Читать книгу Maamme kirja - Zacharias Topelius - Страница 3

Sisällysluettelo

Maamme.

1. Aamulaulu.

Tuhansin rannoin raikkahasti

heräjä, armas synnyinmaa!

Heräjä, aamu hehkuvasti

jo ilmain äärell' aukeaa!

Jo väistyy talves pitkä yö,

valosi voitonhetki lyö.

Tuhansin rannoin raikkahasti

heräjä, armas synnyinmaa!

Kuin kukkaranta aamun heloon,

heräjä uuteen aikahan,

sill' elon huomen kutsuu eloon

ja voittaa varjot kuoleman!

Sa kasva kallein muisteloin,

työn kunnoin, aattein avaroin!

Kuin kukkaranta aamun heloon,

heräjä uuteen aikahan!

Kuin kaste aamun tuuliin, sulta

kadotkoot kaihon kyyneleet!

Luo vihannoimaan vilu multa,

luo kukkiin posket kelmenneet!

Kaikk' kevään silmut auetkoot!

Ja mielet, toiveet tointukoot!

Kuin kaste aamun tuuliin, sulta

kadotkoot kaihon kyyneleet!

Viel' uhkaa soilla usmat hallan,

vaan öiset haamut häädä pois

ja turvaa voimaan Kaikkivallan

ajalla kalliin aamukois!

Sanasta rintakilpes saa

ja vahva Herrass' ole, maa!

Viel' uhkaa soilla usmat hallan,

vaan öiset haamut häädä pois!

Sa maani nuori, armas, herää!

Jo virkoo, sinivetten vyö!

Jo tervehtäen päivän terää

sun lintus laulaa, aaltos lyö.

Heräjä tuulten soitteloon,

valohon, aamuun, aurinkoon!

Sa maani nuori, armas, herää!

Jo virkoo, sinivetten vyö!

2. Koti.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Suom. sananl.

Tämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enköpä tuntisi tietä ja veräjätä! Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä minulle perin tuttua. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean ääressä olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.

Usein olin mukana, kun hevosia kaivolla juotettiin. Usein saatoin lehmiämme laitumelle. Usein Mustille nauroin, kun se oravata haukkui. Muistan vielä pihlajan, marjoista punertavana, ja koivun, jossa leppäkerttu lauleli. Kesällä olen aholla mansikoita poiminut. Talvella olen siellä mäkeä laskenut. Silloinpa oli iloa, kun järvestä jää suli ja pääsimme veneellä soutelemaan. Syksyllä taas kuin lintuset liitelimme eteenpäin kirkkaalla jäällä.

Vähätpä siitä, onko kotini ollut rikas vai köyhä. Olen siellä elänyt onnellisena. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa, hoitoa ja rakkautta olen siellä saanut. Siellä olen lapsesta asti kasvanut. Siellä on isäni työtä tehnyt, siellä on äitini kauniita laulujaan laulanut. Iltaisin maata pannessamme kuulin äitini rukoilevan. "Hyvä Jumala", sanoi hän, "tee lapsestani hyvä ihminen! Sinä, meidän taivaallinen isämme, anna meidän aina olla uskollisina lapsinasi!" Ja sitten hän opetti minulle tuon kauniin rukouksen: "Jumal', lasten ystävä…"

Niin, tiedän sen, että kaikki hyvyys on taivaallisen Isäni antama lahja. Ja hänen hyviä ja siunattuja lahjojansa on tuo armas kotikin. Siitä tahdon häntä kiittää ja ylistää kaiken elinaikani.

Näinhän siis kyllä tiedän rakastaa tuota pientä kotiani. Mutta en oikein vielä ymmärrä, miten rakastaa sitä suurta kotia, jota sanotaan isänmaaksi. Paljonhan siellä on toisin kuin meillä kotona. Tiet ovat toisenlaiset, talot ovat toisenlaiset, ihmiset ovat toisenlaiset. Saatanhan eksyä siellä, missä en ikinä ole ollut. Kukaan ei minua siellä tunne enkä minäkään ketään tunne. Kuinka saatan vierasta maata rakastaa! Kuinka saatan olla onnellinen, iloinen ja tuttavallinen vierasten ihmisten luona!

Niin vain, kotini kyllä tunnen; mutta mikä on isänmaani!

3. Isänmaa.

Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka isäsi ovat tehneet!

Salom. sananl. 22: 28.

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä meidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että tämä kaikki on muka meidän maamme, meidän suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt ja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa mustista. Kysyin häneltä: "Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin silmä näkee, meidän isänmaamme?"

Äiti sanoi: Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata. Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme. Tämä maa oli heidän, ja senvuoksi tämä maa on meidän isäimme maa, jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen meitä. Täällä he ovat kuolleetkin ja makaavat maassa haudattuina. Elleivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti työtä tehneet, niin olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Elleivät he olisi vaeltaneet Jumalan pelossa ja lapsiansa kasvattaneet totiseen Jumalan tuntemiseen, niin me olisimme nyt sokeita pakanoita. Elleivät he olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt tietämättömiä metsäläisiä. Elleivät he olisi maata vihollisten väkivallalta suojelleet, niin ei meillä olisi nyt lakia, ei oikeutta eikä vapautta. Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja henkensä.

Siksi tulee meidän aina olla isillemme kiitolliset ja pitää heidän muistoansa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä niin kuin isää ja äitiä, jotta menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka Jumala on meille antanut. Meidän pitää aina kokea olla isillemme kelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja häveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat viljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä. Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan saakka puolustaneet, pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän tavallansa.

Eikä heidän tähtensä ainoastaan, vaan meidän itsemmekin tähden. Sillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se meille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja tarpeellista. Se antaa meille vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa, ystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä Jumalan pelkoon ja kaikkiin inhimillisiin avuihin. Se opettaa meitä kirkkonsa ja koulujensa kautta. Se suojelee meitä hallituksellaan ja laeillaan, ettei kukaan saa tehdä meille vääryyttä. Se on meille apuna kaikissa hyvissä ja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja kuoltuamme haudan. Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme. Tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, jotta se täyttäisi tarkoituksensa, maailmassa ja hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan oli tämäkin maa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä tavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet. Hän on kerran sanova jokaiselle meistä: "Minä olen sinut pannut taloni hoitajaksi ja tämän maani haltijaksi. Kuinka olet hoitanut taloani? Kuinka olet maatani hallinnut?" — Mitä vastaamme Herralle? Hän, joka julistaa kaikille vanhurskaan tuomionsa, on meissä näkevä ainoastaan syntiä ja puutetta. Mutta vielä ollessamme hänen taloudenhoitajinansa meidän tulee rukoilla häntä, että hän antaisi meille oikein lujan, oikein uskollisen ja alati alttiin rakkauden isänmaatamme kohtaan, niin että tämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojassaan ja julistaisi hänen kiitostansa sukupolvesta sukupolveen.

4. Maasi

Laps Suomen, valoon nostaos

ilolla nuori katsantos

kunnailtas kasteisilta.

Vapaasti loitos silmäs luo;

sun, katsos, kaunis maa on tuo!

