalle seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille voitetuksi".