Читать книгу Erämaan kultaa - Zane Grey - Страница 10

Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia. Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.

"Luullakseni erehdytte", kuiskasi Gale.

"En varmastikaan!"

Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset voineet sitä aiheuttaa.

Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon, jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan — kuinka petollinen voi kohtalokin olla!

Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.

"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy. Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu apuun."

"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"

Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta, joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.

"Pysähtykää, toverit!" huusi hän heille mennen keskelle tietä.

Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen ratsastaja:

"Olette jo luullakseni tarpeeksi lähellä, muukalainen."

Paimenen kädessä välähti joku kirkas kappale tähtien valossa.

"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla kapakassa."

"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen lyhyesti.

Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään. Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen kasvoja.

"Nimeni on Ladd", virkkoi hän. "Olipa hauskaa kohdata teidät jälleen"

Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän saakka turhaan oli kokenut päästä.

"Gale — Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä — ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät, jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."

"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?" keskeytti Ladd.

"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."

"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"

"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa, tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin Casitaan."

"Mielestäni puhut sinä järkevästi", sanoi Ladd. "Vannon, Gale, että teidän ja tytön on parasta tulla meidän mukaamme. Meillä olisi huomenna Casitassa liian kuumat oltavat. Emme tappaneet ketään, ammuin vain erään rosvon käsivarren poikki ja Lash rikkoi ystävälliset välit särkemällä suuren määrän omaisuutta. Tunnemme sellaisia, jotka ottavat neidin luokseen niin pitkäksi ajaksi kunnes hänen ystävänsä saapuu."

Dick kiitteli heitä lämpimästi, ja tuntien kuvaamatonta helpotusta ja iloa Mercedeksen puolesta kiiruhti hän kaktuspensaikkoon, jonne hän oli kätkenyt tytön. Mercedes seisoi suorana odottamassa, ja vaikka olikin pimeä, huomasi Gale, että tyttöä niin hirveästi jäytänyt pelko oli nyt haihtunut.

"Herra Gale, olette minun pelastusenkelini", virkkoi hän värisevin äänin.

"Olen ollut onnellinen kohdatessani nuo miehet ja iloitsen oikein sydämestäni", vastasi hän. "Tulkaa!"

Hän vei Mercedeksen tielle paimenien luo, jotka nyt olivat avopäin tähtien valossa. Heitä näytti ujostuttavan. Lash oli ääneti, kun sitävastoin Ladd hämmästyneenä sammaltaen ja kömpelösti vastasi Mercedeksen kiitoksiin.

Heillä oli viisi hevosta — kaksi satuloitua, kaksi kuormitettua ja viimeisellä oli vain villainen peite selässä. Ladd lyhensi satulansa jalustimien hihnoja ja auttoi Mercedeksen hevosen selkään. Tavasta, jolla tyttö sijoittui satulaan ja hillitsi tulisen hevosen levottomuuden, huomasi Gale, että hän osasi ratsastaa. Lash kehoitti Galea nousemaan hänen hevosensa selkään, mutta Gale kieltäytyi.

"Minä kävelen", sanoi hän. "Olen tottunut kävelemään, mutta paimenet eivät ole, sen tiedän kyllä."

He koettivat taivuttaa häntä vielä, mutta Gale ei suostunut. Silloin läksi Ladd ratsastamaan satulatta etummaisena. Mercedes ratsasti hänen takanaan ja Gale käveli vierellä. Seuraavina järjestyksessä olivat kuormahevoset ja viimeisenä ratsasti Lash.

Päästyään nyt liikkeelle hankittuaan tytölle suojelusvahdin ja tietäen kulkevansa määrättyä päämäärää kohti laukesi tuo jännitys, jonka pakotuksesta Gale tähän asti oli ponnistellut. Hän olisi ollut äärettömän iloinen, jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Thornelle heidän hyvän onnensa. Myöhemmin tietysti ilmaantuisi kyllä joitakin keinoja sanan lähettämiseksi Georgelle. Mutta siihen asti mahtoivat hänen ystävänsä tuskat olla hirmuiset.