Et muiden armost' elä vaan,

et ole vieras päällä maan,

on jalallasi pohja;

perinnön sait, mi vaatii työs

ja valppaan varjelusi myös.

Niin, silmän siintämättömiin,

etäisten ilmain hämäriin,

taa teitten nimetönten,

tienooseen tietymättömään,

sait Luojaltas maan kaiken tään

Sun, sun tuo meri vapaa on,

tuo vallaton ja rajaton,

ja kaikki sinijärvet,

ja kaikki virrat kuohuvat

ja kaikki purot armahat;

ja vaarat päivänpaisteiset ja kedon tähkät, kukkaset, ja kaikki tummat metsät ja salot, saaret, niityt, haat ja talven hanget, kesämaat;

tiet, kylät, torit, kaupungit, loistöllit, hovit kaunihit ja kaikki, jotka niissä turvaavat Luojan apuhun, ne kansas on, ne ovat sun.

Ken on niin rikas, kellä maa

niin ihana on puolustaa

ja armastaa kuin sulla?

Sen rakas Luoja sulle soi

ja rakastettavakses loi.

Laps' Suomen, kasva siinä vaan

kuin nuori koivu puistossaan

ja sille henkes uhraa,

pyhitä työs ja sydämes

sun maalles, maalle isies!

5. Kuninkaan lahjat.

Minä sanoin: Mitenkä voimme tehdä työtä koko maamme hyväksi? Emmehän saata kaikkialle matkustaa ja joka paikassa työtä tehdä. Ja miksikä muille palkatonta työtä tekisimme?

Äitini sanoi: Oli kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijaa, Autio ja Päiviö. Kuningas sanoi heille: "Te olette ravakoita työmiehiä, minä annan teille kummallekin kaistaleen maata". Ja hän antoi Autiolle kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat vainiot, sinertävät järvet, komeat metsät. Mutta Päiviölle hän antoi hedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita.

Molemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Autio ajatteli: tämä on hyvää maata; tästä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten voivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä ja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt kaiken mehun. Samaten hän riisti järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi, ja maa jäi autioksi.

Päiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä; tahdon tehdä sen hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten ja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat perinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.

Monien vuosien kuluttua kuningas sattui kulkemaan näissä valtakunnan osissa. Tultuaan Aution asunnon lähelle hän kysyi: "Eikö tämä maa ennen ollut kaunista ja viljavaa? Kuka sen on tehnyt näin rumaksi ja autioksi?" Palvelijat sanoivat hänelle: "Sen on Autio tehnyt." Ja taas kysyi kuningas, tultuaan lähelle Päiviön asuntoa: "Eikö tämä maa ennen ollut jylhää ja hedelmätöntä? Kuka sen on tehnyt näin kauniiksi ja viljavaksi?" Palvelijat sanoivat: "Sen on Päiviö tehnyt." Silloin kuningas sanoi Autiolle: "Sinä ahne ja kehno palvelija, enkö sinulle runsasta lahjaa antanut siksi, että työlläsi minua ylistäisit ja tekisit monta tulevaista sukupolvea onnelliseksi? Katso, tuo on sinun työtäsi!" Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeänalaisena pois valtakunnastaan. Mutta Päiviölle hän sanoi: "Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, minä annoin sinulle halvan lahjan, mutta sinä olet minua ylistänyt rakkaudellasi ja työlläsi, tulevaisten sukupolvien iloksi. Tule, minä annan sinulle vielä paljon rikkaamman maan; sinä saat olla minun uskollisimpana ystävänäni ja kansalleni esikuvana." [Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Matt. 25: 21.]

"No niin", sanoi äitini, "miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä?

Kumpi heistä on paremmin hoitanut lahjaa?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Oikein sanoit", vastasi äitini. "Autio ajatteli vain itseänsä eikä huolinut muusta kuin omasta voitostaan. Senvuoksi hän sai häpeällä ja häviöllä maasta lähteä. Päiviö ajatteli jälkeentulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniata, ja hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä. Monta, monta vuotta jälkeenpäin, kun nämä molemmat miehet olivat jo kauan olleet kuolleina, osoittivat ihmiset tuota autioksi tullutta maata ja sanoivat: 'Tuon on Autio tehnyt.' Ja samoin he osoittivat tuota viljavaa maata ja sanoivat: 'Tämän on Päiviö tehnyt.' Kumpi näistä kahdesta miehestä on jälkimaailmalle jättänyt paremman muiston?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Tee siis niin, kuin hän teki!" sanoi äiti. "Joko maata kynnät tai merellä purjehdit tai käsilläsi työtä teet tai taloutta hoidat tai tiedoilla hyödytät tai jollakin muulla kunniallisella tavalla leipäsi ansaitset, niin katso, että teet hedelmälliseksi sen, mikä ennen oli autiota! Katso, että jälkeesi jätät jotakin parempaa kuin se, minkä itse sait haltuusi! Kun näin teet, niin teet työtä maasi hyödyksi. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle kelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. Mutta se on tehtävä rakkaudella ja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä. Kaikki, mikä hyvänä ja hyödyllisenä nyt meitä ilahduttaa ja hyödyttää, on tulos monien tuhansien ennen meitä eläneiden työstä. Me siunaamme heitä, tuntemattomissa haudoissaan makaavia. Mutta ahnas työntekijä ei jätä jälkeensä mitään. Hän on tehnyt työtä omaksi voitokseen eikä kuitenkaan voi ottaa saavutuksiansa mukanaan hautaan. Mitä varten hän on elänyt?"

6. Hädän hetkenä.

Minä sanoin: "Pitääkö minun paljonkin rakastaa isänmaatani?"

— "Paljon", sanoi äitini. "Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi. Enemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta ei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi."

Sitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä työtä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa minusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole minun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna omaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka saattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä se minuun koskee?

Muutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla vaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini jalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en koskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat hämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä olin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini kuolevan — en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; — minä sieppasin sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli viedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me pääsimme onnellisesti rantaan.

Silloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua rakkaasti. "Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?" kysyi hän. "Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi minun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä sinun sijastasi?"

Minä sanoin: "Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut hädässä ja olla sinua auttamatta? Täytyihän minun uskaltaa henkeni sinun tähtesi."

Silloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: "Aivan niin, täytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos isänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele. Jumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua tarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen sinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet kuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana vaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät he kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin ja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa, lapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle äidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai, kuten sinä, voitollisina palanneet, — koskaan he eivät ole katuneet urhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain, jotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko elinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä halveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät ole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet taistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet iäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin velvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle, ja virta hänet nielee."

"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti Jumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi kelpo lapseksi."

7. Maa ja kansa.

Nyt sen ymmärrän.

Tämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomenkielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä Finland, on se kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat yhtä kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heitä pitänyt yhdessä monta sataa vuotta samassa kotimaassa, samojen lakien ja saman esivallan alaisina. Mitä hyvää tai pahaa toinen on kokenut, se on toistakin kohdannut. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yhtä kansaa. Jumala suokoon meille kaikille sovinnollisen sydämen! Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa erottaa.

