Читать книгу Maamme kirja - Zacharias Topelius - Страница 4

Uskalias oli se mies, joka ensimmäisenä rohkeni veneellä laskea Oulujoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja tukkilauttoja ikäänkuin tanssien hyppelevän virtaa alas. Perämies seisoo laskevan veneen perässä tyynenä, leveä mela kädessä. Koski tekee polven, vene syöksyy suoraan kalliota vastaan; vilahtaman verta liian varhain tai liian myöhään olisi varma kuolema edessä. Mutta juuri oikealla hetkellä kääntyy vene, kiitää nopeasti kuin nuoli vaarallisen paikan ohi ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna. Rannalta-katsojia tämä näky kauhistuttaa. Turhaa pelkoa. Heti näkyy taas kaitainen, ruskea veneenlaita eheänä kosken alla ja pitkittää huoletta matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa vahinkokin tulla, jos perämies on tottumaton ja luottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat, tottuneet koskimiehet eivät joudu vahinkoon. Ja palatessaan he sauvovat venettänsä ihmeteltävän voimakkaasti ja notkeasti koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalainen: se näyttää olevan lohien, harrien, siikojen, nahkiaisten ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja kalat erotellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Ne myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitten laajalti yltympäri Suomen ja ulkomaillekin.

20. Kallankari.

(Pohjanmaalla.)

Kaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja kareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat näistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä viitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla verkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään. Seuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa ylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla hopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä verkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla veneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja aallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria ei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää verkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa, jotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia monien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen rannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja kaiken saaliinsa.

Toisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot. Sellainen on Kallankarikin, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän edustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on rakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona. Ei ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota tuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä kallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi surkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit sieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen koirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.

Talvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on jää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen toisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden kestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman meren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät, pyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat jätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain huuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.

21. Isokyrö.

(Pohjanmaalla.)

Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt. Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön peltovainiot.

Metsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin peräytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä, vähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi. Maantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen, hyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä ainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan tasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet siihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään saviperään.

Tämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys ja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin lainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä heinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita, joita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa taistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan viljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän kulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion Vaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla niin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot, uutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, — toisille kauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja lohduttavaa armoaan.

Kenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä autioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat sodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän viljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret ovat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä tänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas ruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun. Kyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään ja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu tai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä hän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee tulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä entiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan vuodattaneet.

22. Satakunnan rannikko.

Raumanmereksi nimitetään sitä Pohjanlahden osaa, joka huuhtelee Satakunnan rannikkoa, ja meritautiset pelkäävät näitä kulkuvesiä. Yksitoikkoisen hiekkarannikon edustalla on paikkapaikoin vain pieniä saaria, ja se on alttiina kaikille tuulille, paitsi itäisille. Kartalla se näyttää sahanteräiseltä, sillä siitä ulkonee useita maankärkiä. Myrskyt sitä usein pieksevät, ja lännestä tulevat aallot vyöryvät pauhaten kallioita vastaan. Sentähden laivat pysyvät mielellään aavalla ulapalla, kunnes ne, jotka aikovat Poriin, ohjaavat Kokemäenjoen suuhun ja jäävät ankkuriin Reposaaren luo, kolmen peninkulman päähän kaupungista.

Kokemäenjoen kautta kulkevat monen sadan järven vedet luodetta kohti mereen. Se on väkevä virta, joka kuohuen syöksyy alas jyrkkää rinnettä myöten. Muutaman peninkulman päässä laskupaikastaan se laajenee, asettuu ja tulee purjehdittavaksi, kantaa lotjia, purjeveneitä ja höyrylaivoja, lennättää Reposaaren satamaan lankkuja ja täyttää kalastajan nuotan siioilla ja lohilla. Kokemäenjoen siika on ollut kuuluisa kautta koko maamme, ja sitä pyydystetään syksyisin nuotalla, kun se nousee virtaa ylös kutupaikoilleen. Kalastusaikana lasketaan yöt päivät aina vähän väliä nuotta apajalle, ja ainoastaan virran koskipaikkaa — valtaväylää — ei saa tukkia.