Dickistä tuntui, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun hän poistui junasta, ja järjestyksessä punnitsi hän mielessään jokaisen tapahtuman kaikkia erikoiskohtia, jotka olivat sattuneet hänelle hänen Casitaan tulonsa ja nykyisen hetken välisenä aikana. Niin omituisilta kuin nuo tapahtumat tuntuivatkin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä. Hän totesi, ettei hän ennen tätä iltaa milloinkaan ollut aavistanutkaan hänessä piilevän vihan voimakkuutta, ja kummasteli, ettei hän milloinkaan ennen ollut hetkeäkään ajatellut sellaista mahdollisuutta, että hän voisi tappaa ihmisen. Hänen oikea kätensä oli ajettunut kankeaksi ja oli niin hellä, että hän tuskin saattoi puristaa sitä nyrkkiin. Rystyset olivat ruhjoutuneet ja veriset, ja niitä pakotti kovasti. Muistaen suurten sormikkaittensa paksuuden otaksui Gale, että hän oli antanut Rojakselle voimakkaan iskun, koska hänen kätensä oli niin vahingoittunut. Hän. muisti, ettei hänelle merkinnyt ennen mitään, saiko hän itse iskuja vai jakeliko hän niitä toisille. Mutta tämä Rojaksen saama isku oli johtunut toisista syistä. Tuo kiihkeä viha, joka oli sen aiheuttanut, ei kummastuttanut häntä lainkaan, mutta sen vaikutus häneen itseensä, sitten kuin hän oli tyyntynyt, oli jotain erikoista hämmästyttäen ja huumaten häntä. Kuta enemmän se häntä kummastutti, sitä kiinteämmin hän sitä mietti. Kaikki nuo kuluneet kuljeskelun kuukaudet eivät olleet tuottaneet hänelle tyydytystä, tahi oli hän ollut liian välinpitämätön ymmärtämään itseään. Niin, eipä hänessä liioin liene ollut miestä koettamaankaan mitään. Kenties ei tuo Rojaksen saama selkäsauna ollut vaikuttanut enempää kuin muutkaan tapahtumat tätä muutosta hänessä.

Hänen kohtauksensa Thornen kanssa, tuon espanjalaisen tytön kauniit, tummat silmät sekä tyttöraukan vetoaminen häneen, hänen vihansa Rojasta kohtaan, hänen hyökkäyksensä, iskut ja kaikki muu senjälkeinen toiminta, Thornen ja Mercedeksen ihmeellinen pelastus, hänen käsiensä painaminen tytön aaltoilevaa rintaa vasten, tämän suloinen suudelma sekä tietoisuus siitä, että hän oli yksin tuon ihanan neidon kanssa, jonka turvallisuudesta hänen oli vastattava — kaikkia näitä seikkoja punnitsi Gale kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan saadakseen vain selville syyt, jotka olivat vaikuttaneet häneen niin eriskummallisesti, tahi totuuden, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Oliko hän rakastunut Thornen morsiameen? Tuo ajatus iski kuin salama hänen mieleensä. Oliko hän nyt jo jonkun käsittämättömän luonteen muutoksen johdosta mustasukkainen vanhalle ystävälleen? Dick ei oikein uskaltanut katsoakaan Mercedekseen. Mutta kumminkin ponnistautui hän tekemään sen, ja miten lienee sattunutkaan, katsoi Mercedes myös samalla häneen. Jostakin syystä sattui silloin olemaan niin paljon valoisampaa, että hän näki selvästi tytön kalpeat kasvot, hänen lumoavan kauniit silmänsä ja sievän suunsa. Nopein ja miellyttävin, hetken mielijohteista johtuvin liikkein laski hän toisen kätensä Galen olkapäälle. Kuten koko hänen olentonsa teki tämäkin liike uuden omituisen ja järkyttävän vaikutuksen Galeen, samalla kun se pani hänet nopeasti ymmärtämään tuollaisen jalosukuisen tytön kiitollisuuden ja myötätunnon luonnetta, joka oli hyvin suloista ja sisarellista. Hän tiesi nyt, ettei hän ollutkaan rakastunut tyttöön. Tuo tunne, joka oli melkein kuin mustasukkaisuutta, näyttikin olevan tuon kauniin käsittämättömän aiheuttama, jollaiseksi Mercedes oli muodostanut Thornen elämän. Silloin Gale kosketti noihin lumoaviin, äärettömiin mahdollisuuksiin, kuinka paljon tyttö saattaa merkitä miehelle.

