Читать книгу Dwight L. Moody - William R. Moody - Страница 6

Sisällysluettelo

Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.

Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa kristilliseen toimintaan.

Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa, tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti. Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa käyntiin.

Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi, rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä ajassa hän siinä onnistuikin.

Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N. Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.

Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859, osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:

"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea, ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli kuollut… Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut, sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin olisin ollut hänen poikansa".

Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies, empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin. Älä kerro tästä kenellekään".

Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen, omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän. Tästä kertoo hän itse:

"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa, mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan kehoittanut".

"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan. Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi. Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi Jumala silmäni".

"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".

"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti kalpealta ja hyvin heikolta".

"Miten on laitanne? kysyin häneltä".

"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin. Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"

"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen levottomuuteensa, vastasi hän":

"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".

"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani minut miettimään".

"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan, miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos haluatte".

"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata, ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli rukouksemme".

"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät pelastusta".

"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin kerrassaan paistavilla kasvoilla".

"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut

Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".

"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta, niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"

"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua, sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"

"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus, minkä tänä iltana olen saanut".

"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään. Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt. Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät. Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin, kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".

"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"

Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle 1,000 doll. — siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll. Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla, niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena, jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.

Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä" eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.