Читать книгу Maamme kirja - Zacharias Topelius - Страница 5

Useimmat nyt mainituista "merkeistä" ovat kokonaan arvottomat ilmanmuutoksia arvosteltaessa. Kuunvaiheet, kuun nouseminen ja laskeminen eläinradassa, kiertotähtien keskinäinen asema (almanakassa: "paljon kiertotähtiä liikkeellä") ovat nekin arvottomia säänmerkkejä. Mutta ne merkit, jotka perustuvat luonnon havaintoihin, etupäässä valoilmiöt taivaalla, ovat sangen suuriarvoisia, jonkavuoksi merimiehet, kalastajat ja maanviljelijät niihin paljon luottavatkin. Sellaisista ilmanlaatua osoittavista merkeistä mainittakoon seuraavat: Kaunis ilma tulee, jos tähdet tuikkivat kirkkaasti tai jos yläkuun eli uudenkuun sarvet ovat terävät. Sitä vastoin on ruma ilma ja sade tulossa, kun päivä laskee pilveen, kun hajanaisia pilvenhahtuvia on laineissa kirkkaalla taivaalla, tai kun taivas peittyy hienoon utuharsoon, niin että kehiä ja tarhoja näkyy auringon ja kuun ympärillä. Usein kuullaan kuitenkin sanottavan, että nämä merkit eivät pidä paikkaansa. Se johtuu siitä, että sääilmiöt ovat monimutkaiset ja riippuvat monista syistä.

Jos mieli olla luotettava ilmanennustaja, niin tulee tuntea, millaiset sääsuhteet samaan aikaan vallitsevat koko laajalla alalla sen maan ympärillä, missä asuu. Helsingissä on erityinen laitos (Meteorologinen keskuslaitos), jossa tehdään säähavaintoja. Sähkölennättimen avulla saadaan siellä tietää, millainen on ilman paine, ilman lämpö, taivaan ulkomuoto, tuulen suunta ja voima y.m. monin paikoin Euroopassa. Nämä tiedonannot merkitään erityisillä merkeillä kartalle. Jos viivalla yhdistetään kaikki ne paikat, missä ilmanpaine on sama, saadaan n.s. isobaari (samapaineiskäyrä, s.o. viiva, joka osoittaa samanlaista ilmanpainetta). Nämä isobaarit ovat useimmiten umpinaisia, ympyrän tai soikion muotoisia viivoja. Jos ne rajoittavat alueen, missä on alhainen ilmanpaine, niin sanotaan tätä ilmanpaineen minimiksi, päinvastaisessa tapauksessa, s.o. jos ilmanpaine on korkea, ilmanpaineen maksimiksi. — Ilmanpaineen minimit ovat oikeastaan suuria ilmanpyörtäjäisiä tai rajuilmoja, jotka useimmiten syntyvät Atlantin valtamerellä ja kulkevat sieltä itäistä suuntaa yli Euroopan, useimmiten yli sen pohjoisosien. Ne tuovat mukanaan pilvisään ja suuren kosteuden ja niitä seuraa kovat tuulet, jotka kiertävät pyörtäjäistä vastapäivään ja sen keskustaan päin. Kun sellainen rajuilma lähestyy, laskee ilmapuntari, ja usein näemme kirkkaalle länsitaivaalle nousevan juomuista tai höyhenen muotoista pilvenliennettä. Pian se peittää koko taivaan ja näyttää keräytyvän kahteen vastakkaisilla taivaansuunnilla olevaan kohtaan ("tuulen kourat"), — Ilmanpaineen maksimin ympäri kiertävät tuulet myötäpäivään ja ulospäin korkean ilmanpaineen keskustasta. Silloin ilma on tavallisesti kuiva, taivas pilvetön ja ilmapuntari korkealla. Ilmanpaineen maksimi tuottaa kesällä kuumuutta, talvella pakkasta.

Meteorologisen laitoksen tehtävänä on laskemalla ja vertailemalla kunkin päivän edellisten päiväin sääkarttoja toisiinsa päätellä, mitä muutoksia todennäköisesti on odotettavissa. Tavallisesti nämä laskelmat näyttävät pitävän paikkansa ainoastaan yhteen tai enintään kahteen seuraavaan päivään nähden. Yksityinenkin tarkkaaja, jolla ei ole sääkarttaa käytettävänään, voi tulla sangen hyväksi ennustajaksi, jos hänellä vain on ilmapuntari ja hän panee muistiinsa luotettavia pilvimerkkejä ja muita, jotka ennustavat ilmanmuutoksia.

Olisi sangen tärkeätä voida ennustaa säitä pitkäksi ajaksi eteenpäin. Sentakia tätä seikkaa onkin viime aikoina ahkerasti tutkittu. Etupäässä on koetettu saada selville niitä jaksoja, joita sääilmiöissä esiintyy. On nimittäin huomattu, että sateiset ja kuivat, samoinkuin lämpimät ja kylmät kaudet uusiintuvat aina määrättyjen aikojen perästä, vaikkakaan ei säännöllisesti. Myöskin on tutkittu sitä, missä määrin jonkin vuodenajan sään nojalla voidaan päätellä seuraavan vuodenajan ilmiöitä, ja on m.m. huomattu, että kylmää ja lumista talvea tavallisesti seuraa kylmä kevät.

41. Pyterlahden graniittilouhimo.

Suomen vuoret ovat ikäänkuin luotu tasamielistä ja vakaata kansaa varten. Ne eivät pyri korkealle taivasta kohti; niiden rinteet suistuvat harvoin äkkijyrkästi; enimmiten ne ovat leveitä kallioita, tarjoten vankan pohjan mille rakentaa.

Useimmat tämän maan vuoret ovat semmoista kiveä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan harmaaksikiveksi. Tavallisemmassa harmaassakivessä eli graniitissa on sekaisin kolmea eri kivilajia, nimittäin maasälpää, kvartsia eli ukonkiveä ja kiillettä. Maasälvän tuntee siitä, että se halkeaa sileihin pintoihin, ukonkivi on lasimaista ja niin kovaa, että siitä voi teräksellä iskeä tulta, ja kiilteellä on se ominaisuus, että sen helposti voi halkaista ohuiksi lehdiksi tai suomuiksi. Kun kiille on palanut tai kauan ollut vedessä tai ilmassa, käy se usein kullankiiltäväksi, ja moni, joka löytää sellaista katinkultaa hiekasta tai vuoresta, luulee löytäneensä oikeata kultaa.

Gneissi sisältää samoja kivilajeja kuin graniitti, mutta siinä on enemmän kiillesuomuja, jotka kaikki ovat yhdensuuntaisia, minkävuoksi kivessä nähdään vuorotellen tummia ja vaaleita juovia, ja se halkee paljoa helpommin yhteen suuntaan kuin toisiin. Vieläkin helpommin halkee kiilleliuska, jossa on ainoastaan kiillettä ja ukonkiveä. Koska se on hienorakeista ja kohtalaisen pehmeää, voi sitä käyttää kovasimeksi, jolla viikatteita teroitetaan. Tämä kivilaji on tavallisesti tummanharmaata. Gneissikin on useimmiten harmaata, vaaleajuomuista. Graniitti on valkoista, vaaleanharmaata tai punertavaa.