Toiset ahdistavat muutoksen viittaukset tuntuivat pettävästi sekoittuvan tunteihin, toiminnankiihkeyteen ja lumoukseen, tietoisuuteen, että oli saanut ja tulisi vieläkin saamaan jotakin aikaan ja tuon vanhan väsyttävän jonkun tietämättömän etsiskelyn perinpohjaiseen häviämiseen. Kenties olikin se vain ollut työn, tarmon, elämänhalun, rakkauden ja todellisen oman minän haeskelua. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, näytti hänellä nyt joka tapauksessa olevan toiveita saavuttaa se, mitä oli etsiskellyt.

Erämaa alkoi vaaleta. Pensaikkojen välissä olevat harmaat aukot muuttuivat vaaleamman värisiksi. Tien suunta näkyi jonkun matkaa eteenpäin ja polku muuttui alamäeksi. Vuorten tummat terävät huiput reunustivat taivaanrantaa näyttäen kumminkin olevan hyvin lähellä tasangon reunalla. Idästä alkoi taivas muuttua kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi ulottuen aina pilviin saakka, jotka näkyivät selvästi erästä rosoista, pykäleistä harjannetta vasten. Äkkiä kohosi hopeanvärinen kehä mustien vuorien takaa, jolloin erämaan pimeys muuttui. Harmaa vaippa vaaleni läpinäkyväksi usvaksi. Kuu alkoi nousta.

"Herra, minulla on kylmä", virkkoi Mercedes.

Dick oli kantanut takkiaan käsivarrellaan. Hänelle oli tullut lämmin, melkeinpä kuuma, ja hän oli kuvitellut, että kiivas kävely oli aiheuttanut sen. Mutta kumminkin oli hänen ihonsa kylmä. Kuumuus oli sisäisen hehkun aiheuttama. Hän pysähdytti hevosen, ojensi takkinsa Mercedekselle ja auttoi sen hänen ylleen.

"Minun olisi pitänyt ajatella teitä", virkkoi hän, "mutta kun itselläni oli kuuma… Takkini taitaa olla vähän liian suuri, mutta saatammehan kääriä sen ympärillenne kahdesti."

Mercedes hymyili kiittäen häntä ohimennen espanjankielellä. Tuo pieni vilahdus hänen todellisesta luonteestaan oli suoranainen vastakohta sille vetoavalle, intohimoiselle ja surulliselle olotilalle, jossa Gale tähän asti oli tottunut häntä katselemaan. Hän sai nyt elävän käsityksen siitä, miten pirteä ja viehättävä tyttö hän mahtoikaan olla onnellisissa oloissa. Hän oli taas aikeissa jatkaa matkaa, kun hän äkkiä huomasi Laddin pysähdyttäneen hevosensa ja tuijottavan eteenpäin kuin aavistaen vaaraa. Mercedeksen hevonen alkoi hyppiä paikoillaan kärsimättömästi, kohotti päätään ja höristeli korviaan käyttäytyen kuin se olisi aikonut ruveta hirnumaan.

Laddin varoittava "Hsst!" pani Dickin laskemaan kätensä rauhoittavasti Mercedeksen hevosen lautasille. Lash meni äänettömästi heidän ohitsensa toverinsa luokse. Sitten nuo kaksi kuuntelivat tarkkaavaisesti katsellen ympärilleen.

