Читать книгу Erämaan kultaa - Zane Grey - Страница 5

Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin: laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta tarkoituksetta ja päämäärättä.

Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta, sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli sittenkin ollut oikeassa.

Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan. Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä, lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.

Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja kenkiin.

"Olen miltei perikadon partaalla", puheli hän ajatuksiinsa vaipuneena itsekseen. "Isäni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. Hän ennusti oikein — ainakin tähän asti. Lisäksi hän sanoi, että palaan kotiin pettynein toivein. Mutta siinä hän erehtyi. Aavistan nimittäin, että tässä kaupungissa tapahtuu minulle vielä jotakin."

Hän meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sieltä äärettömän suureen huoneeseen, joka, ellei siinä olisi ollut pallopelipöytiä, tarjoilutiskiä ja penkkejä, olisi näyttänyt pikemmin pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu pyöreistä kivistä, seinät olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi täytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helinän väkeä täynnä olevasta tarjoiluhuoneesta. Siellä oli paljassäärisiä, sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisiä univormujakin olkapäillä olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen. Näillä miehillä oli vöissään raskaat luuperäiset pistoolit, ja kaikesta päättäen olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita. Väkijoukossa oli myös mustapartaisia, karkeapiirteisiä amerikkalaisia, joista toiset pelasivat uhkapeliä pienten pöytien ääressä, toisten nauttiessa väkijuomia. Pallopöytien ympärillä kuhisi äänekäs nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin päihdyksissä, että töintuskin pysyivät jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehiä riensi ulos ja sisälle.

Huoneen toisessa päässä, joka oli melkein kuin erillään yleisestä osasta, oli pienen pöydän ääressä kuusi henkilöä, joista neljä istui ja kaksi seisoi. Gale katsoi näihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran. Niiden teräväpiirteiset pronssinväriset kasvot ja terävät silmät, pitkät, notkeat ja solakat ruumiit sekä välinpitämätön ja huoleton esiintyminen, joka näytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo leimanneet heidät lehmäpaimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin, värillisittä kaulaliinoittakin ja pitkävartisitta, korkeakantaisitta saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei voinut olla myöskään huomaamatta, että noilla paimenilla oli pistoolit, mikä seikka oli melkein kuin isku hänen mielikuvituksilleen nykyaikaisesta lännestä. Tämä pakotti osaltaan häntä hieman uskomaan huhuja, että rajalla todella tapeltiin. Häntä värisytti.

Hän tyydytti nälkänsä viereisessä huoneessa ja kun hän palasi sieltä kapakan puolelle, törmäsi hän erääseen sotilaspukuiseen mieheen. Kumpainenkin pyysi heti anteeksi kömpelyyttään. Gale oli jo aikeissa jatkaa matkaansa, kun toinen hämmästyneenä pysähtyi paikoilleen ja kumartuen eteenpäin huudahti:

"Dick Gale?"

"Aivan niin", vastasi Gale myöskin hämmästyneenä. "Mutta kuka te sitten olette?"

Hän ei voinut nähdä vieraan kasvoja, koska niitä varjosti leveälierinen hattu, joka oli painettu syvälle päähän.

"Jupiter vieköön, Dickhän se sittenkin on! Tämähän on kerrassaan suurenmoista! Etkö tunne minua?"

"Olen muistaakseni jossakin kuullut äänenne", vastasi Gale. "Mahdollisesti tunnen teidät sitten, kun vedätte tuon suuren hattunne pois silmiltänne."

Vastaukseksi mies, totellen äkillistä mielijohdettaan, vei Galen kiireesti ravintolan puolelle, missä hän siirsi hattunsa takaraivolleen, paljastaen kauniit, päivettyneet kasvonsa.

"George Thorne! No vie sinun —!"

"Hiljaa, hiljaa, ei sinun tarvitse huutaa!" keskeytti toinen tarttuen Galen ojennettuun käteen. Se oli hyvin merkityksellinen, kova ja kiinteä kädenpuristus. "Minun täytyy esiintyä täällä tuntemattomana. Siihen on minulla omat syyni. Selitän asiat sinulle hetken kuluttua. Totta totisesti, olipa hauska tavata sinua! Viisi vuotta sitten näin sinut viimeksi pelaamassa jalkapalloa eräällä urheilukentällä Wisconsinissa, ja silloin olit sinä koko pelijoukkueesi tähti."