Muutamissa vieraissa maissa on paljon eripuraisuutta. Erisukuisia ja erikielisiä kansakuntia asuu toinen toisensa vieressä, mutta he eivät voi sopia. He riitelevät kielistään ja eduistaan, toinen tahtoo toista sortaa. Väliin vuodatetaan verta; aina syntyy paljon onnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, niin he olisivat väkevät, mutta eripuraisuus saattaa heidät heikoiksi. Sitten tulee vieras kansa ja saattaa heidät valtansa alaisiksi. He, jotka olisivat voineet olla vapaita ja onnellisia, menettävät silloin kaikki, kun eivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli.

Toisissa vieraissa maissa kansat ovat paremmin oman onnensa oivaltaneet. He ovat alkuaan olleet sukuperältään, tavoiltaan ja kieleltään erilaisia ja ovat keskenään riidelleet. Mutta aikojen kuluessa he ovat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiansa, jakamaan hyvyyttänsä ja suomaan yhdenlaisia etuja toinen toiselleen. Näin he ovat yhdessä kasvaneet väkeviksi ja muodostuneet yhdeksi kansaksi, jonka etua ei yksikään muukalainen ole uskaltanut loukata. Kaikki suuret ja mahtavat kansat ovat tällä tavalla alkunsa saaneet useista kansakunnista, jotka ovat ensin olleet toisilleen vieraita. Yhteinen isänmaa ja pitkälliset yhteiset elämänvaiheet ovat heidät yhdeksi yhdistäneet. Ei ole yhtään kansaa sukuperältään niin sekoittumatonta, ettei sen esi-isissä olisi vierasta verta; eikä kieltäkään niin puhdasta, ettei se olisi sanoja muilta lainannut.

Jumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti pitää jotakin toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhteiskunnassa, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on mahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi; oksana on kansasi; runkona on ihmiskunta.

8. Meidän maamme ja maailma.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka.

Suom. sananl.

Tiedän, että meidän maamme on vain vähäinen osa maapallon pinnasta. Mutta ennen luulin meidän asuvan keskellä maailmaa. Nyt tiedän, että Suomenmaa on pohjoisessa osassa sitä maanosaa, jota nimitetään Euroopaksi, ja sen meren äärellä, jota sanotaan Itämereksi. Tiedän myöskin, että lähimpinä naapurimainamme ovat idässä Venäjä, lännessä Ruotsi ja Norja, etelässä Viro eli Eesti sekä edempänä etelässä Saksa ja Tanska. Pohjoispuolella maatamme on ainoastaan autio Jäämeri. Meiltä on pitkä matka muihin maanosiin ja lämpöisempiin maihin. Maitse pääsemme ainoastaan Venäjän kautta Etelä-Eurooppaan. Meritse pääsemme sinne sekä Itämeren poikki, joka on Atlantin valtameren suuri lahti, että nykyisin myös Pohjois-Jäämeren kautta. Talvella jäät usein sulkevat edellisen meritien, mutta voimakkaat höyrylaivat murtavat tiensä jäiden lävitse, ja uljaat merimiehemme vaihettavat meidän tavaroitamme vieraiden maiden tavaroihin.

Sillä Jumala on luonut maat niin kummallisen moninaisiksi, ettei toinen maa ole toisen kaltainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä, toiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalainen lämmin. Ulkomuoto, vuoret, maan laatu, kasvit ja eläimet ovat eri maissa sangen erilaisia. Tuhat kuusisataa miljoonaa ihmistä asuu maan pinnalla. Eikä näissä ole kahta aivan toisensa näköistä. Mitä toinen maa on vailla, sitä toinen maa tuottaa. Mitä toinen ihminen ei saa aikaan, sen saa toinen, ja monet yhdessä saavat aikaan enemmän kuin kukin erikseen. Näin ovat kaikki toisilleen hyödyksi ja täyttävät toistensa puutteen. Se on Jumalan säätämä viisas järjestys, että maat ja kansat tarvitsevat toisiaan. Sillä jos jokaisella olisi itsellään kylliksi, niin ei kukaan etsisi toisia, vaan eläisi ja tekisi työtä ainoastaan itseänsä varten. Mutta nyt ihmisten on pakko oppia tuntemaan ja auttamaan toisiansa, jotta kaikki toisiansa veljinä rakastaisivat.

Näin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietojen vaihetuksen kautta yhteydessä muiden maiden kanssa. Me tuotamme suolamme Englannista, Portugalista ja Italiasta. Saksasta ja Amerikasta tuotamme raakasokeria sekä viljaa ja jauhoja, kun maassamme on saatu huono sato. Ruotsista tuotamme rautaa, Norjasta silliä, Englannista koneita. Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta tuotamme kankaita ja hedelmiä. Amerikasta tuotamme kahvia, puuvillaa ja väriaineita. Kiinasta tuotamme teetä, Itä-Intiasta kanelia, inkivääriä, pippuria ja muita mausteita. Sen sijaan lähetämme ulkomaille lankkuja, lautoja, halkoja, paperia, tervaa, voita, kalaa ja muita tavaroita.

Ulkomailta saamme myöskin kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä keksintöjä. Sellaisia tuotteita meillä vielä on sangen vähän täältä sinne lähetettäväksi; mutta vuosi vuodelta niitä karttuu.

Muun maailman rinnalla meidän maamme on köyhä ja kaukainen. Meillä ei suinkaan ole mitään syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyriä, ahkeroita, säästäväisiä ja oppivaisia, jottei tulisi pakko turvautua muiden armoihin. Mutta se ei meitä estä rakastamasta maatamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja oma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaiseksi luotu kuin tämä. johon olemme lapsuudesta saakka tottuneet. Jos ken meistä matkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta ja kaikkea hyvää, ei hän kuitenkaan siellä kauan viihdy. Jonkin ajan kuluttua hän taas alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän käsittää, että täällä on sentään paljon hyvää, jota ei ole muissa maissa. Älköön siis kukaan kevytmielisesti tai tyytymättömyydestä muuttako vieraaseen maahan. Saavuttakoon siellä mitä hyvänsä, yhden hän kuitenkin on kadottanut, jota hän ei koskaan saa korvatuksi: oman isänmaansa.

Niinkuin pesästänsä paennut lintu on se mies, joka asuinpaikaltansa pakenee. Salom. Sananl. 27: S.

9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.

Meren kuohuista laskimme riemuiten suvilämpimän Intian maille; vilu talvi ei luntaan seuduille sen ole viskonut viljakkaille, missä palmut ne varjoo kesäisen maan, ja poppelit tarjoo palsamiaan. Mut täällä en saa, mitä miel' odottaa: on kaukana mun ikävöimäni maa.

Minä kyllästyn kesän helteeseen

sekä ruokaan herkkuisahanki.

Paremp' on kodin kannikka kaunainen,

vaikk' oiskin pöytänä hanki.

Sen vaaroilla hiihtää

on hilpeä työ,

kesä viileä viihtää,

on valkea yö.

Pois sinne, pois

jos päästä vois!

Kotijärvien luo minun mieleni ois.

Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,

jossa rastahat raksuttaisi,

lumen kiertää palloksi kourassaan

ja tiukuja kuulla jos saisi!