Galea värisytti. Tämä tilanne ei ollut mielikuvitusta. Nuo erämaahan tottuneet miehet joko kuulivat tahi näkivät tahi kenties aavistivat vaaran olevan lähellä. Kaikki oli yhtä todellista, oleellista ja varmaa kuin Mercedeksen käden kosketus hänen käsivarteensa. Mahdollisesti uhkasi tyttöä tänä yönä joku kauhea vaara, jota Gale ei voinut torjua. Katsoessaan erämaahan ei hän olisi hämmästynyt, vaikka hän piikkisten kaktuksien välissä, pimeässä mutkittelevissa joenuomissa, varjostavien kukkuloiden kuun valaisemilla huipuilla ja jylhään vuoristoon johtavalla rosoisella aavikolla olisi nähnytkin jotakin tavatonta. Vieno, hiljaa humiseva tuuli puhalteli yli erämaan. Tuo ääni oli Galelle aivan outo. Mutta muutakaan ei hän kuullut.

Lash palasi pian paikoilleen kulkueen loppupäähän ja Ladd läksi taasen ratsastamaan eteenpäin. Kulku oli nyt kuitenkin huomattavasti hitaampaa, ei huonon tien vuoksi, sillä se oli tullut päinvastoin paremmaksi, vaan siksi, että paimenet olivat ehkä tulleet varovaisemmiksi. Noin puolen tunnin kuluttua muuttui tämä merkityksellinen varovaisuus, ja hevoset seurasivat Laddin ratsua niin nopeasti, että Galella oli täysi työ pysytellä niiden rinnalla.

Sillä välin oli kuu noussut korkealle taivaalle mustien rosoisten vuorten huippujen yläpuolelle. Erämaan harmaus, pimeys ja varjot vaalenivat. Pimeän edessä olevan seudun kirkastuessa kohosi kuin kaukainen esirippu, paljastaen heidän katseltavakseen äärettömän laajan erämaan, jonka toinen laita oli sumuisten, taivaanrannalta näkyvien kukkulain luona.

Gale katseli ympärilleen tietäen, että samoin kuin tämä yö oli herättänyt hänet tietoisuuteen jostakin käsittämättömästä toisesta minästään, herätti se myös hänet näkemään aineellisten kappalten kieltämättömän olemassaolon — tähtitaivaan äärettömyyden, korkealle kohonneen kuun, salaperäiset, jylhät vuorten huiput, rajattomat jyrkänteet, aavikot, harjanteet ja laaksot. Hän oli tosin ennenkin huomannut tuon kaiken suurenmoisuuden, mutta nyt tuntui se puhuvan hänelle erilaista kieltä. Ääni, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut, kutsui häntä katsomaan ja tuntemaan taivaan ja maan jylhiä, autioita lakeuksia, kaikkea, mikä edusti laveutta, vapautta, hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa.

Vielä kerran pysähdytti Laddin toiminta hänen ajatuksensa, samoinkuin hänen kulkunsakin. Paimen pysähdytti äkkiä hevosensa, kuunteli hetkisen ja laskeutui sitten satulasta maahan. Hän antoi kädellään varoitusmerkin toisille, livahti pimeyteen ja katosi. Gale huomasi, että oli pysähdytty parin harjanteen väliseen kiviseen solaan. Hän saattoi kuutamossa erottaa kaktuspensaiden mustat rungot kirkasta taivasta vasten. Hevoset olivat nähtävästi väsyksissä, sillä ne seisoivat hyvin levollisesti. Gale kuuli niiden läähättävän hengityksen ja sitäpaitsi jonkun eläimen haukuntaa — joko koiran tahi murmelin. Se muistutti erehdyttävästi koiran ääntä pannen Galen ihmettelemään, oliko läheisyydessä mahdollisesti joku talo. Oikealla, jonkun matkan päässä olevien pengermäin juurella, oli kaksi neliönmuotoista mustaa möhkälettä, jotka olivat hänen mielestään aivan liian suuria kallioiksi. Samalla kun hän tarkasteli niitä tietämättä oikein mitä ajatella, kuuli hän jonkun hevosen kimakasti hirnuvan ja senjälkeen kavioiden kolinaa kiviä vasten. Sitten haukkui jälleen jokin koira. Samalla ilmestyi Ladd nopeasti tielle ja heikko valo välähteli liehuen hetkisen toisen mustan nelinurkkaisen möhkäleen juurella.