Graniitti on kovempaa kuin useimmat muut kivilajit, ja siihen voi hiomalla tai kiillottamalla saada hyvin kauniin kiillon. Sitä käytetään rakennusten perustuksiksi, aidoiksi, hautapatsaiksi ja väliin itse rakennuksiinkin. Monta vanhaa kirkkoa, monta jyväaittaa, navettaa ja pääkaupunkimme monta kaunista taloa on tehty graniittilohkareista. Sillä täällä on graniittia yltäkyllin, mutta Venäjällä se on niin harvinaista, että tavallisia katukiviä viedään sinne laivoilla kuten muutakin kauppatavaraa.

Etelärannikolla, muutamia peninkulmia Viipurista länteen päin, on pieni merenlahti nimeltä Virolahti, ja siellä Pyterlahti-niminen kylä. Kun Venäjän keisari Pietari Suuri rakennutti uutta pääkaupunkia Pietaria, tarvitsi hän paljon kiveä, mutta lähiseutu oli kivetöntä. Siihen aikaan olivat venäläiset hiljakkoin valloittaneet Viipurin läänin, ja silloin keisari piti mukavimpana louhittaa graniittia Suomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi Pyterlahden graniittilouhos. Kahden vuosisadan aikana on sieltä kuljetettu suunnattoman paljon kiveä Pietariin, ja kuitenkin on ainoastaan vähäinen osa ympärillä olevista vuorista louhittu. Niin upporikas kivistä on kuitenkin köyhä Suomi.

Pyterlahden graniitti on järeärakeista ja sisältää enimmin tummaa, lihanpunaista maasälpää, vähemmän harmaata ukonkiveä ja hiukan mustaa kiiltokiveä. Ne valtavat kivilohkareet, joita täällä ampumalla tai kiilaamalla on louhittu, on laskettu sitten laivoihin ja viety Pietariin, jossa niitä on käytetty kirkkojen, kanavien, siltojen ja muiden sellaisten rakentamiseen. Pietarin suurinta kirkkoa, Iisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi 17 metrin korkuisia Pyterlahden graniittipatsaita. Mutta suurin, komein ja kuuluisin kaikista täällä louhituista kivilohkareista on se kivipatsas, joka vuonna 1831 pystytettiin Pietarissa Talvipalatsin edustalle keisari Aleksanteri I:n muistoksi. Tämä patsas on runsaasti 25 metriä korkea ja 4 metriä paksu; sen kanta on sivuiltaan 6-metrin nelikulmio. Kahdeksantoista kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan hakkuussa, ja täytyi rakentaa kallis silta, jotta kivi saatiin kuljetetuksi laivaan. Pystytettynä se oli tullut maksamaan enemmän kuin 600,000 Suomen markkaa.

Vuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareella lastattu laiva joutui lahden suussa haaksirikkoon. Siitä alkain kohoaa siinä vedenpinnasta uusi kallio. Se on Pietariin aiottu kivilohkare, jota ei ole saatu ylös.

Viime aikoina on graniittia louhittu paljon myöskin Hangon kaupungin laidassa olevasta Kuningattarenvuoresta. Hangon graniitti on väriltään ruskeanpunaista ja hienompirakeista kuin Pyterlahden graniitti. Monta kivilohkaretta on Hangossa hakattu ja hiottu hautapatsaiksi, pylväiksi tai kuuluisain miesten muistomerkeiksi. Sieltä on kotoisin sekin kaunis graniittilohkare, jolle keisari Aleksanteri II:n, Suomen hyväntekijän, patsas Senaatintorilla Helsingissä on pystytetty.

Myöskin Viipurin ja Sortavalan lähistössä sekä Uudenkaupungin ja Kalajoen seuduilla on louhittu suuret määrät harmaata ja punaista graniittia, jota on viety Venäjälle ja joskus Englantiin asti.

42. Ruskealan marmorilouhimo.

Varsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden kokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla tietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee kovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia, että niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään uusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli mineralogiassa.

Hyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen kalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla. Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään marmoriksi ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan pitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko marmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin on vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita juovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai jokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen vuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin paikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa korkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut, viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa tai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi. Nämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin ja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin kirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan marmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus, ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on mainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla ja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan kalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.

Valkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä; kirjavaa marmoria monin paikoin.

Mustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin Ruskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin lähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän seuduilla ja monessa muussa paikassa.

Vuolukiveä, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja sahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa muussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja rakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa löydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.

43 Suomen rauta.

Sangen ihmeellistä on, ettei niin vuorinen maa kuin Suomi ole rikas metalleista. Mutta sitä emme voi vielä varmasti tietää, sillä useita vuoria ei vielä ole tutkittu, ja toisten luokse on vaikea päästä, niin kauan kuin maassamme ei ole parempia teitä. On löydetty hiukan kultaa ja hopeata, tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammin on hyödyllistä rautaa ja kuparia. Rautamalmia louhitaan useissa paikoin vuorista, mutta Itä-Suomessa otetaan enin osa rauta-ainetta järvistä ja soista. Kuinka saatamme selittää, että metallia, joka puhtaana ei liukene vedessä, kuitenkin on suurin määrin soiden ja järvien pohjassa?

Rautaa on maan päällä niin laajalti, että noin kaksi sadannesta maan pinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan hiekassakin ja somerossa, savessa ja monenlaisissa muissa maalajeissa niin yleisesti, että missä vain liikut, niin näet maassa tai vedessä olevissa kivissä sen punaisen tai ruosteenkeltaisen värin, joka osoittaa siinä olevan rautaa.

Mutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on ilmasta imenyt itseensä happea. Tästä syntyy erilaisia yhdistyksiä, jotka liukenevat hiilihappoisessa vedessä. Näin muuttuneen raudan liuottavat ja huuhtovat maasta ja vuorien pinnasta sade- ja lähdevedet, joiden myötä se sitten juoksee järviin ja soihin. Näissä rauta erottuu vedestä ja laskeutuu, yhtyneenä happeen ja rahtuseen piihappoa ja fosforia, pohjaan ruskeana ruosteena eli rautamultana. Sellaista ruostetta näkee kaikkien lähteiden pohjalla, joissa on raudansekaista vettä. Usein muodostuu myös pieniä rautamalmikimpaleita, jotka näyttävät ruudin jyväsiltä, herneiltä ja rahoilta ja ohuilta korpuilta.

Tällä tavoin laskeutuu vuosien kuluessa kosolta rautamalmia järvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi, voi sen pohjalla kävellä pitkät matkat ikäänkuin ruskealla rautamalmilattialla.