Koko Intian aivan

nyt vaihtaisin

kotiseutuni taivaan

ma tähtihin.

Pois sinne vaan,

kodin maailmaan!

Sydämessäni soi nimi Suomenmaan.

10. Maamme alku.

Maamme ei aina ole ollut sellainen, kuin se nyt on. Tuli ja vesi, lämpö ja kylmyys ovat sitä paljon muutelleet, ennenkuin se on saanut nykyisen muotonsa.

Maa oli alussa hehkuvana pallona, jossa kaikki ne aineet, joista nykyiset vuoret ovat muodostuneet, olivat kuumuuden sulaamina. Vähitellen Jumala antoi maailman avaruudessa vallitsevan kylmyyden jäähdyttää tämän tulipallon. Silloin maanpinta vähin erin jähmettyi ja muodosti kuoren sulan sisustan ympärille. Syvällä jalkaimme alla on kuitenkin vielä tänä päivänä kuumuus niin suuri, että se voi sulattaa kivet kuin kuonan ahjossa. Tällaista sulaa kiveä purkautuu väliin maan sisustasta tulivuorien kautta ja valuu maan pinnalle. Niillä seuduin on usein maanjäristyksiä. Meidän maassamme ei ole tulivuoria eikä täällä tapahdu ankaranlaisia maanjäristyksiä. Vain joskus tunnemme vienon maantärähdyksen.

Kun maan kuori jäähtyi, kutistui se niin kuin kuivuneen omenan kuori. Silloin syntyi sen pinnalle kurttuja ja poimuja, jotka nyt ovat vuoriharjanteita.

Kaikki vesi oli alkuaikoina maan kuumuudesta haihtunut höyryksi ilmaan. Mutta kun maan pinta kylmeni, jäähtyivät vesihöyryt ja laskivat rankkasateena maahan. Siitä syntyivät meret, jotka täyttivät maanpinnan alavat osat, mutta ylävistä osista muodostuivat mannermaat.

Suomenmaan lujana perustana ovat ikivanhat vuorilajit, etenkin graniitti, joka sulaksi sulaneena ainejoukkona on purkautunut maan sisästä ja sitten jähmettynyt. Yhdessä graniitin kanssa tapaamme kuitenkin myöskin monenlaatuisia liuskeita ja muita kivilajeja, jotka alkuaan olivat pehmeitä maakerroksia, mutta sittemmin kovettuivat ja muulla tavalla muuttuivat joutuessaan yhteen sulan graniitti-aineen kanssa. Vuoriperustan päällä on ikäänkuin höllänä peitteenä suuret ainemäärät soraa, hiekkaa ja savea. Nämä irtonaiset maakerrokset ovat syntyneet paljoa myöhemmin.

Kauan ennen, kuin ihmisiä asui näillä maapallon seuduilla, peitti koko maatamme vahva, valkea, hohtava jäävaippa, joka liikkui hitaasti eteenpäin maan ylitse luoteesta kaakkoon. Jää kuljetti mukanaan kalliolohkareita, jotka olivat irtaantuneet vuoriperustasta. Suuri osa niistä mureni jään suunnattomasta painosta ja jäi paikalleen sorakerrokseksi. Tämä murtokivisora on suurta ja pientä teräväsärmäistä kivisirua ja hienompaa kivijauhoa. Kun jää kuljetti soran ja kivet alempien kalliopaasien päällitse, saivat nämä sen pyöreän muodon ja nuo hienot uurteet ja syvät kolot, joita selvästi huomaamme kallioissa, varsinkin saaristoissamme.

Murtokivisora tuli sitten ikäänkuin huuhdotuksi niissä vesivirroissa, jotka syntyivät jääpeitteen sulaessa; hieno kivijauho valui pois, ja joen pohjalle jäivät karkea hiekka ja sorakivet. Nämä viimeksimainitut ovat kuluneet pyöreiksi ja sileiksi kieriessään virran vedessä. Tällaista vierinkivisoraa ja puhdasta hiekkaa ovat hiekkaharjumme. Monin paikoin hiekka muodostaa myöskin kankaita ja nummia. Hienoimman lietteen veivät virrat mereen, jonka pohjalle se laskeutui savi kerrokseksi.

Siihen aikaan meri oli paljon ylempänä kuin nykyään; se peitti melkein koko meidän maamme. Kun maa sittemmin kohosi, huuhtoivat meren aallot pois murtokivisoran hienomman osat, ja suuremmat kivet vain jäivät jäljelle. Siksi maan pinta on nykyään alavammilla mailla usein niin kivistä, että sitä ainoastaan vaivoin voi viljellä; mutta metsä kasvaa sellaisillakin mailla.

Monin paikoin on merenaallokko luonut kivet kapeiksi rantavalleiksi, joita nykyään tavataan kaukana kuivalla maalla, tai koonnut ne isoiksi kasoiksi, jotka ovat aivan paljaat ja joita kansa sanoo hiidenpelloiksi. Monin paikoin löydetään maasta myöskin meriraakkuja ja merikalojen ruotoja. Kaikki tämä osoittaa, että meri muinoin on peittänyt maan. Tällä tavalla Suomi on ammoisista ajoista asti kasvanut merestä ja kasvaa edelleen vielä tänäkin päivänä.

Maan kohoaminen ei ole kaikkialla yhtäläistä. Pohjois-Suomi kohoaa arviolta metrin, Etelä-Suomi ainoastaan noin puolen metriä sadassa vuodessa. Kun kohoaminen tapahtuu näin hitaasti, emme sitä huomaisi, jos emme näkisi meriveden rannikoillamme alituisesti alenevan. Tämä aleneminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitäkin, että joet vievät mukanaan hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat rannikoille.

Maa kasvaa näin yhä ulommaksi mereen päin. Kaukana nykyisestä rannikosta on löydetty maasta laivanankkureita ja laivahylkyjä. Missä ennen oli isojen laivojen kulkuväylä, siinä nyt tuskin ui tavallinen vene. Missä vanhat muistavat nuoruudessaan soutaneensa, siinä nyt lapset kävelevät hiekalla kuivin jaloin. Mihin kalastaja ennen laski verkkojaan, siitä nyt maamies niittää heinää. Lahdet kuivuvat, matalikot kasvavat saariksi ja saaret kasvavat yhteen mannermaan kanssa.

Suuret sisävedet olivat alkuaan merenlahtia, jotka salmien kautta yhdistyivät mereen. Maan kohotessa nämä salmet muuttuivat joiksi ja entiset merenlahdet suolattomiksi sisäjärviksi. Niihin jäi elämään useita kalalajeja, jotka olivat niihin tulleet merestä, mutta myöskin menestyvät suolattomassa vedessä.

Mutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka viihtyvät ainoastaan suolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen sukupuuttoon. Ainoastaan muutamat varsinaiset merieläimet, sellaiset kuin merihärkä ja Saimaan hylje, tottuivat suolattomaan veteen, ja siksi tapaamme niitä vielä sisäjärvissämme, vaikka niiden varsinainen koti on Pohjois-Jäämeri.