"Älä muistele enää sitä", lausui Dick nauraen. "George, vannon, että iloitsen enemmän sinun näkemisestäsi kuin sinä minun. Siitä onkin aikaa. Menit muistaakseni silloin sotaväkeen, etkö mennytkin?"

"Menin. Olen täällä nyt yhdeksännen ratsuväkirykmentin kanssa. Mutta viis minusta. Mitä asioita sinulla on täällä? Haluan vain kuulla suunnitelmasi. Dick, et suinkaan aikone lähteä kullanetsintään tahi karjanpaimeneksi tuonne Jumalan hylkäämään erämaahan?"

"Suoraan sanoen, George, en totta totisesti tiedä itsekään enemmän kuin sinäkään, miksi olen tänne tullut."

"Tuohonpa en voi vastata juuri mitään!" huudahti Thorne istuutuen tuolilleen hämmästyneenä ja uteliain ilmein. "Ovatko asiat hullusti! Sinä olet saanut niin paljon rahaa isältäsi, ettei sinulla ole halua mihinkään todelliseen työhön. Dick, sinun laitasi ei voi olla huonosti?"

Galen mieli heltyi. Miten suloista olikaan tavata ystävä, jolle voi puhua asioistaan! Hän ei ollut milloinkaan pitänytkään yksinäisyydestään.

"George, tunnustan, etten itsekään tiedä, mikä voima minut tänne veti. En suorastaan riitaantunut isäni kanssa, mutta — kirottua — isä loukkasi minua, suorastaan häpäisi minut ja niin painalsin minä länteen. Näin se kävi. Lopetettuani lukuni koetin olla hänelle mieliksi tekemällä milloin mitäkin, aina sen mukaan, mitä hän esitti tehtäväkseni. Totta puhuen ei minusta ollut lukumieheksi. Panin kaikki asiat sekaisin. Isäni alkoi hermostua minuun. Joka päivä hän jaaritteli minulle yhtä ja toista, kunnes kärsivällisyyteni loppui. Sekin vähäinen kyky, jonka omistin, haihtui, saadessani muistutuksia, ja siinä sitä sitten oltiin. Isälläni ja minulla oli melko ikävä puolituntinen yhdessä. Kun lopetin, sanoin hänelle suoraan lähteväni länteen elättämään itseäni, eikä se olisi tuntunut niin katkeralta, ellei hän olisi nauranut minulle. Hän sanoi minua rikkaan miehen pojaksi, laiskaksi, mukavuutta rakastavaksi, selkärangattomaksi keikariksi. Hän ei sanonut uskovansa minulla olevan niin paljon luonteen lujuutta, että voisin taistella puutteita vastaan, eikä niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin naida jonkun sisarieni kauniin ystävättären. Hän sanoi, etten voisi ansaita yhtä ainoata dollaria, vaan kuolisin nälkään lännessä tahi päästäkseni kotiin kirjoittaisin häneltä rahaa. Hän sanoi olevansa varma, etten kykene taistelemaan, oikein vakavasti kamppailemaan minkään asian puolesta auringon alla. Ah, hän ei säästellyt ollenkaan sanoja."

Dick nojasi päänsä käsiinsä häveten hieman silmiensä surullista himmeyttä. Hän ei ollut aikonut ilmaista niin paljon. Mutta mikä ääretön helpotus sentään, kun sai kerrankin keventää raskasta mieltään!

"Etteikö sinusta olisi taistelijaksi!" huudahti Thorne vihaisesti. "Mikä ukkoon on mennyt? Sanottiinhan sinua jo yliopistossa 'Vankaksi Galeksi'. Dick, olit parhaita miehiä, joita Stagg milloinkaan on opettanut. Kuulin hänen sanovan, että olet voimakkain sadanseitsemänkymmenenviiden naulan mies, mitä hän milloinkaan on harjoittanut, mies, jota ei pidätä mikään."