Puhdistamaton rautamalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan hytyissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat tällä tavalla Suomessa talonpojat itse enimmän raudan, ja vieläkin tavataan järvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttyjä eli sulattoja kuonakasoineen. Mutta tätä nykyä käytetään raudan sulattamiseen malmeista suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia. Nykyään saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa siten, että sulattaessa käytetään kuumaa ilmaa eli liehtomahenkeä. Suomen rautatehtaat ottavat nykyään enimmän osan malmiansa järvistä. Sitten sulatetaan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senjälkeen kankirautapajoihin, taotaan harkoiksi ja ohennetaan kangiksi. Kaikki alkuaineet: tuli, ilma, vesi ja vuorten malmi ovat tässä Jumalan käskystä ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on (Ps. 104: 4): "Hän tekee tuulet sanansaattajiksensa ja tulen liekit palvelijoiksensa."

44. Lapin kulta.

Samaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja Austraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä Suomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut tarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen kultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837 löydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa. Siitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan kaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa oli kansan kertomuksissa.

Kolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä monissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä, hienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella saattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin saatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet kultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa. Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat olleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä ja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he rupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä palasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan arvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään äkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan saanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa voitosta oli tuleva Suomen kruunulle.

Kesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen rannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa löytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä kultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin käsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin ymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton. Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat ja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna 1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000 markan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin ja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000 markkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa, mutta on epävarmaa, kannattaako työ tulevaisuudessa.

Pikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti taatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten saanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä erämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen työhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu kunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi teltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy retkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden poikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki elintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes kalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti. Matkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä kylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja välistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta lakeudelta.

Mutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo hauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla on parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se osoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että nöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen ja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien vaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen joka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen vähävaraista kotiansa.

Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä määräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.

45. Kasvien leviäminen.

Luonnonkirja on kertonut meille kasveista. Iloista ja opettavaista on nähdä koko luomakunnan ylistävän Jumalaa. Mutta tässä puhumme ainoastaan kasvien leviämisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa.

On sangen ihmetyttävää nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan pakkasta vastaan. Se, joka Suomessa matkustaa etelästä pohjoiseen päin, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä heikommaksi. Ja päinvastoin se, joka matkustaa pohjoisesta etelään, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä moninaisemmaksi ja voimallisemmaksi. Ollaanpa nyt matkustavinamme pohjoisesta etelään.

Suomen pohjoisimmassa perukassa, Tenojoen rannoilla ja pohjoispuolella Inarinjärveä, on luonto ikäänkuin aamu-uninen ja iltatorkku. Kaikki kasvu alkaa myöhään, tuleentuu pikaisesti ja lakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä kesäkuun loppupuolella on kaikki vihantaa: muutamassa päivässä syyskuun alkaessa on kaikki taas kellastunutta. Tuolla lyhyellä väliajalla on kaikella yötä päivää kiire ennättääkseen elää ja kasvaa. Peuranjäkälät, ruskean viheriät sammalet ja matalat varvut peittävät tiheinä tunturien rinteet. Ruohot ja jotkut harvat kukat kaunistavat jokivarsia hilpeällä vihannuudella, mutta ylempiä kasvilajeja ei ole monta. Harmaavillaisia pajupensaita kumartuu rantaäyräiden yli, ja suomättäiden välistä pilkistävät valkoiset muuraimenkukat, joiden marjat ainoastaan lämpiminä kesinä kypsyvät. Täällä kasvaa myöskin juolukoita ja karpaloita, ja kuivilla päivänpaisteisilla rinteillä tavataan ensimmäiset puolukat, ensimmäiset mustikat. — Laaksoissa, jotka ovat suojassa pohjoistuulelta, tapaat ensimmäiset, vielä kitukasvuiset metsät, jotka kasvavat lyhyt- ja käyrärunkoista tunturikoivua. Mutta ylempänä rinteillä, missä maaperä on kivistä ja laihaa ja missä myrsky esteettömästi raivoaa, siellä koivu lyyhistyy kyyrylleen maahan. Sen seuralaisena on litteäksi painunut katajapensas, paikoittain myöskin polvenkorkuinen, risuinen pihlaja ja haapa.

Muutaman penikulman päässä Utsjoen kirkolta etelään päin on jokilaaksossa harvaa ja kituvaa petäjikköä ja siellä tavataan myöskin ensimmäinen tuomi, ensimmäinen raita ja harmaaleppä. Alkaa näkyä kiulukoita eli orjantappuroita ja metsäviinimarjoja. Utsjoella istutetaan jo perunoita ja nauriita, mutta viljakasveja tavataan vasta etelämpänä.

Jo Inarinjärven pohjoispuolella on laajoja mäntymetsiä. Puut tosin eivät ole varsin pitkiä, mutta niistä tulee kuitenkin hyviä hirsiä. Koivu kohottaa varttansa ja muutkin puut kasvavat runkoa. Täällä näkee pienissä ryhmissä suippopäisiä, tiheän naavan peittämiä kuusia. Siellä täällä on menestyksellä yritetty maanviljelystä. Ensimmäinen ohrapelto ilahuttaa silmää, ja katovuosi on täällä tuskin tavallisempi kuin Etelä-Lapissa.

Inarinjärven etelärannalla, Ivalojoen suussa, tavataan jo useita taloja, joissa on isonlaiset pellot ja laajat luonnonniityt. Pitkin tätä jokilaaksoa on jo varsinaisia kuusimetsiä, ja puut kasvavat poikkeustapauksissa niin pitkiksi, ettei Etelä-Suomessakaan semmoisia joka paikassa nähdä.

Kun mennään vedenjakajan poikki, joka erottaa Jäämeren ja Itämeren jokipiirit, tullaan laajaan erämaahan, jossa on loppumattomiin mäntykankaita, soita ja rämeitä. Kemijoen laaksossa ja sen suunnattomissa noromaissa tapaamme vanhoja hongikkoja, mutta tuntuvasti ei kasvikunta muutu kokoonpanoltaan. Pian kuitenkin nähdään ruista ja myöskin kauraa ohran rinnalla, jota yleisesti viljellään. Vattuja kasvaa joskus kuivien mäkien päivänpuoleisilla rinteillä. Täällä poimitaan ensimmäiset mesimarjat, vaikka niiden varsinainen kotimaa alkaa napapiiristä ja ulottuu Vaasan leveysasteen kohdalle. Etelä-Suomessakin ne ovat tavallisia ja kukkivat runsaasti, mutta kantavat vähemmän hedelmiä kuin pohjoisempana.

Pohjanlahden rannikolla kasvaa varsin vähän Lapinmaan kasvistoon kuuluvia kukkasia, mutta toiset sensijaan kaunistavat lehtoja ja niittyjä, ja tällä merenrannikolla tapaamme yht'äkkiä suuren joukon kasveja, jotka ovat Etelä-Suomessa tavallisia. Puulajeista huomaamme tervalepän ja salavan, joka kuitenkin usein paleltuu kylminä keväinä; pensaista paatsaman, heisipuun, useita pajulajeja, merenpartaalla pursun, tyrnin, vähän etelämpänä kuusaman ja vielä etelämpänä taikinamarjan. Mansikat viihtyvät rantaäyräillä, vehka kasvaa soissa. Pellot käyvät yhä laajemmiksi, pieniä tupakka-. ja humalatarhoja nähdään talojen vieressä; myöskin viljeltyjä niittyjä tavataan paikoittain.

Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeen rajalla, näemme ensimmäisen kitukasvuisen lehmus-pensaan. Muita jaloja puulajeja tavataan metsäkasvuisina vasta paljon etelämpänä: jalava, vaahtera, metsäomenapuu ja pähkinäpuu Keski-Hämeessä, vielä etelämpänä saarni; tammi kasvaa ainoastaan kapealla alalla pitkin eteläistä rannikkoa. Ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa viihtyvät saksanpihlaja, orapihlaja ja marjakuusi y.m. harvinaiset puut ja pensaat. Kaikki jalot puulajit menestyvät kuitenkin paljon pohjoisempanakin, jos ihminen niitä suojelee ja hoitaa puistoissa ja puutarhoissa.

Hedelmäpuut menestyvät hyvin eteläisimmässä Suomessa, mutta yleisesti niitä viljellään ainoastaan maamme lounaisessa osassa. Tärkein niistä on omenapuu, jonka hedelmä kypsyy vielä Hämeenkyrössä, Puumalassa ja Sortavalassa. Pohjoisempana se on arka ja niukkasateinen. Päärynät, kirsikat ja luumut kypsyvät nekin Etelä-Suomessa joskus sangen hyviksi. Viljellyistä marjalajeista ovat karviaiset yleisimmät, ja ne ovat hyviä vielä Keski-Pohjanmaalla, mutta eivät menesty pohjoisempana. Viinimarjoja ja hyötymansikoita tavataan jo suuressa osassa Suomea. Useita syötäviä puutarhakasveja sekä kauniita ulkomaisia kukkasia kasvatetaan enimmäkseen herraskartanoissa. Hyödyllinen puutarhaviljelys leviää kuitenkin yhä enemmän sellaisiinkin seutuihin, missä se ennen oli tuntematon. Kaalilajit ovat yleisimmin levinneitä koko Etelä-Suomessa, lantut enemmän länsiosassa, kupukaali enemmän idässä. Varsinaisista peltokasveista viljellään perunoita nykyisin joka talossa, joka mökissä kautta koko maan. Herneitä kylvetään vielä Keski-Suomessa, mutta Karjalassa niitä toistaiseksi ei paljon viljellä. Viljalajeihin kuuluu vehnä, jota ainoastaan Lounais-Suomessa viljellään yleisesti, ja mehukas, punakukkainen tattari, joka kaunistaa kaskimaita Itä-Suomessa. — Kajaanin seuduille asti viljellään hamppua pienissä, hyvin höystetyissä peltotilkuissa; etelämpänä on pellava tärkein kehruu kasvi. — Sellaiset arat ulkomaankasvit kuin viinirypäle, oliivipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu y.m. saattavat ainoastaan erinomaisen hoidon avulla kasvaa kalliissa ansareissa.

Selvän erotuksen huomaamme rannikkoseutujen ja sisämaan kasviston välillä. Melkein joka kevät näemme ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan tienoilla silloin, kun eteläisempi Helsingin seutu on vielä kellahtavana ja paljaana. Syksyllä sitävastoin ovat lehtipuut Helsingin seuduilla vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan tienoilla jo välkkyvät syksyn kirjavassa väriloistossa. Tiedämmehän meren keväällä jäähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa.

Kasveissa ilmenee myös erotus, mikä vallitsee kylmemmän Itä-Suomen ja lämpimämmän Länsi-Suomen välillä niillä seuduin, jotka ovat samalla leveysasteella, s.o. yhtä kaukana pohjoisessa. Tämä erilaisuus johtuu siitä, että valtameren tasainen lämpö vaikuttaa ilmaan kaikissa lännenpuolisissa maissa, jotavastoin itäiset seudut ovat alttiina suuren pohjoisen mantereen epätasaisemman ilman vaikutuksille.

46. Metsä.

Missä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria tai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja puiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa, pehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan ja maan välillä.

Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä, että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on kukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita kiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.

Kaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja koivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään suurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään havumetsäksi. Petäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin hiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta jää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata maata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan voimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja pensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat ja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa kasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi kuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota vanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu, sitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy yhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi mastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on oksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan hongiksi, ja ne ovat pohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.

Lehtimetsät ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan jokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai Etelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni. Tammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus monta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat hajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji, joista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa lehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle, mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.

Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä, tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva enää mitään.

Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse kylvää metsää.

Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.

47. Kulovalkea.

Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön, joka vilisee hyönteisiä.

Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.

Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua, pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä. Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa. Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan, leveämmän lieskan etupäässä.

Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.

Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää heidät ja jatkaa matkaansa.

Sillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja siitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen katajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan riippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja rätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit leviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka pian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon omaksi tuomittua metsää.

Vielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet käyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki: äsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee niityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista ja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan metsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita joukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon laajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään kaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja peninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia metsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten katsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta, aaltoilevasta tuli- ja savumerestä.

Useita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä on yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa tehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan suuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta hiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten kallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän kulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää kaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat aavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.

48. Pelto ja niitty.

Suomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä oli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea. Kaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime vuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.

Talonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut, jättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan, kylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla siitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta. Mutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa, ei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa kaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan hedelmättömäksi.

Pelto vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta kasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu entisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla juoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on tapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se lannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään, ja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa nurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti heinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan, karhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.

Siinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin kylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei kylvetä mitään: silloin on pelto kesantona. Tämän kolmijaksoisen viljelyksen sijasta käytetään toisin paikoin kaksijaksoista, jolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat maanviljelijät käyttävät nykyään vuoroviljelystä, jolloin peltoon vuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai heinänsiemeniä.

Ohra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä nykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin viljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja Itä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se kylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen alla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi heinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun alussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne kylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.

Hyvä vuodentulo riippuu suuresti pellon hoidosta, mutta myöskin maan- ja ilmanlaadusta. Kun pelto ei syksyllä oikein jäädy tahi sulaa keväällä liian varhain paljaaksi, turmeltuu rukiinoras. Hedelmöimisen aikana ruis on arkaa, ja sitä saattaa vahingoittaa rankka sade ja myrskyilma. Jyvänteon aikana se on hallanarkaa. Jos se sateesta menee lakoon pohjoiseen päin, viivästyy sen tuleentuminen. Pitkällisistä sateista sen juuret vahingoittuvat tai se itää kuhilaissa; liian myöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät, miten se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitten puidaan. Muissa maissa ei käytetä kuivuuriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan riihikuivat rukiit ovat ulkomailla hyvässä hinnassa siemenviljana.