"Pysykää yhdessä ja muistakaa olla hiljaa!" kuiskasi Ladd taluttaen hevostansa ja poiketen suorakulmaisesti tien oikealle puolelle.

Gale seurasi häntä ohjaten Mercedeksen hevosta. Kun hän katsoi taakseen, huomasi hän, että Lashkin oli laskeutunut satulasta.

Pysyttelemisen Laddin kintereillä törmäämättä kaktuksiin ja kompastumatta kiviin ja syvänteihin huomasi Gale mahdottomaksi. Kun nuo pistinmäiset piikit, joita ei voitu huomata, olivat muutamia kertoja häntä pistelleet, oli hänen pakostakin kuljettava varovaisemmasti suojellakseen itseään. Dick oli huomannut, että molemmilla paimenilla oli nahkasäärystimet. Ei ollut mikään helppo asia taluttaa vikuria hevosta pimeiden, mutkikkaiden solien läpi, joissa kaktuksien piikit joka puolelta ahdistivat. Mercedeksen hevonen kompastui usein ja sitä piti tavantakaa maanitella ja huolellisesti taluttaa. Dick päätteli itsekseen, että Ladd teki laajaa kierrosta. Matkan kestäessä oli hän painanut mieleensä muutamien tähtien aseman taivaalla, mutta nyt hän huomasi niiden loistavan aivan toiselta suunnalta kuin silloin. He kulkivat nopeasti, mutta ei missään tapauksessa äänettömästi. Kuormahevoset pitivät etenkin tavatonta ryskettä tunkeutuessaan ahtaiden paikkojen lävitse. Galesta tuntui, että sellainen ryske saattoi kuulua ainakin penikulman päähän. Kukkulain ja harjanteitten huipuilta katsoi hän taakseen koettaen määrätä paikkaa, jossa tuo heikko valo oli liehunut ja koira haukkunut. Hän ei kumminkaan voinut enää erottaa monien vuoriharjanteiden joukosta noita kahta samannäköistä kalliota.

Nyt johti Ladd heidät leveämpään solaan, joka näytti olevan aivan suora. Paimen nousi hevosen selkään, ja Gale otaksui senvuoksi, että he olivat nyt jälleen kiertäneet takaisin tielle. Matkaa jatkettiin nyt vielä kerran tasaista vauhtia ja vaitiollen. Kun Dick katsoi kelloaan, hämmästyi hän huomatessaan sen olevan vielä niin vähän. Kuinka paljon tapauksia mahtuikaan niin lyhyeen aikaan! Hän alkoi nyt tuntea, että ilma oli muuttunut paljon kylmemmäksi, ja häntä oudostutti, että ilmassa oli jotakin kosteutta, jota hän tuntemissaan seuduissa olisi sanonut kasteeksi. Hän ei ollenkaan aavistanutkaan, että erämaassakin oli sellaista. Tuuli puhalteli kovemmin, tähdet tuikkivat kirkkaammin, taivas muuttui synkemmäksi ja kuu kapusi keskitaivasta kohti. Tie pysyi tasaisena useita penikulmia, kulki sitten jokiuomien ja harjanteiden yli, kiemurteli särkyneiden ja rapautuneiden kalliovallien välitse jälleen tasangolla alkaen sitten vähitellen taas kohota. Dick kysyi Mercedekseltä, oliko hänellä kylmä, johon tämä vastasi myöntävästi puhuen erittäinkin jaloistaan, jotka olivat puutuneet. Hänen pyynnöstään auttoi Dick hänet hevosen selästä maahan, sillä hän halusi vähän jaloitella. Alussa oli tyttö niin kohmettunut ja jäykkä, että hän mielellään nojautui Dickin käsivarteen, mutta hetkisen kuluttua hän virkistyi ja saattoi kulkea eteenpäin avutta. Dick saattoi tuskin uskoa silmiään luodessaan tuontuostakin katseensa tuohon hiljaiseen tyttöön, joka kulki niin ketterästi ja reippaasti. Merdeces oli kääriytynyt Galen suureen takkiin, mutta siitä huolimatta näytti hänen vartalonsa ja koko olemuksensa harvinaisen viehättävältä. Dick ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä ne olivat vieläkin mustan pitsihuivin peitossa.