Sillä tahallansa he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin maa, vedestä ja vedellä rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa Jumalan sanan voimasta. 2 Piet. 3: 5.

Maasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen voimalla. Job. 28: 5.

11. Meren neito.

Ma tunnen neidon kaunoisen, kupeella kuohun suolaisen hän syntyi, lasna liekkui. On meri hänen äitinään, ja voimakkailla käsillään se vielä halaa tytärtään.

Ja tytär varttuu, kasvaa vain,

ain' ihanammin kukoistain

emonsa rinnall' armaan.

Vie kauas, kaaloin aaltohon,

hän rajat lapsuusrannikon;

se sorja neito Suomi on.

Ei ruhtinatart' ainoaa

niin rikasta, niin mahtavaa

emonsa antimista.

Mait' yhä lahjaks saa hän näät;

miss' eilen meri, huomis-säät

jo tuottaa touot kultapäät.

On lunt', ei kultaa loistonaan, mut aalloist' aavan kuohukkaan hän nostaa otsan kirkkaan, ja kunniansa, riemuns' on, kaikk' kestäin myrskyt kohtalon, ain nousta vaan päin valohon.

Kuink' olet armas, herttainen, vihannan saaren neitonen, sa meren kaunis tyttö! Noin meitä neuvo nostamaan ain' uutta rantaa toivon maan ja laillas' valoon varttumaan!

12. Itämeri.

Se Suomi, joka on merestä kohonnut, on nyt leveä niemimaa, joka idässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjoisessa ja luoteessa Skandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan pinta-ala lasketaan 371,000 neliökilometriksi. Suomen mantereen suurin pituus pohjoisesta etelään on noin 1,100 kilometriä. Sen suurin leveys on noin 600 kilometriä, mutta Ahvenanmaan saaret ulottuvat vielä 80 kilometriä lännemmä.

Syytä kyllä on nimittää Suomea meren tyttäreksi, sillä se on merestä kohonnut ja vesi ympäröi sitä. Sen piirissä on myöskin niin monta sisäjärveä, että sitä syystä sanotaan "tuhansien järvien maaksi".

Vesi kaikista näistä järvistä ja lukemattomista soista pyrkii mereen.

Suurin osa juoksee Itämereen tai sen lahtiin, ainoastaan vähäinen osa

Pohjois-Suomen vesiä virtaa Pohjois-Jäämereen.

Itämeri on pitkulainen merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen (Juutinrauman, Ison Beltin ja Vähän Beltin) kautta on yhteydessä Atlantin valtameren kanssa. Eteläosa Itämerta on laaja ulappa, jossa on vain muutamia saaria. Se ulottuu etelästä ja lounaasta käsin Saksan ja Tanskan rannikolta pohjoiseen päin aina Ahvenanmaahan asti. Aivan Gotlannin edustalla ovat syvimmät syvänteet; pohjoispuolella tätä saarta on syvyys mitattu 427 metriksi. Sellainen syvyys on kuitenkin vähäinen valtameren syvyyteen verrattuna, jossa mittaluoti on käynyt pohjaan vasta 9 kilometrin syvyydessä.

Itämeri uurtaa Liivinmaahan leveän poukaman (Riianlahden) ja tunkeutuu kapeana merenlahtena Ruotsin sisään aina Mälarin järveen saakka, jonka suussa on Tukholma.

Varsinaisen Itämeren pohjoisosasta lähtee kaksi pitkää merenlahtea. Itäänpäin pistää Suomenlahti, jonka syvyys vain ani harvassa paikassa on 100 metriä. Se on alkupäästään kapea, laajenee sitten hiukan ja kapenee taas loppupäässä Kronstadtin kohdalla matalaksi merenlahdelmaksi. Tähän laskee Laatokasta leveä Nevajoki, jonka suussa on Venäjän entinen pääkaupunki Pietari. Suomenlahden etelärannikko on hiekkaista ja laakeata ja kohoaa vasta jonkin matkan päässä rannikosta jyrkäksi vuoriseinämäksi. Pohjoisrannikko on lahtien uurtelema, ja monilukuisia niemiä pistää mereen; pisin on Hankoniemi. Tämän rannikon edustalla on monien saarien ja luotojen muodostama kaunis, mutta vaarallinen saaristo.

Pohjoiseen pistää Pohjanlahti, jonka Itämerestä erottaa Ahvenanmaan sekä Turun saariston lukemattomat saaret. Pohjanlahden eteläosa on aukea ja sangen leveä. Sen rannikoilla ei ole saaristoa melkein ollenkaan. Keskikohdalta kapenee tämä merenlahti ja muodostaa salmen, jota nimitetään Merenkurkuksi ja joka on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia kareja. Sitten se taas levenee, kääntyy koillista kohti ja on kartalla kuin eteenpäin kumartunut pää, jota pitkä kaula kannattaa. Se muodostaa vähäisen poukaman Oulun edustalla ja useita poukamia Ruotsin puolella. Vaasan ja Kokkolan välillä on tiheä saariryhmä, mutta muuten laakea Suomen rannikko on meren puolelta osaksi suojaton. Koko Pohjanlahti on matalaa, ainoastaan muutamin paikoin 200 metriä syvempää. Suurin syvyys on vähän päälle 300 metrin. Suomen rannikolla on meri matalampaa kuin Ruotsin rannikolla, jonkavuoksi maan kohoamisen vaikutukset täällä ovat näkyvämpiä.

Muodoltaan Itämeri on kartalla polviaan notkistavan ja hiukan eteenpäin kumartuneen merenneidon kaltainen. Kasvot ja rinta ovat kääntyneet Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Sen ojennettuna käsivartena on Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjoiseen rannikkoon, ja se päättyy koukeroon kalanpyrstöön, joka loiskien kiertää Tanskanmaata.

Itämeren laakso on aikoja sitten syntynyt siten, että maa on muinaisien maanjäristyksien vaikutuksesta laskeutunut.

Koko tämä meri on hyvin myrskyinen, varsinkin syksyisin. Lounaistuulilla vesi nousee pohjoisilla rannikoilla ja laskee eteläisillä, ja talvisin ajautuvat Itämeren jäät rannikoillemme. Pohjatuulilla vesi laskee Pohjanlahdessa ja itätuulilla Suomenlahdessa, ja jäät ajautuvat pois rannikoilta, jos ulompana on avovettä.

Koska niin monta jokea purkautuu Pohjanlahden pohjoiseen osaan ja vedenjuoksu estyy Merenkurkussa, on vesi näillä pohjoisilla rannikoilla hiukan korkeammalla kuin varsinaisessa Itämeressä. Oulun ja Viipurin edustalla vesi on melkein suolatonta, mutta Hankoniemen ja Ahvenanmaan kohdalla siinä on sangen vahva suolan maku. Siinä on näillä paikoin kahta vertaa enemmän suolaa kuin sisimmissä lahdelmissa. Mutta Pohjanmeressä vesi on kuusi vertaa suolaisempaa kuin Oulun edustalla.

Itämeri joutuu pikemmin kuohuksiin kuin Pohjanmeri, mutta sen aalloilla on vähemmän voimaa. Senvuoksi täällä rohjetaan lähteä merelle keveillä veneillä ja varppeilla, jotavastoin Pohjanmeren kalastajan on pakko rakentaa aluksensa jykevistä tarveaineista.