Kaikki tämä vaati taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä paljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia opetuksia, mutta hän ei saa luulla, että isän ja isoisän tapa on ainoa oikea. Se, joka ei tunne luonnonvoimia ja maan aineksia, ei tietysti osaa arvostella, mikä parhaiten kullekin maanlaadulle soveltuu. Täällä saadaan nyt tavallisina vuosina harvoin enemmän kuin 6:s tahi 8:s jyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kylmässä ilmanalassa voi tuottaa monta vertaa runsaamman sadon, jos sitä hoidetaan niin kuin luonto vaatii.

Samoin on niitynkin laita, niin luonnonniityn kuin nurmen tahi kylvöniityn, jota erityisesti kastellaan. Moni luulee tehneensä kylliksi, kun raivaa pois puut ja pajupensaat ja kaivaa niittyyn matalat ojat ja hoitaa niitä huonosti. Mutta sellainen niitty on milloin liian kuiva, milloin liian märkä; usein se ottaa sammalta, tai siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Senvuoksi taitavat maanviljelijät panevat niittyihin paljon huolta, ojittavat ne hyvin ja pitävät ne kohtalaisen kosteina. Toiset lannoittavat niittyjään ja kylvävät niihin jalompia rehukasveja, esim. apilaa ja nurmitähkiötä. Sillä niitty on pellon äiti. Kun niityt ovat hyvin hoidetut, voi ruokkia suuremman karjan ja siten saada pellot parempaan lantaan. Maa ei voi antaa takaisin enempää kuin mitä se on saanut, ja ellei korvata niitä ravintoaineita, joita kasvit ovat siitä imeneet, niin se laihtuu. Senvuoksi tulee aina olla 4 tai 5 hehtaaria niittyä vastaamassa yhtä hehtaaria peltoa, ja missä on enemmän hiekkamaata kuin savimaata, siellä kannattaa niitty paremmin kuin pelto.

49. Hallayö.

Kovinkaan talvipakkanen ei vahingoita heikkoa rukiinorasta, joka on piilossa lumen alla. Mutta kun maa keväällä paljastuu ja oras on alkanut kasvaa, saattaa sitä halla vahingoittaa tai kuivuus ja märkyys turmella.

Yöhalloja sattuu joskus silloin, kun pellot ovat täydessä kasvussa: toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja ne saattavat silloin tehdä enemmän tai vähemmän vahinkoa. Mutta vaarallisimmat ovat ne hallat, jotka sattuvat siihen aikaan, jolloin elo tulee jyvälle eikä vielä ole joutunut. Silloin saattaa yhtenä ainoana yönä monta kaunista laihoa kokonaan turmeltua ja monta tuhatta ihmistä jäädä leivättömäksi.

Maamies menee illalla pihalle katselemaan taivaan merkkejä. Päivä on ollut viileä tai taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ja hyvä on, että tuulee, sillä kun vain liikkuu tuulenhenki ja pilviä on pohjoisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla tuuli alkaa asettua, ja auringon laskiessa ilma on tyyni. Samaan aikaan näkyy kirkas juova pohjoisessa pilvisellä taivaalla; tämä kirkas sininen ala laajenee pian koko taivaan yli: ei näy enää ainoatakaan pilveä. Samalla alenee ilman lämpökin. Puolenpäivän aikana lämpömittari osoitti vielä 15 astetta; auringon laskiessa se näyttää ainoastaan 2 tai 4. Mutta vielä on ilmassa lämmintä: viileätä on, mutta vielä ei ole halla. Maamies katselee kaunista peltoaan tuskaisin mielin. "Tuossa on minun leipäni", sanoo hän hiljaa itsekseen. "Voi, tuo kaunis vainio, nuo kellahtavat tähkäpäät, jotka äsken vielä tuulessa vienosti huojuivat, kuinka paljon vaivaa ne ovat vaatineet ja silmiäni ilahuttaneet! Nyt ne ovat liikkumatta, aivan liikkumatta, eivätkä vielä notkistu jyväinsä painosta! Kaikkivaltias Jumala, varjele niitä vielä kaksi viikkoa — yksi viikko — muutamia lämpimiä päiviä vain, niin ne ovat valmiina leikattavaksi! Kuitenkin toteutukoon sinun tahtosi Jumala, mutta ei minun; sinun tahtosi on aina paras."

Tulee iltamyöhä, joutuu jo puoliyö; ensimmäiset syyspimeät alkavat, tähdet kiiluvat kirkkaina taivaalla. Ei pilveä, ei tuulenhengähdystä! Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista, selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä.

Ilman lämpö on jo alennut likelle jäätymäkohtaa. Maamies ei voi nukkua. Hän tietää tuhon olevan ovella ja miettii keinoja ehkäistäkseen sen seurauksia. Muutamat virittävät tulia pellon pientareille, ja jos ilmassa on tuulenhengen hiventäkään, joka vie savun pellolle, niin on vielä toivoa tähkien pelastumisesta. Toiset pingoittavat pitkiä köysiä, joita hiljaa vetävät pellon päällitse estääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Oikeatahan on koettaa kaikkea, mitä ihminen voi. Mutta luonnonvoimat tottelevat Jumalan tahtoa.

Vihdoin aamurusko ilmaisee aikaisen päivän tuloa, ja auringon noustessa on ilma viileimmillään. Lämpömittari näyttää 2 astetta kylmää; on elokuun hallaöitä, jolloin se näyttää jopa 6 astetta. Hieno jääkuori peittää kaikki pienet vesilätäköt. Aamukaste jäätyy ja laskee valkoisena, kiiltävänä härmänä maahan ja metsiin. Tähkät ovat ikäänkuin hopeoidut; jäätyneen oljen voit helposti taittaa poikki. On ihana aamu; kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta. Nouseva aurinko kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa.

Vielä on jälellä heikko toivo. On halloja, joita maamies nimittää jäähallaksi ja jotka eivät vahingoita jyvää. Tähkä on kirkkaan jääkuoren peitossa, mutta halla ei ole ollut niin kova, että olisi turmellut jyvän. Tämä johtuu vaihtelevista ulkonaisista seikoista. Usein alkaa lämmin etelätuuli puhaltaa muutaman tunnin kuluttua auringon noususta. Kaunista, hallaista aamua seuraa kaunis, poutainen päivä. Lämmin tulee taas takaisin, mutta liian myöhään.

Alussa ei kasvistossa voi havaita mitään muutosta, mutta sitä myöten kun kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyviin. Kaikkien arkojen kasvien lehdet ovat vaalenneet ja lerpallaan, perunanvarret mustuvat, kuin olisivat tulen kärventämät. Pellot näyttävät muuttumattomilta. Mutta jos tutkit tähkien tuppiloita, niin huomaat, että puolinaiset jyvät ovat muuttuneet vesikirkkaaksi nesteeksi, josta ei jää jäljelle muuta kuin tyhjä, kuihtunut, ravinnoton kuori.