Hiekkakankaat ulottuvat kaksi tai kolme peninkulmaa rannikolta, mutta sitten muuttuu seutu vaihtelevammaksi; ylänköjä, järviä, tasankoja ja suomaita vuorotellen. Pohjoisessa virtaa Karvianjoki mereen, etelässä taas Pyhäjärvestä lähtevä Eurajoki. Monella Suomen järvellä on sama nimi — pyhä järvi — siitä syystä, että pakanat muinaisaikoina uhrasivat niiden rannoilla. Tässä läntisessä Pyhäjärvessä on luultu havaitun veden nousemista ja monen metrin syvyydessä järven nykyisen pinnan alla näkyy kirkkaalla ilmalla ihmisasuntojen jäännöksiä.

Eurajoesta, kuten monista muistakin joista ja järvistä, on ennen pyydetty helmiä. Tästä kertoo kuuluisa naiskirjailija Fredrika Bremer: "Noilla synnyinmaani rannoilla Kauttuan lepikkorantamilia [Kauttuan rautatehdas on rakennettu siihen paikkaan, missä Eurajoki lähtee Pyhäjärvestä.] kävin lapsena usein helmiä pyytämässä, kun kesän helteessä vesi oli laskeutunut. Vieläkin luulen tuntevani kirkasten, viileäin aaltojen huuhtelevan jalkojani. Vieläkin luulen näkeväni helmisimpukoita, joita koski oli paikoittain hiekkaan kasannut pienien viheriöiden saarien rannoille. Läjittäin toin näitä simpukoita rannalle, ja kun löysin niistä helmiä, voi mikä ilo! Usein ne olivat vajanaisia, puolinaisia ja vioittuneita, mutta väliin löysin oikein kauniita. Nyt menen jälleen etsimään helmiä, — mutta elämän virrasta."

23. Elämä Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen sijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren ulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan taitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden salmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka näiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on ainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton, ja se on Kreikan saaristo.

Kun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset ikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua. Kalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa kallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu tervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten. Kesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa. Höyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa ristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi on "Ahvenan manner", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin pelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö saa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä kalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin Maarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden välistä, jotka aalto on sileiksi hionut.

Meri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on kelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi, kun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja pieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin matkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli Turkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä, ja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä myöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein ankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä saattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä, kun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.

Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella. Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki, koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin. Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä talvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus tulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee ja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu myös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta iloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.

24. Maanvieremiä Uskelassa.

(Varsinais-Suomessa.)

Koko Etelä-Suomen rannikko on pitkien kapeiden merenlahtien uurtelema, joihin virtaa jokia ylempänä olevista järvistä. Mutta kaikki vedet eivät juokse maan pintaa pitkin: osa niistä valuu maan sisään ja liottaa alla olevat maakerrokset. Ja kun nämä vettyneet kerrokset ovat syvemmällä maassa, tiedetään harvoin niitä olevan olemassakaan. Ainoastaan kaivoa kaivaessa voi huomata, kuinka paljon vettä on maassa; maa on näet vettynyt kaivon vedenpinnan tasalle.

Osa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon lahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa mantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla on alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v. 1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä, syvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa olisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset kukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun vuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli luhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä toukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja Veitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään. Maanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen kappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen pahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla oleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut mitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois, ei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.

Vuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä yhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä pääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen päivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää maanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja kun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu se omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon enemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää sumuja ja hallaa.

25. Kuusiston linnan rauniot.

(Varsinais-Suomessa.)

Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat. Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on Kuusiston linna.

Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta, rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas, kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu, enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan. Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita, joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.

Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan, Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto, ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.

Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran, niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta pikkulintu lauloi muurin kolossa:

Paljon pannaan loistohon,

Vaan vähässä siunaus on.

26. Hankoniemen majakka.

(Uudellamaalla.)

Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12 penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle vaarallisia luotoja, nimeltä Bogskär. Siellä vihittiin toimeensa 30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26 metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo 20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.] Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka nimenä on

Hankoniemen silmä.

Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen

säteitäs yössä myrskyisessä heität?

Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen,

ja joskus loistos kokonaan sa peität.

Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in

maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin

ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,

majakka Hankoniemen rannikolla;

ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan

ja vaarat väijyy salakallioilla.

Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,

ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee;

"Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."

Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,

mut vahvoja se muurejan' ei voita:

kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan

ja vartioitsen poloisia noita.

Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen

ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen

ja valvo, lemmi, lohdutella koita!

27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.

(Satakunnassa.)

Pyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä Tampereen tehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien ja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa Näsijärven laaja, kirkas ulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä syvä, ja etelässä hiiviskelevät Pyhäjärven ihanat selät korkeiden rantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä Pyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava Tammerkoski, josta kaupunki on saanut nimensä.

Tämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja kauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten savuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien pauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan — jolloin kosken vettä ei vielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä — englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti odottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja saatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja viikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.

Kaikki tämä ei häiritse Pyynikin harjua. Siellä on yksinäistä ja rauhallista; pauhaava koski, jyskyvät tehtaat eivät äänellään voita synkässä petäjikössä humisevaa tuulen tohinaa. Muutamia sieviä asuntoja on rakennettu harjun rinteelle. Ennen kansa tiesi useita satuja Pyynikistä. Luultiin siellä olevan haltian eli vuorenpeikon, joka oli siellä asunut monta tuhatta vuotta ja jota nimitettiin Pyynikin-ukoksi. Kun oli kuutamo ja sumua vuoren liepeillä, luulivat ihmiset usein näkevänsä Pyynikin-ukon seisovan siellä ylhäällä ja katselevan kaupunkia, ikäänkuin kummastellen, mitä ihmiset siellä puuhasivat. Se, mikä siellä kuutamossa näkyi, oli kenties vain käyrä petäjä tai omituinen kivi. Mutta sitä ei kansa uskonut: se uskoi Pyynikin-ukon siellä olevan.

Pitkä jakso ihania järviä laskee pohjoisesta käsin suureen, syvään Näsijärveen ja siitä Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Tähän virtaa idästä taas toinen pitkä jakso järviä, ja kaikki nämä vedet kulkevat sitten järvien kautta länteen päin, kunnes laskevat Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen virtaa uljaana ja vaahtoavana Nokiankoski eli Emäkoski. Luonto on siellä valtava ja synkkä; kallioiset äkkijyrkät rannat ovat tummien riippakuusien peitossa. Rantojen välitse syöksyvät vedet alas syvänteeseen, jota ei näe kosken törmiltä, mutta josta kuuluu jylinä kaukaisen ukkosen kaltaisena. Tyynet, rauhaiset järvet ovat kokonaan luonteensa muuttaneet, syöksyessään Emäkoskesta alas. Kiirehtiviä, vaahtopäisiä aaltoja vyöryy alituisesti toinen toisensa päällitse, ja matkustaja pysähtyy ihmettelemään, että nuo äsken niin hiljaisina päilyneet järvet ovat saattaneet joutua näin vihaiseen vimmaan. Mutta tämänkin uljaan kosken täytyy ihmistä palvella, sillä sen partaalla on suuri tehdas, joka hioo puuta, minkä vanukkeesta sitten tehdään paperia, ja onpa siellä paperitehdaskin.

Toisessa Satakunnan osassa, muutamia peninkulmia Nokiasta, Hämeenkyrön pitäjässä on Kyröskoski, jonka kautta Ikaalisten järvet rynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. Vuoret ovat korkeammat, putous jyrkempi ja uoma kaitaisempi kuin Emäkoskessa. Ylt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja metsäisiä kukkuloita. Kyröskoski pauhaa puolen peninkulman päässä valtatiestä. Monen matkustajan mielestä kannattaa sinne maantieltä poiketa, varsinkin keväällä, järvien tulviessa. Silloin luulisi noiden kuohuvien pyörteiden joka silmänräpäyksessä pyyhkäisevän pois tehtaan ja myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettua putouksen partaalle ja näyttävät ikäänkuin sen päällä riippuvan. Mutta myllyt ja tehdas pysyvät paikoillaan, ihminen pakottaa kovan putouksen palvelijakseen; sen täytyy jauhaa vilja jauhoksi ja kuusi puuvanukkeeksi, josta sitten vuorostaan tehdään paperia. Joskus näet jonkin huimapäisen pojan kallion reunalta kumartuvan koskeen ja juovan putouksesta. Hän tuntee Kyröskosken pyörteet. Se ei peloita, mitä joka päivä näkee.

Joskus tapahtuu se kumma, että Kyröskoski talven alussa kuivuu niin tyynni, että kaikki myllyt seisahtuvat ja että saattaa kuivin jaloin kulkea kosken kivisen pohjan poikki. Silloin on löydetty koskeen pudonneita kirveitä ja muita kaluja. Ensin ei voitu selittää, miksikä vesi herkesi virtaamasta. Mutta sitten havaittiin, että kova pohjatuuli oli repinyt auki järven jään ja kasannut sen roukkioihin ahtaaseen ja matalaan lahteen kosken niskalle. Tästä veden juoksu muutamaksi päiväksi tyrehtyy ja koski kuivuu.