"Isästäni on jalkapalloilu paljasta roskaa", virkkoi Dick, "eikä hän sellaista taistelua tarkoittanutkaan. Poistuessani kotoa ei minulla ollut aavistustakaan, että minussa oli joitakin puutteellisuuksia. Mutta nyt, George, luulen sen tietäväni. Olin rikkaan miehen poika — tuhlaavainen, vaativainen ja aivan tietämätön rahan arvosta. En ole vielä huomannut itsessäni minkään sarastavan kykeneväisyyden merkkejä. Näytän olevan aivan kykenemätön tekemään mitään käsilläni. Ja siinähän se juuri vika onkin. Mutta pitemmälle en enää pääse, ja olen päättänyt ruveta joko karjapaimeneksi tahi kaivostyöläiseksi tahi tehdä jotakin oikein mainittavaa — liittyä vaikkapa kapinallisiin."

"Ahaa! Tuota viimeksilausumaasi hyökkäystä minä jo odotinkin", selitti Thorne pudistaen päätään. "Sinun on kumminkin luovuttava siitä ajatuksesta. Tiedät kai, vanha veikko, että Meksikossa on juuri parhaillaan jotakin tekeillä? Yhdysvallat eivät todellakaan näytä käsittävän asian tärkeyttä. Pitkin Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa on suuria joukkoja villejä kapinallisia, huonosti palkattuja sotilaita, ryöväreitä, sissijoukkojen päälliköitä, rosvoja, lainsuojattomia, pahantekijöitä, tuhansittain nälkäänäkeviä peooneja, säikähtyneitä tyttöjä ja naisia. Meksiko on tulivuoriensa kaltainen, valmis syöksemään tulta ja laavaa. Siksipä älä tee sellaista kauhistuttavaa tyhmyyttä, että liityt kapinallisiin. Meksikon alemmat kansankerrokset tahi juuri nuo taistelevat sekä kapinalliset että liittoutuneet vihaavat amerikkalaisia. Toisen puolen ajasta ovat nuo hullut toisella puolella ja toisen puolen taasen toisella. Jollet tahdo kuolla nälkään tahi tulla väijyksissä ammutuksi tahi kuolla janoon, voi kumminkin joku kapinallinen pistää sinua selkään veitsellä saadakseen vyösolkesi ja saappaasi. Tuolla idässä päin, Agua Prietan ja Juarezin suunnalla taistelevien kapinallisten joukossa on paljon amerikkalaisia. Orozco työskentelee Chihuahuassa ja luullakseni on hänellä jonkunlainen aavistus sodankäynnistä. Mutta tämä on Sonora, vuorinen erämaa, orjain ja yaquien kotimaa. Sen joka kolkassa on järjestymättömiä kapinallisia joukkoja. Sellaiset amerikkalaiset kaivostyöläiset ja karjanomistajat, jotka voivat lähteä tiehensä, ovat paenneet rajan yli Yhdysvaltoihin luovuttuaan omaisuudestaan. Sellaiset taasen, jotka eivät voineet tahi eivät halunneet lähteä mukaan, saavat taistella henkensä puolesta."

"Sepä on ikävää", lausui Gale. "Tuo kaikki on minulle aivan uutta. Miksei hallitus ole sekautunut asiaan ja ryhtynyt joihinkin toimenpiteihin?"

"Siksi, että se pelkää kansainvälisiä selkkauksia. Se ei tahdo loukata maderistejä eikä tulla kateellisten ulkovaltojen ankaran arvostelun alaiseksi. Tilanne on hyvin vakavaluontoinen, Dick. Hallitus Washingtonissa tietää kyllä sen vakavuuden, siitä saat olla aivan varma. Mutta ylimalkaan on Yhdysvalloissa vain hämärä aavistus asiain todellisesta tilasta, ja armeija — no niin, sinun pitäisi tulla San Antonioon kuuntelemaan miesten puheita. Me vartioitsemme täällä valtakuntain välistä rajaa. Teemme sen kumminkin vain näön vuoksi. Voisin kertoa sinulle lukemattomia tapauksia, jolloin ratsuväkemme olisi voinut ajaa takaa rosvoja rajan toiselle puolelle. Mutta emme ole halunneet ryhtyä sellaiseen. Upseerit ovat viratonta joukkoa näihin aikoihin. Ymmärrät kai, mikä siitä seuraisi, jos ratsuväkemme menisi rajan yli? Se aiheuttaisi yksinkertaisesti tavattoman hämmingin. Everstimme on arin mies koko joukossa siihen hommaan ja samanlaisia olemme me muutkin. Yhtä hyvin voi ihminen istua ruutikellarin katolla kuin oleskella täällä. Emme voi estää rosvoja emmekä kapinallisia kulkemasta rajan yli. Emmekä saa tapellakaan. Vartiopalvelukseni loppuu pian. Senjälkeen pääsen vapaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja saat olla varma, että olen silloin iloinen monesta muustakin syystä kuin näistä sinulle kertomistani."