13. Ahvenanmaan laulu.

Sen miehen kehnoks sanon vaan, jok' ei voi hoitaa purjeitaan, vaan rannall' on ja kalpenee, kun merell' aallot pauhailee. Kedolla immet istukoot ja kukkasia poimikoot; merille halaa merimies, on aalloilla sen kotilies.

Oi, Itämeri kaunoinen, ja Pohjanlahti myrskyinen, ja Suomenlahti saarines ja purjeines ja voittoines! Jos mistä käyköön tuulen tie, aaltonne Ahvenaan se vie; ja miehen kehnoks sanon vaan, jok' ei voi hoitaa purjeitaan.

14. Suomen ylängöt ja laaksot.

Tämän maan lujana perustana on graniitti ja muut kovat kivilajit. Harvoin on tarvis kaivaa syvään, ennenkuin vuori tulee eteen, ja tämä luja perusta on maallemme antanut sen muodon.

Vuoriperusta on epätasainen; senvuoksi maakin on epätasainen. Lukematon joukko ylängöitä kohoaa kallioina, vuorina ja tuntureina ylemmäksi ympäröivää alavaa maata. Ja niiden välissä on lukuisia kuoppia ja syvänteitä, joita, kun ovat avonaisia ainakin yhdeltä puolelta, niin että vesi pääsee pois, nimitetään laaksoiksi, mutta jotka veden täyttäminä muodostavat sisäjärvemme.

Irtaimissakin maakerroksissa on paljon epätasaisuuksia. Sora ja hiekka ovat usein kasautuneet pyöreiksi kukkuloiksi tai pitkulaisiksi harjanteiksi, jotka monin paikoin ovat niin kapeita, että maantie töintuskin saa tilaa niiden harjalla.

Kaikki nämä epätasaisuudet ovat kuitenkin sangen vähäisiä maan suuruuteen verrattuina. Jos lentokoneesta katselisimme maatamme, niin tuskin huomaisimme ylängöitä; maa näyttäisi äärettömältä tasangolta, missä vedenkalvot välkkyvät.

Ainoastaan Lapissa on melkoisen korkeita vuoria. Korkein ja vuorisin kaikista Suomen seuduista on se osa Enontekiäisten Lappia, joka käsivarren näköisenä tunkeutuu Skandinaavian niemimaahan Ruotsin ja Norjan Lapin väliin. Täällä sijaitsee Norjan rajalla mahtava tunturi Halditshokko, jonka lumipeitteinen huippu kohoaa noin 1,250 metriä meren pintaa ylemmäksi. [Europan korkein vuori Mont Blanc, on 4,800 metriä korkea.] Halditshokon ympärillä on useita muita tunturivuoria, joista jotkut ovat melkein yhtä korkeita. Kaikki nämä tunturit kuuluvat suureen Kölen nimiseen vuoriharjanteeseen, joka on ikäänkuin Skandinaavian niemimaan selkäranka.

Muissakin osissa Lappia on monin paikoin jyrkästi kohoavia paljaita tuntureita, joista eräät ovat 500, jopa 800 metrin korkuisia. Korkeimmat ovat Saariselän tunturit Kuolan niemimaan rajalla ja Ounastunturi Kittilän Lapissa. Lapin tunturien välinen maa on sangen tasaista, vaikka se on korkealla merenpinnasta.

Erittäin ylävää ja vuorista on Suomen koillinen osa, varsinkin Kuusamon pitäjä ja Kuolajärven eteläinen osa. Täällä laaksot ovat pari sataa metriä merenpintaa ylempänä, ja niistä ylemmäs kohoavat vuoret jyrkkinä, muutamat 300 tai 400 metrin korkuisiksi. Lounaispuolella maa laskeutuu Pohjanlahtea kohti, jonka rannikoilla Pohjanmaan tasangot leviävät. Täällä on ainoastaan matalia, yksinäisiä vuoria ja kukkuloita.

Keski-Suomi on suurimmalta osalta noin 100 metriä merta ylempänä. Sen lukemattomista kukkuloista, harjanteista ja vuorista ovat vain harvat 300 metrin korkuisia. Muutamin paikoin ovat kukkulat ja vuoret ikäänkuin hajallaan; toisin paikoin, varsinkin Savossa ja Karjalassa, ovat ylängöt samaan suuntaan kulkevia vuoriselänteitä. Kun tällaista seutua katselee korkealta näköpaikalta, näyttää se pellolta, jota jättiläisen aura on kyntänyt. Tässä osassa maata on runsaimmin järviä, sillä ylänköjen väliset lukemattomat syvänteet ovat veden täyttämiä.

Järvilaaksoja rajoittavat etelässä suuret hiekkaharjanteet. Nämä kulkevat kahtena valtavana kaarena Hankoniemestä ja suurien järvien, Päijänteen ja Saimaan, eteläpuolitse Joensuun kaupunkia kohti. Eteläpuolista näistä harjanteista sanotaan Salpausseläksi, siksi että se ikäänkuin sulku salpaa järvien vedet. Salpausselän läntisintä osaa, Lahdesta Hankoniemeen, sanotaan myöskin Lohjanseläksi, siksi että se kulkee Lohjan pitäjän halki. Salpausselän katkaisee kaksi isoa jokea, Kymijoki ja Vuoksi, joiden kautta järvimaan vedet purkautuvat. Edellinen laskee Suomenlahteen, jälkimmäinen Laatokkaan.

Salpausselän ja Suomenlahden välisillä rannikkoseuduilla näkee vuoroin tasangoita ja vuoria, joita paikkapaikoin on tiheässä. Turun läänin sisäosissa on yhtä lakeita seutuja kuin Pohjanmaa. — Tasaisilla rannikkoseuduilla ovat järvet harvinaisia, sillä siellä ei ole syvänteitä, joihin vesi keräytyisi.

Suomen järvet ovat sangen matalia. Päijänteen ja Saimaan syvimmät kohdat ovat vain hiukan alempana Suomenlahden pintaa. Jos järvien laskua voitaisiin tarpeeksi syventää, niin niiden vesi melkein kokonaan vuotaisi mereen. Mutta luonto on rakentanut järviemme ympärille graniittisulut. Kun joet raivaavat itselleen uran tällaisten sulkujen poikki, niin syntyy koskia.

Kuinka ihmeellisesti järviemme vedet jakautuvat suurempiin alueihin, sen opit paremmin maantieteestä ja tarkasti katselemalla Suomen karttaa. Mutta parhaiten opit maatasi tuntemaan, jos matkailet sitä katselemassa.

Ei ole monessa maassa sellaista luontoa kuin Suomessa. Se ei ole tasankomaata kuten Venäjä eikä myöskään vuorimaata kuten Norja ja Sveitsi, missä lumipeitteisten tunturien huiput kätkeytyvät pilviin. Meidän maamme on hyvin epätasaista, mutta epätasaisuudet ovat hyvin pieniä, ja senvuoksi voisi Suomea nimittää pikkukallioiseksi maaksi. Senkaltaista luontoa tapaamme ainoastaan Keski-Ruotsissa ja muutamin paikoin Pohjois-Amerikassa.