Laddin hiljaa lausumat sanat käänsivät Galen ajatukset jälleen heitä mahdollisesti ympäröiviin uhkaaviin vaaroihin. Ladd oli pysähtynyt muutamien metrien päähän heistä. He olivat saapuneet erään korkean vuoriharjanteen huipulle, jonka vastakkainen rinne oli paljon jyrkempi. Galen oli kumminkin kuljettava vielä muutamia askelia eteenpäin, ennenkuin hän voi nähdä rinteen. Siellä näkyi kirkas leirituli, jonka ympärillä hääräili suuri joukko tummia olentoja. Ne olivat pystyttäneet leirinsä syvään laaksoon, jossa hevoset olivat laitumella puiden välisillä aukkopaikoilla. Luotuaan toisen silmäyksen noihin leiriytyneihin tiesi Gale ne meksikolaisiksi. Nyt saapui myöskin Lash Laddyn luokse, ja molemmat paimenet tutkistelivat sitten kauan aikaa vaitiollen laaksoa. Muudan hevonen hirnui siellä, ja ääni kantautui heikosti kylmän tuulen mukana heidän korviinsa.

"Niin, Laddy, mitä luulet noiden tuolla olon merkitsevän?" kysyi Lash hiljaa.

"Samaa kuin muidenkin tuollaisten roistojen", vastasi Ladd. "Ne ovat tulleet ryöstämään hevosia rajan tältä puolelta jalostuttaakseen omaa rotuaan. Nuo roistot ovat äärettömän taitavia hevosvarkaita. Nyt odottavat he vain keskiyötä voidakseen hiipiä huomaamatta tuolla kauempana laaksossa olevalle maatilalle."

Gale kuuli edellisen puhujan kiroavan itsekseen.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Ladd. "Mutta meidän on nyt pidettävä huolta tytöstä ja nuorukaisesta puhumattakaan varusteistamme. Ja sitäpaitsi haemme nyt työtä emmekä taisteluja, vanha veikko. Liikuttelehan jälleen leukojasi, että saan kuulla, minne aiot meidät opastaa."

"Minnekäs muualle kuin etelään, Rio Forlorniin."

"Nyt sinä puhut järkeä, Jim", virkkoi Ladd. "Toivon vain, että olisimme jo aikoja sitten ohjanneet kulkumme sinne. Eikä sitä voida ihmetelläkään, että halusin pois rajalta, sillä ajattelin tuota herttaista, nuorta tyttöä. Jim, emme voi kiertää tuota rosvojoukkoa päästäksemme takaisin tielle, sillä kierros on liian vaikea. Meidän täytyy senvuoksi luopua yrityksestämme päästä San Felipeen."

"Ehkä se onkin parasta, Laddy. Rio Forlorn on tosin rajalinjalla, mutta silti seudussa, jossa eivät kapinalliset vielä ole olleet."

"Odotahan, kunnes ne saavat kuulla kosteikosta ja Beldingin hevosista", huudahti Laddy. "Luullakseni ei rajaseudulla ole missään paikassa rauhallista, mutta emmehän mitenkään saata mennä eteenpäin emmekä liioin taaksepäinkään."

"Mitä siis teemme, Laddy? Beldingin maatilalle on aikamoinen matka. Ja jos saavumme sinne päivän aikaan, voivat jotkut rosvot nähdä tytön, ennenkuin Belding ehtii kätkeä hänet. Siitä ruvettaisiin heti puhumaan ja uutinen kiitäisi Casitaan yhtä nopeasti kuin tuuli kuljettaa edellään salviaruohon siemeniä."