Jutellessaan kaikkea tätä oli Thorne silminnähtävästi hyvin kiihtynyt. Hänen kasvonsa kalpenivat päivettymisestä huolimatta ja hänen silmänsä hehkuivat tummina. Silloin tällöin tapaamisen ja keskustelun suoma ilo tyynnytti hänen muusta aiheutuvan mielenkuohunsa, mutta ei pitkäksi ajaksi. Hän oli istuutunut muutaman pöydän ääreen lähelle erästä ovimaista kadulle johtavaa ikkunaa katsoen aina jonkun ajan kuluttua terävästi ulos. Sitten hän katsoi myös vähän väliä kelloaan.

Thornen puhuessa kiintyi Galen huomio vähitellen eräihin yksityisseikkoihin.

"George, minusta tuntuu, että olet hieman kiihtynyt", virkkoi Dick äkkiä, "Sinähän muistaakseni olit ennen kylmäverinen mies, jota ei mikään järkyttänyt. Onko sotilaanaolo sinut muuttanut?"

Thorne nauroi omituisen kimakasti ja rauhattomasti ilmaisten siten olevansa kiihtynyt. Hän nousi äkkiä ylös ja antoi viinurille rahaa, jotta tämä toisi hänelle juomia. Senjälkeen hän katsahti tarjoiluhuoneeseen ja sitten kadulle. Talon tältä puolelta johti porttikäytävä pieneen puistoon, jossa kasvoi puita, pensaita ja köynnöksiä. Thorne aukaisi ensin toisen ikkunan ja sitten myöskin toisen. Hänen liikkeensä olivat nopeat. Palattuaan sitten pöydän ääreen laski hän molemmat kätensä sille ja nojautuen hiukan eteenpäin katseli tarkkaavaisesti Galea suoraan silmiin.

"Olen luvatta poistunut leiristä", virkkoi hän.

"Eikö se ole suuri rikos?" kysyi Dick.

"Suuriko? Minulle, jos poissaoloni vain huomataan, merkitsee se perikatoa. Kaupungissa on paljon kapinallisia. Milloin tahansa voi syntyä levottomuuksia. Minun pitäisi olla valmis tehtävääni, olla suoraan sanoen siellä saapuvilla. Jos poistumiseni huomataan, joudun päävahtiin. Se merkitsee lykkäystä — suunnitelmieni raukeamista — perikatoa."

Hänen ystävänsä kiihkeys vaiensi Galen. Thorne nojautui lähemmäksi tummin, tutkivin ja kirkkain silmin.

"Olimme kerran hyviä ystäviä, emmekö olleetkin?"

"Varmasti!" vastasi Dick.

"Mitä sanot siihen, Dick Gale, jos minä suoraan tunnustan, että sinua juuri tällä elämäni tuskallisella hetkellä tahdoin mieluummin tavata kuin ketään muuta."

Vetoava katse ja syvästi värisevä intohimoinen ääni pakottivat Dickin nousemaan seisoalleen väristen ja innostuneena ja kummallisesti kärsimättömin tuntein.

"Thorne, olen iloinen, että satun olemaan tuo mies", sanoi Dick.

Heidän kätensä yhtyivät hetkeksi ja sitten he taas istuutuivat kumartuen hyvin lähelle toisiaan.