15. Maakunnat.

Oli kerran urhoollinen sotapäällikkö. Hän oli sodassa saanut suuren voiton, ja kuningas sanoi hänelle: "Valikoi itsellesi Suomen paras ja ihanin maakunta, minä annan sen sinulle." Sotapäällikkö kiitti kuningasta ja matkusti Suomeen osaansa valikoimaan. Mutta kun hän ei tuntenut tätä maata, meni hän suurille markkinoille, jonne oli kokoontunut paljon kansaa kaikilta maankulmilta, ja lupasi palkinnon sille joka osaisi hänelle ilmoittaa parhaan ja ihanimman maakunnan.

Hänen luoksensa tuli silloin paljon eri seuduilta olevia ihmisiä, ja jokainen kiitti omaa kotiseutuaan parhaaksi. — "Hyvä herra", sanoi pieni nahkapukuinen mies, "sinun on mahdoton löytää parempaa ja ihanampaa maata kuin Lapinmaa. Se on kaukana pohjoisessa tunturien keskellä, suurien jokien ympärillä, eteläpuolella Jäämerta. Siellä näet avaralta äärettömiä nevoja ja korkeita tunturikukkuloita Inarinjärven ympärillä. Etkö ole kuullut koskistamme, kullastamme, turkiksistamme, talviemme komeista revontulista ja auringostamme, joka ei mene kesällä koskaan mailleen? Valitse siis Lapinmaa, sillä se on kaikille niin mieluinen, että se on jaettu neljän maan ja valtakunnan kesken, nimittäin Venäjän, Suomen Ruotsin ja Norjan."

— "Mitä Lapissa muuta on kuin sääskiä ja susia?" sanoi toinen mies, joka seisoi siinä hajalla säärin, kuin olisi hän sauvonut venettä koskesta ylös. "Neuvon sinua, hyvä herra, valitsemaan Pohjanmaan, jos tahdot suuren ja hedelmällisen maan Pohjanlahden rantamilla. Siellä on sellaisia järviä ja jokia kuin Oulujärvi ja Kemi- ja Oulunjoet. Oletko nähnyt lohiamme? Etelämpää on kauniita viljavainioita; jokainen talonpoikaistalo on kuin herraskartano, ja jokainen satama on laivoja täynnä. Oletko kuullut Isonkyrön pellosta ja Limingan niitystä puhuttavan?"

— "Mitä teet tuolla suurella yksitoikkoisella tasangolla?" huomautti nokinen seppä. "Valitse ennemmin Satakunta; silloin hallitset kauneinta maata, pitkin sinertävän Näsijärven rannoilta aina hiekkarannikkoon asti, jossa Kokemäenjoki purkaa vetensä Pohjanlahteen. Siellä saat kaikkea, mitä mielesi haluaa vaikkapa rautanauloja ja myllynkiviä, ja veneesi kiitää kirkkaita vesiä pitkin mereen asti."

— "Mitähän tuokin merestä tietää?" lausui siihen muuan merimies, vaaputellen ruumistaan. "Hyvä herra, jos sinulla on rohkeutta koetella aavaa merta, niin valitse Ahvenanmaa. Siellä näet tuhansittain punertavia kallioita, viheriäisiä saaria, valkeita purjeita ja sinisiä aaltoja. Ei mikään vedä vertoja meidän uljaalle saaristollemme, joka kesät, talvet uhmailee Itämeren myrskyjä."

Tämän kuuli eräs puutarhuri, joka nojaten rautaharavaansa sanoi sotapäällikölle: "Älä anna merimiehen houkutella itseäsi epävakaiselle merelle ja hedelmättömille kallioille! Etsi ennemmin hyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden takana hedelmällistä mannermaata, jossa omenat ja kirsikat kypsyvät, jossa jokainen kenttä on kuin hedelmätarha, jokainen kaupunki kuin satukirja, jokainen herrastalo muistomerkki ja jokainen kirkko urhojen hauta! Kehoitan sinua, hyvä herra, valitsemaan Suomen."

Sotapäällikkö kysyi: "Ettekö te kaikki ole Suomesta?"

— "Olemme", sanoi puutarhuri; "siksi nykyään nimitetään yhteisellä nimellä näitä kaikkia maakuntia. Mutta ennen muinoin sanottiin ainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan lounaisessa kolkassa molemmin puolin Aurajokea. Nykyään tätä maakuntaa nimitetään Varsinais-Suomeksi, jottei syntyisi hämmennystä sen ja koko maan nimen välillä."

— "Se aika on mennyt, jolloin Turun seutu oli paras", puuttui puheeseen muuan mahtava rusthollari. "Jos haluat, hyvä herra, parasta maata, niin valitse Uusimaa! Me olemme kaikista rikkaimmat ja koko maakuntamme pohjoisesta etelään, Salpausselästä Suomenlahteen, on pelkkää viljavainiota ja huvitarhaa, Meillä ei ole ainoastaan vuoria, järviä, saaristoja, jokia sellaisia kuin Kymijoki, merenlahtia sellaisia kuin Pohjanlahti ja niemiä sellaisia kuin Hankoniemi; meillä on myöskin vuorikaivoksia, laivoja, tehtaita, herraskartanoita, satamia ja linnoituksia. Ei yhtäkään paikkaa tässä maassa voi verrata Uuteenmaahan."

— "Kuuleppa tuota", huudahti muuan ajuri, joka takki yllään seisoi torilla kuormansa vieressä. "Koko Uusimaa mahtuu hyvin yhteen Karjalan kolkkaan. Hyvä herra, tahdotko omaksesi maan, jossa aurinko nousee? Tahdotko soudella kahden meren rannikolla, Suomenlahden ja Laatokan? Jos tahdot omata sadoittain vuorenkukkuloita, järviä, koskia, myllyjä, tahi sellaisen uljaan virran kuin Vuoksi on; jos tahdot nopeilla hevosilla ajaa; jos tahdot vanhoja runoja kuunnella; jos tahdot kaskea polttaa silmänkantamattomissa erämaissa ja lankkuja sahata synkissä hongikoissa, niin neuvon sinua valitsemaan Karjalan, sillä ei mitään muuta maata voi siihen verrata."

— "Minua harmittaa kuulla alinomaa puhuttavan merestä", lausui muuan varakas ja puhelias voikauppias. "Mitä me merestä huolimme, me, jotka purjehdimme kolmekymmentä penikulmaa järvestä järveen! Hyvä herra, jos kerran näkisit Saimaan kimaltelevan auringonpaisteessa ja kuulisit Imatran kaukaisen pauhinan tai katselisit ihanaa sisämaan-saaristoamme Punkaharjun selänteeltä, etpä koskaan valitsisi muuta kuin Savonmaan. En puhukkaan karjalaumoistamme, kaskimaistamme ja sahoistamme; mutta oletko kuullut meidän uusia laulujamme?"