Sellainen on tämä hirvittävä onnettomuus, joka niin usein on Suomen syössyt kurjuuteen. Ja hallan tiet ovat hyvin erilaiset. Kahdesta lähekkäin olevasta pellosta saattaa toinen paleltua, toinen jäädä vahingoittumatta. Joskus paleltuu toinen osa peltoa, mutta ei toinen. Toisen seudun halla hävittää, toisen jättää koskematta. Tämä riippuu siitä, onko maa märkää vai kuivaa ja ylävää, onko lähistössä matalia ja seisovia vesiä vai syviä ja juoksevia, usein siitäkin, millainen pellon hoito on. Vähäväkisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla; väkevä ja hyvästi hoidettu maa vahingoittuu vähemmän.

Mutta ei ole se mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee: Jumala ainoa kasvun antaa.

50. Kärsivällisyys.

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Paavo, perkas, hoiti ahkerasti maataan, mutta Jumalalta kasvun toivoi.

Vaimoineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan, ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta, myötänsä vei puolet orahista, tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:

Paavo parka, kovan onnen lapsi,

sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;

miero raskas, raskahampi nälkä.

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

Koettelee, vaan ei hylkää Herra.

Pane leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin minä ojaa kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,

lampaat myi ja siement' osti, kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta,

mutt' ei orahia vesi vienyt.

Tuli kesä, raekuuro kulki,

kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.

Tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:

Paavo parka, kovan onnen lapsi,

kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;

tuska kuolla, tuskempi tok' elää.

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

Koettelee, vaan ei hylkää Herra.

Pane toinen verta petäjäistä,

ojat kahta suuremmat ma kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin toinen verta petäjäistä,

kahta suuremmat loi ojat Paavo,

karjan myi ja siement' osti, kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta,

mutt' ei orahia vesi vienyt.

Tuli kesä, raekuuro kulki,

mutt' ei kaatunutkaan kaunis olki.

Tuli syksy, halla kultaviljan

koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Paavo polvistuen lausui:

Koettelee, vaan ei hylkää Herra.

Paavon vaimo polvistuen lausui:

Koettelee, vaan ei hylkää Herra.

Mutta miehellensä virkkoi vaimo:

Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,

nytpä meillä alkaa ilon päivät,

syrjähän nyt petäjäinen silkko,

rukihisen nyt mä leivän leivon!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada, joka toista hädässä ei hylkää. Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.

Runeberg.

51. Syötävät sienet.

Jumala ei tarkoituksetta sirottele luontoon antimiaan. Pohjoismaissa ei ole hedelmäpuita, mutta korvaukseksi ne ovat saaneet monta hyvää marjalajia. Täällä ei ole niitä syötäviä kasveja, joita eteläisissä maissa on, mutta sen sijaan Jumala on antanut meille yltäkyllin sieniä. Niitä kasvaa kaikkialla varjopaikoissa, kostealla maalla, sekä havu- että lehtimetsissä, ne nousevat äkkiä sateen jälkeen ja surkastuvat muutamassa päivässä.

Tietämättömät ihmiset halveksivat sieniä ja pitävät niitä ruoaksi kelpaamattomina. He eivät huomaa, kuinka mieluisesti karja syöpi muutamia sieniä; he eivät tiedä, että kansa muissa maissa kokoaa näitä kasveja, kuten me poimimme parhaita marjoja, ja käyttää niitä ruoaksi. Totta on, että muutamat harvat sienet ovat myrkyllisiä, esim. punainen kärpässieni, ja näitä pitää oppia tuntemaan, mikä ei olekaan vaikeata. Totta on myöskin, että muutamilla myrkyttömillä sienillä on karvas maku, mutta sellaisen karvauden saa pois vedellä. Sieniä kootaan ja valmistetaan seuraavalla tavalla:

Selkeällä ja kuivalla ilmalla leikataan sienen kanta veitsellä poikki, ja mieluummin otetaan sellaisia, jotka ovat nuoria tai vielä keskenkasvuisia; mutta madonsyömiä, vanhoja tai aivan pehmeitä ei oteta. Sitten leikataan hilpeet lakin alta ja ohut kuori päältäpäin; jäännös leikellään palasiksi ja pannaan muutamiksi tunneiksi veteen. Tämä vesi kaadetaan sitten pois ja sienet kiehautetaan uudessa vedessä, joka taas kaadetaan pois. Kun ne sitten pannaan kohtalaiseen suolaan, ovat ne ruoaksi kelpaavia, ja niitä saattaa suolattuina syödä särpimenä tai keittää tai paistaa usealla tavalla. Jos tahtoo sieniä säilyttää kauemman aikaa, pitää niitä kuivata tai suolata tai panna etikkaan. Sillä tavalla saadaan maukasta ja terveellistä ruokaa.

Maukkaimmat Suomessa kasvavat sienet ovat: herkkusieni, korvasieni ja ruskosieni; mutta tavallisimmat syötävät sienet ovat lehmänsieni, lampaansieni, voisieni, maitosieni, leppäsieni ja monet muut, jotka kasvavat eri aikoina kesällä, useimmat syyspuolella. Tällaista hyvää ruokaa tietämättömät ihmiset tallaavat jalkainsa alle ja nurkuvat kuitenkin syytellen Jumalaa ja ihmisiä, kun heillä on ruoasta puute, ikäänkuin olisi Jumalan tai ihmisten syy, jos joku halveksii sitä ravintoa, jota näkee jalkainsa edessä. Maan hedelmää pitää vain ymmärtäväisesti käyttää. Jos joku syö perunanpumpuloita tai raakoja perunoita, niin syyttäköön itseään vahingosta, sillä perunain kuoret ja pumpulat sisältävät väkevää myrkkyä, jota sanotaan solaniniksi. Senvuoksi heitämme pumpulat pois ja keitämme perunat. Samaten tulee meidän käyttää sieniä: heittää pois se, mikä on kelvotonta, pitää se, mikä on kelvollista.

Niinkuin kirjoitettu on hengellisistä ja ruumiillisista asioista:

"Koettakaa kaikkea, pitäkää se, mikä hyvää on." 1 Tess. 5: 21.

52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.

Suomessa nähdään usein tupakantaimia, punasipulia, sikuria ja kukkia istutettuina pieneen tarhaan talonpojan tuvan viereen. Kun sellaisia pieniä istutuksia huolellisesti hoidetaan, saadaan niistä vähillä kuluilla hyötyä ja kaunistusta. Köyhinkin torppari voisi ruokaansa parantaa pavuilla ja kaalilla. Pienimmänkin mökin voisi kaunistaa ihanilla kukilla. Jos rikkailla on suuria ja kalliita kasvitarhoja, miksi ei köyhillä saattaisi olla iloa pienestä istutuksesta! Luonto ei tee vähintäkään erotusta; aurinko paistaa, sade kastelee ja maa kasvattaa yhtäläisesti kaikille. Erotus on siinä, miten kasveja hoidetaan.

Sillä kasvi on elävä olento. Se kyllä ei voi, kuten eläimet, vapaasti liikkua ja etsiä ravintoansa etäämmältä, Se ei voi tieltä paeta, kun jokin vaara sitä uhkaa, eikä rukoilla armoa vahingoittajaltaan. Mutta kasvi on hyvin herkkä tuntemaan hyvän ja huonon hoidon. Jos annamme sille suojaisen paikan, sopivan maanlaadun, valoa, lämmintä ja vettä, niin näemme, kuinka hyvästi se menestyy.