"Kuulehan", alkoi Thorne nopeasti kuiskailla, "muutamia päiviä, noin viikko sitten — tuntuu siltä kuin siitä olisi jo vuosi — sain tilaisuuden auttaa muutamia henkilöitä, jotka pakenivat Meksikosta Yhdysvaltain puolelle. Ne olivat kaikki naisia ja eräs heistä oli puettu kuin nunna. Aivan sattumalta näin hänen kasvonsa. Oi, kuinka ihana tyttö hän oli! Huomasin, että hän tahtoi pysytellä erillään toisista. Epäilin häntä valepukuiseksi, ja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhuttelin häntä tarjoten hänelle apuani. Hän vastasi surkeihin espanjankielisiin sanoihini sujuvalla englanninkielellä. Hän oli pelosta paennut kotoaan, joltakin paikkakunnalta tuolta Sinaloasta. Kapinalliset ovat siellä herroja. Hänen isänsä oli vangittu ja kapinalliset olivat vaatineet hänestä lunnaita. Kun lunnaat oli maksettu, tappoivat kapinalliset siitä huolimatta hänet. Kapinallisten johtajana on siellä eräs kuuluisa Rojas-niminen rosvopäällikkö. Jo paljon ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän ollut sivistyneistön kauhuna ja talonpoikien suosikki. Kaikki köyhempi ja alempi kansanaines suosi noita rosvoja, sillä kaikki kuuluisat rosvot ovat ryöstäneet omaisuutta rikkailta jakaakseen sitä köyhille. Rojas näki tytön ja otti hänet vangikseen. Mutta tytön onnistui lahjoa vartijat ja paeta melkein heti, ennenkuin hänelle sattui mitään ikävyyksiä. Hän piilottautui ystäviensä luokse. Saatuaan tämän tietää käänsi Rojas raivoissaan melkein koko kaupungin ylösalaisin löytääkseen hänet. Senjälkeen pukeutui tyttö valepukuun matkustaen ensin ratsain, sitten kyytivaunuissa ja lopuksi junassa Casitaan.

"Hänen kertomuksensa lumosi minut, ja tuota yhtä ainoata pikku vilahdusta hänen kasvoistaan oli minun mahdoton unhottaa. Hänellä ei ollut täällä ystäviä eikä rahaa. Hän tiesi, että Rojas etsi hänen jälkiään. Näistä seikoista puhelin hänen kanssaan rautatienasemalla, missä oli kaikenlaista hälinää ja vilinää. Luullakseni ei kukaan tuntenut meitä. Neuvoin häntä riisumaan valepukunsa ennenkuin poistuu aseman odotushuoneesta. Hankin erään pojan opastamaan häntä. Mutta tuo poika johdattikin hänet tähän taloon. Olin luvannut tulla sinä iltana hänen luokseen keskustelemaan hänen kanssaan tilanteesta.

"Tapasin hänet, Dick, ja kun näin hänet rakastuin häneen siinä silmänräpäyksessä. Hurmaannuin häneen niin, että olin kuin mielipuoli. En milloinkaan elämässäni ollut ennen nähnyt niin kaunista ja herttaista tyttöä. Hänen nimensä on Mercedes Castañeda ja hän kuuluu erääseen varakkaaseen, vanhaan espanjalaiseen sukuun. Hän on elänyt suurimman osan iästään ulkomailla ja Havanassa. Hän puhuu yhtä sujuvasti ranskan kuin englannin kieltäkin. Hän on — mutta minun on supistettava kertomustani.

"Dick, ajattelehan! Mercedeskin rakastui minuun ensi näkemässä. Aikeeni on naida hänet ja viedä hänet kauemmaksi sisämaahan, pois täältä rajaseudulta. Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä. Häntä pidetään silmällä, kuten minuakin. Oli aivan mahdotonta tavata häntä tämän talon emännän tietämättä. Alussa pitivät he luullakseni meitä silmällä pelkästä uteliaisuudesta ja tyydyttääkseen juoruamishaluaan. Mutta parina viime päivänä on asia saanut toisenlaisen käänteen. Sitten eilisillan on joku voimakas vaikutusvalta alkanut työskennellä. Ah, nämä meksikolaiset ovat viekasta, salaperäistä kansaa! Niin, espanjalaisiahan he ovatkin. He toimivat salaisesti kaikessa hiljaisuudessa. Heitä hallitsee ennen kaikkea uskonto, senjälkeen kulta ja kolmanneksi intohimo naisiin. Rojas on varmasti lähettänyt sanan ystävilleen tänne. Eilen saapuivat tänne hänen kurkunkatkaisija-vallankumouksellisensa ja tänään saapui hän itse. Kun sain tämän tietää, hiivin heti leiristä ja hain erään papin käsiini. Hän lupasi tulla tänne tähän aikaan, mutta pelkään, ettei häntä ole tänne päästetty."