Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 22
10. Dresden.
ОглавлениеSaksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.
Niin, tällä maalla ja tällä kansalla on hyväntahtoisuuden leima, joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät, ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä, näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don Carloksensa.
Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta groschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi, ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.
— Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä pieni tyttö, joka möi kirsikoita.
— Noch nicht, vastasin minä.
— Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin minä.
Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää opettaa lapsia "tuntemaan hyvää kauniin kautta".
Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään, meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa, jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa. Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti, tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin monessa katoolisessa kirkossa.
Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona, joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi milloinkaan markkinoita pidetty.
Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa. Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen päälle?