Kyröskoskesta tarina kertoo, että muinaisina sota-aikoina siihen oli hukkunut monta ihmistä. Viholliset hyökkäsivät maahan, ja erään nuoren talonpojan täytyi silloin ohjata heidän venettään niskanpuoleisen järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta hän ohjasi veneen väkevään virtapaikkaan ja hyppäsi itse rantakalliolle. Virta sai veneen valtaansa ja suisti sen ihmisineen päivineen kuohuvaan putoukseen.

28. Paikkarin torppa.

(Uudellamaalla.)

Eteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin viljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita aivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia — Hanko, Tammisaari, Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina — sijaitsee siellä jokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa laaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta niiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin paikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden keskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi peittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan vuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.

Pohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin puolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka kukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on Karjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja. Tuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä sirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole koskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena hyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai vähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät jalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää täällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.

Tästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta pohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien petäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten halmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä harvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko tulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin. Neljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven välissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa Paikkarin torpan matala katto.

Katsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa kirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa. Siinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos, muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen järvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme pientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki vanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä pitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut merkilliseksi.

Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina muistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä suomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä, isänmaanystävä, kansanystävä Elias Lönnrot ensimmäisen kerran näki päivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa. Mutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa, jota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki tämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu on yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot rakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka ihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä pellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta ylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä järviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista tunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa yksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä tuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä yksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.

29. Suomen erämaita.

(Hämeessä.)

"Saarijärven pitäjä on täynnä luonnonkauneuksia, ja se on siihen etuun nähden useimpien sisämaan seutujen kaltainen. Ei mikään voi valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien sydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikäänkuin meren pohjalla, muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain korkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten honkain latvoissa. Silloin tällöin tapaat, ikäänkuin käytävänä manan majoille, metsälammen, jonka jyrkkärantaiseen ja puiden reunustamaan uomaan ei tuulenhenkäys milloinkaan ole eksynyt ja jonka pintaa ei milloinkaan ole väreilyttänyt muu kuin kutevan ahvenparven karkelo tai yksinään kalastelevan kuikan viri. Taivas kaareutuu syvällä jalkojesi alla tyynempänä, kuin miltä se tuolla ylhäällä näyttää, ja luulet olevasi ikäänkuin iankaikkisuuden ovella henkien keskellä, joiden haamuja silmäsi etsii ja joiden kuiskeita korvasi joka hetki odottaa kuulevansa.

"Toisaalta kuulet metsäpuron lirinän. Astut sinne päin, luulet olevasi aivan lähellä etkä kuitenkaan näe muuta kuin kanervaisen hietakankaan ja sen kamarasta tiheässä kasvavain honkain rungot, kunnes kepinheittämän päässä vastaisella rannalla koivujen latvat tulevat näkyviin. Vasta silloin, kun olet tullut kankaan reunaan, näet lehvien välistä vilahduksen kimmeltävää lainetta. Jos laskeutumisesi tueksi tartut oikealla kädellä koivun tyveen, saatat vasemmalla jo nojautua toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Puron rannalle päästyäsi näet pääsi päällä vain muutamia syliä leveän kaistaleen taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkymätön kudos lehviä ja runkoja.

"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden keskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman kautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven vieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja ja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat vaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen laakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän ylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä kohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki tämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä alinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät…"

Runeberg.

30. Päijänteen vesistö.

(Hämeessä.)

Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan yksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla. Eräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän kotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa tuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.

Maunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan vuoriseudussa olevan Muurasjärven rannasta. Hän purjehtii pienempään Alvejärveen ja siitä kolmen peninkulman pituiseen järveen, jonka nimi on Kolima. Toisena päivänä hän näkee Viitasaaren kirkon, laskee Kymin koskista jokea ja tulee kauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään Keiteleeseen. Siihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee etelään päin ja tulee kolmantena päivänä Kuhnamon järveen. Siitähän purjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten; hänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla laskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä päivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.

Viidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja alinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä sekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä Jyväskylä, Jyväsjärven rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo olevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren selän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee vettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole merellä, vaan Päijänteen vesillä.

Maunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää Päijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30 kilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja Päijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin. Mutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä Kalkkisten virtaa myöten Ruotsalaiseen. Vähän matkan päässä siitä hän näkee Heinolan kaupungin. Hän laskee Jyrängön virtaa alas ja niin eteenpäin Konnevesi-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua yhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo Kymijoessa ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse. Sitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä koskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene Mankalan uljaista koskista alas ja vedetään maitse Anjalan kosken ohi. Maunu likenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan, jotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut Kotkan kaupunkiin, mutta hän valitsee läntisimmän ja lähestyy Loviisan kaupunkia. Siellä hän tapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä meren, Suomenlahden.

Nyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen hän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120 kilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä 440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan 106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun vene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä merenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa oli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja yhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan ja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi silmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän oli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine messinkikoristuksineen.

31. Saimaa.

(Savossa.)

Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään. Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari tai Oulujärvi. Saimaaksi sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on kauniimpaa.

Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita sellaisia sinijärviä — niitähän on lukemattoman paljon — se ei saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa, — vaikka Jumala antaa kaiken elollisen vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, — jää kuitenkin aina hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien latvoilla…

32. Punkaharju.

(Savossa.)

Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin jyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä. Silloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta maahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen päin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa kuljettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiemurtelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, lähes puolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin pituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen harjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien huojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin ja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien yli. Oikealla puolen on ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla puolen yhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa Pihlajavettä. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju kuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta. Ja pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina. Niiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja, ollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä ihanampi.

Hyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla kulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen omaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä, niin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin kruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko, ja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren etelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti kuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille näköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita retkeilijöitä.

Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista se on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta, aamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä varjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai auringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä sanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein rikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja ihailulla.

33. Imatra.

(Savossa.)

Herran ääni liikkuu vetten päällä.

Ps. 29: 3.

Vuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran näköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä järvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä. Kalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy. Niskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä, kimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven; vyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana virta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta paikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy lumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta, Tainionkoskesta, jota sanotaan myöskin "pikku Imatraksi". Tässä on suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken alapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä, niin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse. Linnankoskelle kuuluu jo Imatran valtava pauhina.

Suomalainen sananlasku sanoo: "kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä saloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain 400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole 30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin pituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka jokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous hirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se ei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla vauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää niistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion seinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa toisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia. Vihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun aurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.

Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas ja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta. Helposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan huutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi alla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin voimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat kummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.

Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito loppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se vastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä tulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas ja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä kolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään pohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran hyökyä vastaan.

Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava, sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää, katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja, joita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet. Tällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea, mikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan yli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut itselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.

Imatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden sorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita, jota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden kummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran muistona.

Maailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta harvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö. Siksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että ulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu kapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia pyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä auringonpaisteessa.

34. Luonnonmullistus.

(Karjalassa.)

Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että se aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää Jumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien vaikutuksesta.

Kun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa itselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt polven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja leveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä järvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta, on nimeltään Suvanto, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin lähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen aikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan Kiviniemeksi. Mutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja tästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja 12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.

Suvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että sen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten niittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja siten laskea Suvantoa.

V. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi melkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi 12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden hiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi. Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin olivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi juosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä ja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja läksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä iltana.

Mutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan. Mitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka vauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin kuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja vei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat kuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he huomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian myöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä pinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi, joka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia, kiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden silmiin.

Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas, kun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin sen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon yläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla meni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi saada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä kauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin että ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut joeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä leveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen kohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni. Multaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita rakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi. Suvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja ja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran ennenkin oli ollut kuivana.

Kun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on jäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat seudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois osa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista Kiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin v. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros. Sitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella olevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen syventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin sulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he pettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten. Vasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita muassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan Suvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta virranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui uudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa pieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille ja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.

35. Laatokka.

(Karjalassa.)

Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä, sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta, joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille alttiita.

Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen järveen, ja suurin niistä on Vuoksi. Nämä vedet virtaavat sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän Nevajoen kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4 vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta perätysten.

Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta, mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko, varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on kare, korkean maininki. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan hylje eli norppa, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.

Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa. Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit pitkää lahtea myöten Valamon luostariin. Siellä asuu toista sataa venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen, juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä suuruutta.

36. Suomen ilmasto.

Etelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu sellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta tavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren rantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa laskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi kuukautta talvea.

Suuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien samoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa lumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta, mutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja Enontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.

Joulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen alkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain rantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset saavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä saattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa. Meren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka avustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä joskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun alkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet huveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin sataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot paisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.

Nyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun alussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa. Pari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet peitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia, jolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun alussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan heleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja lehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. takatalvi, joka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran tai kauemminkin.

Juhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat valoisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta heinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35 asteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään pitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.

Elokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden yhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin ja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy, alenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen auringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin, mutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen. Ilma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet kellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa, marraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa Suomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.

Koska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala eri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä kaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan, että vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta jäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä seuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5 astetta jäätymäkohdan yläpuolella. Vuoden kylmin kuukausi Suomen Lapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on ilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa ja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa alempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö on 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15 astetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät kuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin kuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö vielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla alle 13 asteen.

Siitä, että maamme ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, johtuu sekin, että päivän ja yön pituus eri seuduilla on hyvin erilainen. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella on Etelä-Suomessa 18,5-tuntinen (auringon nousun ja laskun välillä), mutta Oulussa 22-tuntinen. Enontekiäisissä ei keskikesän aurinko laske kokonaiseen kuukauteen. Mutta koska hämärä on aamuin illoin sitä pitempi, kuta pohjoisemmaksi tullaan, niin on kaikissa pohjoisissa maissa enemmän valoa kuin pimeyttä. Pohjois-Suomessa voi kolmen kuukauden aikana lukea kaiken yötä kuin päivänvalossa. Ja talviyön valaisevat kirkkaat revontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjolan seutuja niiden pitkällisessä taistelussa pimeyttä ja kylmyyttä vastaan.

Sateen ja lumen tulo on eri vuosina ja myöskin eri osissa maatamme erimääräinen. Toimittamalla mittauksia on havaittu, että sateen ja lumen tulo on runsain etelärannikolla ja ympäristöään huomattavasti korkeammissa sisämaan seuduissa ja että se yleensä vähenee etelästä pohjoiseen ja on vähin Enontekiäisissä, Sodankylän pohjoisosissa ja Tenojoen laaksossa, mutta on jo taas suurempi Inarissa. [Läntisellä Uudellamaalla on sademäärä yli 700 mm, Jyväskylässä ja Kuopiossa lähes 600 mm, Oulujoen seuduilla 500-550 mm; Enontekiäisissä noin 400 mm.]

Talvella on taivas enimmät ajat kokonaan pilvessä, kesällä taas ovat puoliselkeät päivät tavallisimmat. Helsingissä sataa 18 päivää tammikuussa, 15 päivää helmikuussa, 14 maaliskuussa, 12 huhtikuussa ja 13 toukokuussa, 12 kesäkuussa, 14 heinäkuussa, 17 elo- ja syyskuussa ja 18 loka-, marras- ja joulukuussa. [Vuosina 1886-1915 tehtyjen havaintojen mukaan.]

Sateet ja ilman lämpömäärät riippuvat paljon tuulista. Enimmät tuulet käyvät lounaan ja etelän puolelta, mutta myöskin muilta suunnilta käy paljon tuulia keväällä, varsinkin idästä. Maamme itä- ja pohjoisosissa on tuulen keskisuunta eteläisempi kuin lännessä. Sateisimmat tuulet ovat idän ja kaakon puoleiset.

Myöskin meri vaikuttaa ilmastoon. Keväällä, jolloin meren jäät jäähdyttävät veden, on ilma merenrannikoilla kylmempää, mutta sademäärä pienempi, kuin sisämaassa. Päinvastoin on syksyllä, jolloin lämmin merivesi antaa rannikkoseutujen ilmalle lämpöänsä. Samasta syystä syvät järvet ja juoksevat vedet suojelevat likeisintä maata hallalta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja.