Sellaiset kasvit, jotka ovat toisesta kotipaikasta meidän maahan muutettuja, ovat senjohdosta tulleet aremmiksi ja tarvitsevat hellempää hoitoa. Ei kukaan hoida metsän koivua eikä vattupensasta eikä mansikantainta, ja kuitenkin ne menestyvät, mutta muutappa ne taloosi, niin heti näet, miten huolellisesti ne pitää istuttaa, jotteivät kuolisi. Jos siis oman maan kasvit muutettaissa vaativat niin paljon hoitoa, kuinka hyvin sitten pitääkään hoitaa ulkomaan kasveja, jotka ovat toisesta ilmanalasta kotoisin! Hedelmäpuut, maustekasvit, ulkomaankukat ovat meille jokapäiväisenä esimerkkinä. Mutta viatonta ja hauskaa huvitusta on tällä tavoin ikäänkuin kesyttää luonnonvoimia, ja jos hyvin siinä menettelet, voit jalostaa monta kasvia niin, että hedelmät, marjat ja kukat tulevat viljeltyinä isommiksi, paremmiksi, kauniimmiksi kuin mitä ne alkutilassaan ovat. Tämä vaikuttaa vuorostaan hyvää ihmiseen: hänen tapojansa sieventää jokapäiväinen seurusteleminen kaunisten ja hyödyllisten luonnonesineiden parissa. Jos näet pienen, hyvästi hoidetun kasvitarhan, niin ajattelet: tuossa talossa on hyvä järjestys; tai jos näet kukkia köyhän mökin ikkunassa, niin tiedät siinä asuvan hyviä ihmisiä. Raa'at ja ilkeät ihmiset eivät rakasta kukkia. Laiskat ja huolettomat eivät kasvitarhoista välitä. Ihmisen luonne kuvastuu koko hänen ympäristöstänsä. Hän on luomakunnan kruunu, ja missä tahansa hän maailmassa asuukin, painaa hän leimansa siihen maahan, jota hän polkee.

53. Ystäviä ja vihamiehiä.

— "En saata ymmärtää, mikä kasveja vaivaa tänä vuonna", sanoi Antti Söderholm eräänä päivänä naapurilleen Toivoselle. "Olen ojittanut, lannoittanut ja kyntänyt maani paremmin kuin milloinkaan ennen, mutta ohranoraat ovat juuresta vialla, niitty on harmaana, eikä puutarhassa kasva niin mitään. Siellä on matoja joka paikassa, niitä vilisee lehdillä ja korsilla."

— "En minä ole nähnyt madoista merkkiäkään maillani", vastasi

Toivonen.

— "Niin, kyllä Jumala tekee väärin, kun jakaa lahjojan noin eri lailla", huokasi Söderholm. "Ja minä olen kuitenkin pitänyt niin tarkan huolen siemenestä. Olen hävittänyt muurahaispesät, olen maksanut 10 penniä jokaisesta pienestä linnusta ja joka linnunpesästä, minkä pojat ovat minulle tuoneet. Olen lisäksi hankkinut itselleni kissoja, jotka joka päivä pyytävät lintuja, ja täten olen onneksi päässyt siemenvarkaista. Mutta kuitenkaan ei mitään kasva; tulee yhä pahempaa: madot syövät kaiken vuodentuloni."

— "Vai niin, vai niin", arveli Toivonen, "syytä sitten itseäsi! Minun taloni lähellä saavat muurahaiset olla rauhassa, ei lapset eikä kissat saa tehdä pienille linnuille pahaa. Mielelläni kuuntelen, kun ne visertelevät puissa, ja koska useimmat ovat keväällä tulleet niin pitkän matkan päästä rikkaammista maista, niin emmehän saata heiltä kadehtia heidän pientä pesäänsä. Minulla on tapana joskus ripustaa puihin pönttöjä, joissa on pyöreä reikä ja istumaorsi keskellä. Hyvin hauskaa on nähdä lintujen tekevän pönttöihin pesiään."

— "Mitä joutavia!" nauroi Söderholm. "Mitähän hyvää siitäkin on?"

— "Kyllä se vaivan maksaa", vastasi Toivonen. "Etkö ole havainnut, kuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja matojen pyynnissä? Milloin ne sieppaavat niitä ilmasta, milloin etsivät niitä maasta tai puiden kuorista ja kasvien lehdiltä. Olen kuullut sanottavan, että pääskynen, varpunen tai peippo näin syö tuhannen kärpästä ja matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen tai jonkin muun hyönteisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta ryömii ahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta. Jos madot esteettömästi saisivat lisääntyä, söisivät niiden toukat kaikki, mitä maassa kasvaa. Siksi Jumala on luonut muurahaiset ja muut eläimet, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukkia ja estävät hyönteisten kohtuutonta lisääntymistä. Muurahaiset ja linnut täyttävät siis tehtävänsä Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen ystäviä, yhtä varmaan kuin madot ovat hänen vihollisiaan. Mitä on se vähäinen häiriö, jonka edelliset saavat aikaan, sen sanomattoman suuren avun rinnalla, jota ne joka päivä meille tuottavat! Hävitä ja hätyytä vain pieniä lintuja, niin näet pian toukkia joka lehdellä vilisevän! Suojele niitä, niin näet, miten kasvit menestyvät!"

Antti Söderholmin mielestä tämä oli sangen yksinkertaista puhetta. Kotiin tultuaan hän lähetti kaikki palkollisensa matoja hävittämään, mutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen. Eivät he voineet tonkia maata, lentää ilmaan, kaivautua puunkuorien sisään tai urkkia joka lehteä ja kortta. Kaikki tämä on lintujen tai muurahaisten tehtävää; mutta näitä ei Antti Söderholm voinut kärsiä. Hän nurisi yhä Jumalaa vastaan, ikäänkuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen.

54. Suomalainen hevonen.

Eläimet saavat usein joitakin ominaisuuksia siitä maasta ja niistä oloista, joissa elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut maansa ja kansansa lempilapsena, että nämä ovat siihen jättäneet varsin tuntuvia jälkiä. Muodoltaan se on tanakka, lyhytkaulainen, lyhytselkäinen, jalat vankat ja keskikorkuiset. Koko sen ulkomuoto osoittaa vakavuutta ja kärsivällisyyttä; sen kulku on varma ja luotettava, niinkuin pitääkin olla korkeamäkisessä kalliomaassa, ja jos se talvi-iljanteella on hyvässä kengässä, niin siihen voi luottaa. Ylämäkeä ponnistellessaan se kulkee vinoon toiselta puolen toiselle. Alamäessä se pitää niin itsepintaisesti vastaan, että sitä usein täytyy kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan Pohjanmaan hevonen, joka on kasvanut tasankomaalla, osoittaa vähemmän malttia ylä- ja alamäkeä kulkiessaan.

Krinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole ainoastaan oivallinen vetäjä, joka enemmän kuin mikään jaksaa raskaita kuormia kiskoa pitkät matkat, vaan myös erinomainen sotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni hevonen ollut etevämpi, mutta kauemmin kestävissä taisteluissa sa on monesti auttanut saavuttamaan loistavan voiton siten, että se aina on pysynyt yhtä ripeänä ja väsymätönnä, kun vihollisten hevoset jo ovat väsymyksestä jalkojaan perässään laahanneet. Kilpa-ajoissa, joissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille arapialaisille, englantilaisille tahi venäläisille hevosille; mutta pitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä kun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, osoittautuu se usein erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin rinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä juoksullaan.

Tätä ystäväämme ei ole hellitelty yltäkylläisillä herkkuruoilla. Se on kaikista veljistään tyytyväisin; se pureksii kärsivällisesti heiniään ja silppuaan joko paljaaltaan tai jauhoilla ja kauroilla sekoitettuna ja tyytyy laihaan laitumeensa. Se kyllä laihtuu kuten muutkin nälästä; sen voimat kyllä usein lannistuvat keväällä, kun se kauan huonolla ruoalla on talvikuormia vetänyt. Mutta kukaan ei saata olla ystävällisestä hoidosta kiitollisempi kuin se, ja jokainen ymmärtävä isäntä huomaa aina, että tämän hyödyllisen palvelijan hyvästä hoitamisesta on etua. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä palkita sen uskollista palvelusta. Monissa osissa maatamme hoidetaan hevosta huolimattomasti ja rääkätään usein mitä raa'immalla tavalla, kiusataan kohtuuttoman raskaiden kuormain vetämisellä ja piestään armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan alinomaan ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.

Tähän asti on Savossa ja Karjalassa tavattu parhaat ja kalleimmat hevoset, mutta nykyisin alkaa niitä olla jo muuallakin. Sillä kilpa-ajoilla ja palkinnoilla on koetettu saada aikaan parempaa hevoshoitoa. Eipä ole nykyisin enää harvinaista, että Suomen juoksijoita myydään kalliista hinnasta ulkomaille.

Kestävyyden ohessa on suomalaisen hevosen, kuten kansankin, ominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan syrjätielle, niin täytyy ajomiehen pitää hyvin varansa, ja jos se on saanut tavakseen seisahtua mäissä, niin ei ole helppoa saada sitä muuttamaan mieltään. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta tottumattoman kanssa se menettelee väliin miten tahtoo. Vikureja ja laiskoja hevosia ei ole täällä enemmän eikä vähemmän harvassa kuin muuallakaan; mutta sellaiset viat johtuvat enimmäkseen siitä, että näitä eläimiä on nuorina pidelty väärin. Hyvin opetettuna ja hyvin hoidettuna on suomalainen hevonen, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, kuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmisille näillä pohjoisilla mailla ja hyvinkin sen arvoinen, ettei sitä kohdella orjana, vaan hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana.

55. Karja.

Matti Aho meni karjaansa katsomaan. Oli maaliskuun aika kevättalvella, ja aurinko paistoi sulavaan lumeen, mutta karja oli pimeässä navetassa, sillä pienet ikkuna-aukot olivat lämpimän säilyttämiseksi heinillä tukitut, ja valoa pääsi sisään ainoastaan ovesta. Eikä siellä juuri puhdastakaan ollut; lehmät makasivat kurjan näköisinä pahnoillaan ja olivat nähneet nälkää niin kauan, etteivät jalat niitä enää hevin kannattaneet.

— "Huonolla kannalla on karja, lehmät eivät enää lainkaan lypsä", sanoi Matti Aho. "Se on tuon rappeutuneen navetan syy; täytyy ruveta rakentamaan uutta."

Matti Aho rakensi uuden navetan, yhtä pimeän ja ikävän kuin entinenkin. Hän piti lehmät nälkäisinä, kuten ennenkin, eikä ymmärtänyt minkätähden ne eivät lypsäneet.

"Voista maksetaan nykyään hyvä hinta", arveli Ahon vaimo, "meidän täytyy antaa lehmille parempaa ruokaa ja enemmän juomaa".

Matti Aho mietti asiaa ja päätti seurata vaimonsa neuvoa. Lehmät alkoivat lypsää paremmin, mutta Anttilan talon lehmät lypsivät kuitenkin pari litraa enemmän päivässä. Tätä ei Ahon ukko taas ymmärtänyt, ja hän meni Anttilan emännältä kysymään, mikä siihen lienee syynä. "Minun lehmäni saavat yhtä hyvää ruokaa kuin teidän", sanoi hän, "niiden on lämmin ja hyvä olla; miksi eivät lypsä yhtä paljon kuin teidän lehmät?"

— "Siksi, että ne ovat pimeässä ja siivottomuudessa", vastasi Anttilan emäntä, joka on ymmärtäväinen eukko. "Meidän lehmämme asuvat kuin rouvat: niillä on siistiä ja puhdasta, ne saavat valoa oikeista ikkunoista, niin että voivat nähdä toinen toisensa, ja lehmät rakastavat seuraa. Eihän polttiainenkaan maassa kasva ilman auringonvaloa, mitenkä sitten eläimet viihtyisivät pimeässä! Ja kun ne syksyllä viedään viheriäisestä metsästä sellaiseen pimeään vankeuteen ja epäraittiiseen ilmaan, kuinka luulette niiden siellä menestyvän koko pitkän talven! Minä hoidan eläimiä hyvin niiden itsensä vuoksi ja siksi, että ne ovat Jumalan luomia, joita emme saa pahoin pidellä. Mutta teen sen myöskin saadakseni niistä hyötyä. Hyvä hoito tuottaa aina hintansa."

— "Niinpä niin", arveli Matti Aho, "voi on tätä nykyä hyvässä hinnassa; minäpä seuraan neuvoanne".

56. Suomalaisia paimenlauluja.

a) Mipä meidän paimenien, kupa karjan kaitsijoiden? Ei ole paha paimenien, pah' ei karjan kaitsijoiden; kiikumme joka kivellä, laulamme joka mäellä, joka suolla soittelemme, lyömme leikkiä aholla, syömme maalta mansikoita ja juomme joesta vettä. Marjat kasvon kaunistavi, puolukat punertelevi, vesi ei voimoa vähennä, jokivesi ei varsinkana.

(Kanteletar 1: 171.)

b) Jo tulenki, jo tulenki, jo tulenki kotihini! Joko on kylpy joutununna, joko saatu saunavettä, sekä vastat valmihina? Onko huttu keitettynä, puohtimella peitettynä, voita päälle heitettynä; onko lusikat ääressä? maitokupit vieressä? Ptru Kirjo, ptru Karjo, ptruko haikea Haluna! Jo on Kirjo kiinni pantu, Karjo kaarehen rakettu, Haluna hakahan saatu; jo nyt joudunkin tupahan, jo tulenki, jo tulenki, jo tulenki, jo, jo!

(Kanteletar 1: 182.)