"Emmehän me päivän aikaan aio sinne ratsastaakaan. Päästä kuormat irti, Jim! Kätkekäämme ne kaktuspensastoon ja tulkaamme sitten myöhemmin niitä noutamaan. Kun tuo muukalainenkin pääsee hevosen selkään, saavumme —"

Laaksosta kuuluva äänekäs hevosen hirnunta keskeytti äkkiä kuiskuttelemisen. Muudan hevonen oli vainunnut vuoren huipulla olevat matkustajat. Meksikolaisten välinpitämättömyys muuttui heti tarkkaavaisuudeksi.

Ladd ja Lash käänsivät hevosensa taluttaen ne ensimmäiseen tien eteläpuolella olevaan aukkoon. Jokainen oli ääneti tällä hetkellä, sillä niin nopea oli heidän pakonsa, että Galen oli pakko juosta aukeilla paikoilla pysyäkseen mukana. Kun he vihdoin pysähtyivät, pääsi Galelta helpotuksen huokaus, sillä hän oli jo alkanut jäädä jäljelle.

Nyt purettiin kuormat, köytettiin lujasti ja kätkettiin huolellisesti kaktuspensastoon. Ladd sitoi makuuhuovan toisen hevosen selkään. Sitten irroitti hän jaloistaan nahkasäärystimet.

"Gale, teillähän on saappaat, joten kohottamalla jalkojanne voitte välttää kaktuksien piikkien pistokset", kuiskasi hän. "Mutta neiti Castañedan repivät nuo piikit aivan palasiksi, jollei hän kiinnitä näitä säärystimiä jalkoihinsa. Selittäkää se hänelle — ja sitten kiiruhtakaa."

Dick otti nahkasäärystimet ja mentyään Mercedeksen luo selitti hän tytölle tilanteen. Tyttö nauroi nähtävästi Galen hämmästyneelle innolle ja laskeutui satulasta.

"Hyvä herra, säärystimet eivät ole minulle mitään outoja kappaleita", virkkoi hän.

Nopeasti ja kätevästi hän kiinnitti ne jalkoihinsa. Sitten auttoi Gale

hänet satulaan, hoputti hevosta ja hän läksi taivaltamaan. Lash käski

Galen nousta toisen satuloidun hevosen selkään ja kulkea heti

Mercedeksen jäljessä.

Tuskin oli Dick ratsastanut sataakaan metriä ravia ratsastavien paimenten jäljessä, kun hän joutui tuskia tuottavaan otteluun kaktuksien kanssa, jotka hyväilivät häntä joka puolelta. Hevonen karttoi ne kulkemalla kapeaa tien reunaa pitkin. Dickin polvet näyttivät olevan juuri linjassa, minkä vuoksi hänen oli pakko nostaa ne korkealle ja torjua saappaillaan piikkien hyökkäykset. Hän oli tottunut ratsastaja, mikä taito oli ainoa etu, josta hänellä oli ollut jotakin hyötyä lännessä.

Ladd johdatti heitä mutkikasta tietä etelää kohti poikki erämaan, ajaen ravia ahtaammilla paikoilla, laukkaa aukeimmilla seuduilla ja kaktuspensaistojen läpi tunkeutuessa saivat hevoset kävellä. Dickistä näytti erämaa samanlaiselta, katsoipa hän sitten minne päin tahansa — mataloituvien selänteiden ympäröimältä kallioita ja pykälöityjä kumpuja täynnä olevalta autiolta tasangolta, jonka laidoilta kohoavat vuoret näyttivät olevan hyvin lähellä, mutta aina kumminkin pysyivät yhtä kaukana. Kuu alkoi laskeutua länttä kohti menettäen kirkkaan loistonsa, ja iltayön hämärä alkoi muuttua synkemmäksi ja pimetä kallioiden juurilla. Silloin tällöin laskeutui Ladd johonkin uomaan, jota pitkin kulkiessaan he saivat seurata kuivuneen joen kaikkia mutkia. Muutaman solan päässä oli heidän jälleen pakko poiketa kallioiselle maaperälle. Aina se vietti vain alaspäin muuttuen kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi, yhä suurempia kasvullisuutta vailla olevia paikkoja täynnä olevaksi tasangoksi, ja aina häämöittivät nuo mustat vuoret yhtä lähellä.