Kova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara äiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä. Se vaatii heiltä uutteraa työntekoa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä. Jos he eivät tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän nähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa he saavat karaistun ja terveen ruumiin, rohkean ja kestävän mielen. Niinpä on Jumala myöskin antanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin useimmille muille yhtä kaukana pohjoisessa oleville maille. Ei missään muualla kuin Norjassa ja Ruotsissa ole metsiä, maanviljelystä ja järjestettyjä yhteiskuntia niin lähellä pohjoisnapaa kuin Suomessa. Tämä johtuu osaksi Itämeren ja järvien vaikutuksesta, mutta erittäinkin siitä, että Atlantin valtameren pohjoisosan kautta kulkee lämmin merivirta, Golf-virta, joka välillisesti on aiheena Suomessa vallitseviin etelä- ja lounaistuuliin, jotka tuovat mukanaan etelästä lämpimämpää ilmaa.

37. Kirkkaalla jäällä.

Sa talven välkky-jää, sa kaunis, kirkas kuvastin, miss' äsken myrskysää viel' ärjyi aalloin kuohuvin! Ei lapsi eteläisen maan sun leikkis hurmaa tunnekaan, mi kohtaa, kun hohtaa ja johtaa hopeainen tie, jää-seljät kun heljät taas talven helmaan vie.

Vaikk' onkin kuolemaan jo rannan kukka rauennut ja vaippaan valkeaan maat, metsät, vuoret verhotut, miel' uljas, leikki viaton sun teilläs liiton tehnyt on. Sa kannat, kaikk' annat sa rannat, saaret saavuttaa. Jää vilpas, sun kilpas se liekkiin rinnat saa.

Hei, jalka teräkseen!

Sees silmä, poski purppuraan!

Nyt määrään kaukaiseen

me tuulen lailla lasketaan.

Ja koti-kultaan sielt' on tie

taas vartomaan, ett' armas lie

koht' aikas

ja taikas,

sa raikas Pohjan kevätsää,

kun laukee

ja aukee

taas läikkyyn järven jää.

38. Kesäyön kirkkaus.

Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan.

Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.

Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa, koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä. Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa, useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon — eikä kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä.

Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle, paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä. Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita, lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne, jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista. Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on luonnossa kauneinta.

39. Joutsein.

Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan niin tyynnä, täynnä riemua, jo joikui virrallaan.

Suloa Suomen laulu soi,

sen ilmain ilontaa,

yökaudet kuinka päivän koi

unensa unhottaa.

Kuin varjot siell' on runsahat

all' leppäin, koivujen,

kuin salmet kullan-soiluvat,

ja vesi vilpoinen.

Siell' ystäväinen kellä on,

kuink' iki-ihanaa;

kuink' ompi unhottumaton

se uskollisten maa.

Noin vieri vettä, rantoa

ylistys koruton;

ja joutsen vasten rintoa

jo joikui puolison:

"Vaikk' eipä elon unelma käy vuosisatain taa, sait laulaa Suomen suvessa, sen aalloill' armastaa."

Runeberg.

40. Ilmanennustamisesta.

Oppineet miehet ja luonnontutkijat ovat koettaneet saada selville luotettavia sääntöjä vastaisten säänvaihtelujen tietämiseksi, mutta täydellisen selvyyden saaminen on osoittautunut sangen monimutkaiseksi. Kuitenkin tunnetaan jo vanhastaan erityisiä merkkejä, joista voidaan päätellä tulevasta säästä.

Ilmamerkit voidaan erotella useihin ryhmiin. Yksi ryhmä koskee viikonpäiviä. Merkit, jotka niihin kohdistuvat, eivät ole minkään arvoisia. Toisena ryhmänä ovat ne niinikään tyhjänarvoiset merkit, joista ennusteitaan eri vuodenaikojen ja kuukausien vastaisia ilmoja: "viluvuosi viljavuosi"; "kun ei kylmä Kynttelinä, ei palele Paavalina, ei ole helle heinäkuussa, lämmin keskellä keseä" y.m. Eri ryhmän muodostavat n.s. merkkipäivät. Merkittävimmät niistä ovat nuo hallanuhkaiset, "rautayöt" kesäkuun 10-12 p., lisäksi se halla, joka usein sattuu toukokuun alussa tai keskivaiheella ja joka on kasvullisuudelle erittäin vahingollinen, sekä heinäkuun 19-26 päivän välinen "naistenviikko", joka syystä on huudossa lakkaamattomista sateistaan. Nämä johtuvat siitä, että sadeaika koko Keski- ja Pohjois-Europassa sattuu heinä- ja elokuuksi.