Читать книгу Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - Zacharias Topelius - Страница 23

Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753, onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit, jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.

Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia. Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus, vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden muodostama.

Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna sekä — harvinaista kyllä — lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta paremmin yhteensulautuvan.

Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.

Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan, niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä, yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin. Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen, katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa; siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä. Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli pitkänäperjantaina.

Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä. Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan. Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän sylissään kantaa maailman vapahtajaa. Ilman tätä lasta hän on vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen kanssa hän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja puhdas, "täynnä armoa", niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet viattoman Marian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt Jumalanäidin ylevyyden, ja kun edellistä rakastamme, seisomme miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään, riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan "sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan".

Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan, vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.