Viimein tuli vanha, juro karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: "Kyllä huomaan, että tulen aivan liian myöhään; mutta lopussa kiitos seisoo. Vaikka kynttilä kädessä halki maamme etsisit, niin et koskaan löytäisi parempaa palaa kuin Hämeenmaa. Sellaisia pellavamaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et tapaa koko maailmassa. Päijänteen ja Vanajaveden välillä saat poimia pähkinöitä. Olen aina havainnut sydämen niissä olevan paremman kuin kuoren, ja Hämeennmaa se on tämän maan sydän; muut ovat kuorta. Valikoi mielesi mukaan!"

Urhoollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: "Olen kuullut tarpeeksi. Teidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Häme, Savo, Karjala, Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä lisäksi Lappi, joka ei ole maakuntien luvussa senvuoksi, että se kuuluu neljään maahan. Miten saatan niistä valikoida, kun jokaista kiitetään parhaaksi? Pyydän kuningasta lahjoittamaan minulle kallion Ahvenanmaan saaristosta, ja siihen rakennan itselleni asunnon. Silloin tuotan rakennusmestarini Pohjanmaalta, leipäni Uudeltamaalta, voini Savosta, omenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta, pellavani Hämeestä, rautani Satakunnasta, turkkini Lapista ja ystäväni kaikista maakunnista. Enkö ole oikein valinnut?"

— "No niin, kukapa tuon niin tarkoin tietänee?" vastasi markkinaväki.

16. Lapin tunturit.

Lapissa ei ole kaupunkeja, ei teitä, ei siltoja, ei hevosia eikä tavallisia ajokaluja. Talvet, s.o. seitsemän tai kahdeksan kuukautta, ajetaan siellä poroilla, mutta kesällä täytyy jalkaisin kävellä laajain erämaiden halki tahi kulkea virtoja ja järviä. Matias Aleksanteri Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

"Laskimme veneellä alas Ivalojokea, joka tuntureilta juoksee pohjoiseen päin Inarinjärveen. Pian kuulimme kuohuvien koskien pauhinan, ja tämä soitto soi kolme vuorokautta yhtämittaa korvissamme. Vaikka kosket näyttivät hirvittäviltä, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti syöksyä kiehuvien tyrskyjen keskelle, vettä ei Ivalossa ollut erittäin paljon, mutta sittenkin tarpeeksi nielemään meidät ja pienen aluksemme. Alinomaa täytyi meidän pidättää venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virta viskaisi meitä kareihin ja kallioihin. Tätä vaivalloista työtä kesti kaiken päivää, ja yön vietimme rannalla nuotiovalkean ääressä. Meillä ei kertaakaan ollut kattoa päämme päällä, vaan kahdeksan päivää vietimme taivasalla yhtämittaisen sateen ja kylmän ilman käsissä.

"Joen varrella on miltei pitkin koko sen latvapuolta korkeita, hirvittäviä tuntureita, jotka paikoittain pystysuorina kohoavat vedenpinnasta ja jatkuvat yhtä mittaa eteenpäin useita penikulmia. Me kiipesimme monasti henkemme kaupalla ylös näitä vuoria, toivoen saavamme vihdoinkin nähdä Inarinjärven. Mutta pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä näkyi, niin kauas kuin silmä kantoi, loppumattomia tuntureita. Siinä, missä syvempi laakso oli vuorten välissä, peitti laakson pohjaa usein sumu, näyttäen etäälle isolta järveltä. Silloin luulimme jo saapuvamme ikävöidylle Inarille, mutta opas riisti toiveemme, vakuuttaen meille ettemme Inaria näkisi, niin kauan kuin tuntureita näkyi.

"Muutamia peninkulmia eteläpuolella sitä paikkaa, missä Ivalojoki laskee Inarinjärveen, etääntyivät viimein nämä jylhät tunturit, jotka niin kauan olivat pakenevaa virtaa seuranneet ja sen ahdistaneet kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä alastomia tunturikukkuloita häämöittävän, mutta ympärillämme näimme ainoastaan ihania ruohoisia lakeuksia. Virta hiljensi juoksuaan ja muodosti pieniä saaria, joita tuuheat lehtipuut verhosivat. Pian tuli näkyviin heinäsuovia, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Soudimme voimaimme takaa päästäksemme pian ihmisasunnolle, ja tuskin uskoimme silmiämme, kun näimme synkässä Lapissa suomalaisten uudistalollisten hyvästi rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheriöitseviä niittyjä ja kauniita viljavainioita. Ei saata uskoa, kuinka hyvältä moinen näky tuntuu sellaisten matkojen jälkeen, joita olimme kulkeneet. Alinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin koskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän hämmästyksen. Mutta kun tuo jylhä, valtava luonto muuttuu kauniiksi ja rauhalliseksi, silloin elpyvät ihmisen sydämessä iloiset, virkeät tunteet. Ja kun hän ennen on ylistänyt Luojan kaikkivaltaa, ylistää hän nyt hänen koko luonnossa ilmenevää viisauttansa ja hyvyyttänsä."

Ivalojoki on sama joki, josta kolmekymmentä vuotta Castrénin matkustuksen jälkeen hiekasta löydettiin kultaa.

17. Inarinjärvi.

(Lapissa.)

Etäällä pohjoismailla hylätty järvi on, nimeä saaret vailla, ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää; mut syyskuun yö sen aallot taas jälleen jäähdyttää.

Kuvastuu vuoret illoin sen kalvoon sinervään, ja lappalainen silloin käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, ja peuralaumat rannall' on, ja taajat sääskiparvet pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi

sen tulla tuntemaan,

kuin syvä olla mahtoi

tuo järvi Turjan maan.

Köys katkes; laulu kuultihin;

"Niin syvä oon kuin pitkäkin!"

— Sen koommin mittaamatta

on pohja Inarin.

18. Luppiovaara ja Aavasaksa.

(Pohjanmaalla.)

Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja putouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan. Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, Luppiovaara. Jo kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti kosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.

Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin Aavasaksan vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula, mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.

Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus, ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja paadet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset ja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti, juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.

19. Oulujoki.

(Pohjanmaalla.)

Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan jokien ja purojen leikkelemä, jotka juoksevat kaakosta päin luodetta kohti Pohjanlahteen. Pohjoisesta lukien ovat suurimmat näistä joista Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan epätasaisuuden tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen joista on Kemijoki; mutta Oulujoki on kulkuväylänä Pohjanmaalle tärkein.

Korkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta alas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulujärvessä, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat vuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta pauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis ja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen välissä. Talvi kietoo tämän jättiläisen jääkahleisiinsa koskien välisissä suvannoissa; mutta keväällä se juopi itsensä täyteläiseksi kaikista sulavista haukivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat ja puskevat virtaa vastaan; ne paiskautuvat nurinniskoin, murtuvat rikki kallioihin ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä ne vielä tekevät vastusta Merikoskessa, joka on Oulujoen viimeinen koski. Ne patoutuvat siinä korkeiksi seiniksi ja salpaavat veden juoksun, niin että vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille. Rannalla asuville tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tunniksi pysähtyy väkevä virta juoksussaan. Jylisten kuin ukkonen se murtaa valtavan jääseinän, vesi juoksee kaduilta pois, ja voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjasti paeten hautaansa mereen.