Vähitellen alkoi vilu värisyttää Galea ja hänen vaatteensa muuttuivat kosteiksi ja kylmiksi. Hänen polvensa olivat täynnä myrkyllisten kaktuspiikkien pistelemiä pakottavia haavoja ja hänen oikea kätensä oli joko paisunut kankeaksi tahi puutunut niin, ettei hän voinut sitä liikuttaa. Sitäpaitsi alkoi hän jo väsyä. Alituinen mielen jännitys, pitkä kävely ja penikulmittain jatkuva tärisyttävä ratsastus olivat kaikki osaltaan koettaneet hänen voimiaan. "Mercedes on kai luotu teräksestä", ajatteli hän itsekseen, "koska on voinut kestää kaikki sivuutetut vaivat ja vielä pysyy horjahtamatta satulassa tähtien tuikkiessa kirkkaasti ja päivän koiton ollessa ehkä jo hyvinkin lähellä."

Niin Dick Gale ratsasti eteenpäin tullen penikulma penikulmalta uneliaammaksi ja raukeammaksi, kunnes hän lopulta antoi hevosen mennä oman päänsä mukaan. Silloin tällöin kaktuksien piikkien pistokset herättivät hänet poistaen siten hänen uneliaisuuttaan. Jonkinlainen harmaus oli peittänyt länteen painuvan kuun ja tumman, tähtikirkkaan taivaan. Kerran kun Gale, koettaessaan taistella uupumistaan vastaan, kohautti päätään, huomasi hän, että eräs hevonen oli ilman ratsastajaa. Ladd oli nostanut Mercedeksen hevosensa selkään. Dick ihmetteli, että tyttö oli kestänyt niinkin kauan uupumatta. Toisen kerran, kun hän jälleen suoristautui, kuvitteli hän mielessään, että he olivat nyt hyvällä, kovalla tiellä.

Tuntui siltä kuin olisi kulunut jo useita tunteja, vaikka hän tosin tiesi, että ainoastaan lyhyt aika oli vierähtänyt, kun hän jälleen virkosi hetkiseksi uupumuksestaan. Hän kuuli koiran haukuntaa. Korkeat puut reunustivat tietä, jota pitkin hän nyt parhaillaan ratsasti. Äkkiä huomasi hän harmaassa aamuhämärässä muutamia matalia tasakattoisia rakennuksia. Ladd kääntyi vasemmalle toiselle tielle, jota niinikään puut varjostivat. Sen varrella oli aina tämän tästä noita matalia rakennuksia. Tämä tie päättyi laajaan, valoisampaan tasankoon. Tuuli kuljetti muassaan suloista tuoksua. Oliko se kukkien vaiko hedelmien hajua, sitä ei Dick voinut tällä kertaa ratkaista. Ladd ratsasti taas edelleen vain noin neljännespenikulman, vaikka tuo matka tuntui Galesta äärettömän pitkältä. Muudan lehto kuvastui tummana aamuhämärässä. Ladd ratsasti sinne ja katosi varjoon. Dick ratsasti jäljessä puitten väliin. Äkkiä kuuli hän ääniä ja näki pian taas rakennuksen, joka oli yhtä matala ja tasakattoinen kuin edellisetkin, mutta niin pitkä, ettei hän voinut nähdä sen toista päätä. Se oli vielä tummempi kuin puut. Kun hän laskeutui hevosen selästä kohmettuneena ja haavoitettuna, saattoi hän hädintuskin seisoa. Lashin täytyi taluttaa häntä. Hän puheli jotakin, ja Dick kuuli jonkun vastailevan hänelle sydämellisesti. Sitten tuntui Dickistä, että hänet talutettiin johonkin pikimustaan pimeyteen, jossa hänet melkein heti käärittiin makuuhuopiin. Sitten hänen hämärät unikuvansa haihtuivat.