Читать книгу Daniela - Bertha von Suttner - Страница 3

Sisällysluettelo

"Tämä on teidän kolkkanne", sanoi erään huvilan portinvahdin vaimo Bergstrassen varrella Badenissa astuessaan erään asuntoa etsivän herran edellä. "Jokaisella asukkaalla on oma kolkkansa puutarhassa; nämä molemmat penkit pähkinäpuun alla kuuluvat siihen asuntoon, jonka juuri näytin teille."

"Ja paljonko asunto maksaa?" kysyi hiukan kalvahko, noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha herra.

"Kolmesataa guldenia koko kesästä."

"Se on varsin paljon — kahdesta pienestä huoneesta…"

"Armollinen herra, siksi hyvin kalustetuista — ja asuntoon kuuluu keittiökin."

"No hyvä, minä otan sen. Tästä saatte etukäteen. Toukokuun alussa minä muutan."

"Hyvä, armollinen herra. Arvasinhan minä, että ottaisitte tämän asunnon; pian aikaan ei koko Badenissa ole ainoatakaan huonetta enää saatavissa. Meidän talommekin on jo kokonaan vuokrattu… sattumalta nuo kaksi huonetta olivat vielä vapaina; viimeksi eilen tarjottiin niistä minulle kaksisataakahdeksankymmentä guldenia, mutta en saa antaa niitä kolmeasataa vähemmällä."

"Kuka muu tulee täällä vielä asumaan — omistajako?"

"Ei; rouva von Kranich, meidän emäntämme, on tänä vuonna matkoilla ja siksi me vuokraamme pääasunnonkin. Tuo asunto tuolla, näettekö, suuren penkereen luona, maksaa tuhat viisisataa guldenia kesässä. Eräs hieno wieniläinen rouva on vuokrannut sen — eräs leski pikku tyttärinensä —, talli ja vaunuvaja kuuluvat myös siihen sekä puutarhasta koko tuo puoli heisipuista muuriin saakka. Toisella puolella, alakerroksessa — siellä on vain kolme huonetta ja keittiö — tulee myös eräs leski asumaan, vanha nainen täysikäsen tyttärensä kera; ja katsokaahan tuota pientä puutarharakennusta, jota me nimitämme huvimajaksi, sen on eräs ranskalainen kamaripalveljoineen vuokrannut. Muita lapsia ei meillä talossa ole kuin tuo pienokainen suuressa asunnossa, eikä koiria liioin… vain hiljaista, hienoa väkeä. Minun mieheni hoitaa puutarhaa, näettehän te itse, miten hyvässä kunnossa se on, meillä on useasti kuusikin apulaista; emäntämme panee suurta arvoa puutarhaansa, mutta se onkin luullakseni kaunein koko Badenissa."

Uusi vuokralainen ei näyttänyt kuuntelevan portinvahdin vaimon puhetta. Hän oli käynyt istumaan penkille pähkinäpuun alle ja hänen katseensa harhaili etäisyyteen. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hellyyden ja ilonilme. Hän ajatteli varmaan olentoa, joka oli hänelle kallis, pientä poikaa,jonka hän aikoi tuoda tänne ja jolle tämä paikka varmaan olisi mieleen. Ketä se ei olisi viehättänyt? Kaunis talo viheriäkaiteisine verandoineen, puutarha hiekkateineen, kauniit puuryhmät, taustalla vuoret — ja koko maisema kimaltelevan huhtikuun auringon kultaamana. Hiirenkorvalla olevissa puissa iloisia lintujen ääniä, ilmassa raitista tuoksua — koko luonto täynnä ihanaa kesää ennustavaa kevättä.

"Voi sinua pientä raukkaa, miten hyvä sinun on olla täällä ja miten terveeksi sinä täällä tulet…" Siten tuumi pähkinäpuun alla istuva mies ja näki hengessään kauniskasvoisen pojan, joka kulki kainalosauvoilla ja odotti nyt ikävässä wieniläisessä esikaupunki-asunnossa isän takaisintuloa.

"On aika lähteä, jos tahdon palata kello kolmen junalla", sanoi hän ääneensä nousten penkiltä ylös. "Siis toukokuun ensi päivinä me saavumme tänne."

"Hyvä on, armollinen herra, kaikki on oleva silloin järjestyksessä: puhtaat uutimet ikkunoissa ja permannot vasta pestyt."

Ohimennessään heitti uusi vuokralainen vieläkin tyytyväisen silmäyksen molempiin sieviin huoneihin, joiden köynnöskasvien ympäröimät ikkunat antoivat puutarhaan päin. Puolta tuntia myöhemmin hän istui toisen luokan rautatievaunussa matkalla Wieniin ja toisen puolen tunnin kuluttua oli hän jo saapunut perille. Hän nousi erääseen aseman ohi kulkevaan raitiovaunuun ja ajoi Leopoldstadtiin. Jägerzeilen varrella hän astui vaunusta ulos, kulki vielä useita sivukatuja pitkin, kunnes hän saapui asuntonsa edustalle — se oli vanha, nelikerroksinen talo, jonka ulko-ovi oli varsin matala ja portaat ahtaat. Hän kiiruhti ylös neljänteen kerrokseen. Saavuttuaan ovelle, jossa käymäkorttiin oli painettu nimi: "Professori Franz Stern", hän soitti kelloa.

Palvelustyttö avasi oven. Hänen perässään kiiruhti noin kolmentoista-vuotias poika, niin nopeasti kuin hän kainalosauvoiltaan pääsi, häntä vastaan.

"Vihdoinkin, isä! Oletko jotain löytänyt?"

"Olen, Affi kulta."

Ja isä syleili lastaan.

"Vai todellako! Me pääsemme siis maalle? Ja miltä siellä näyttää?"

"Tulehan, niin kerron. Mutta Netti tuokoon ensin ruokaa. Minun on nälkä, maa-ilma tuo ruokahalua… Oletko jotain säästänyt minulle, Netti?"

"Kyllä, armollinen herra, lihaa ja kaalia; panin ne lämpiämään, heti paikalla ruoka on valmista… Käynkö ehkä olutta hakemassa?"

"Tuo vain pullollinen, Netti, tänään tahdon herkutella."

Professori Sternin kaupunkiasuntoon kuului, samoinkuin hänen vuokraamaansa kesäasuntoon, kaksi huonetta ja keittiö; mutta miten synkältä ja köyhältä täällä näytti verrattuna aurinkoiseen pikku pesään Bergstrassen varrella olevassa huvilassa. Sisään astuttiin keittiön kautta — se oli pieni ja pimeä huone — jossa Netti keitti ruuan ja pesi vaatteet; siitä tultiin professorin työ-, vastaanotto- ja ruokahuoneeseen ja sen takana oli hänen ja hänen poikansa makuuhuone. Netti sai joka ilta laittaa vuoteensa etumaisen huoneen sohvalle. Tämän sohvan edessä seisoi pöytä. Toinen, paperien ja kirjojen peittämä seisoi molempien ikkunoitten välissä, joissa ei ollut uutimia. Suuri kirjakaappi ja muutamat tuolit täydensivät huoneen kaluston. Ikkunassa riippui suuri häkki, joskin se tavallisesti oli tyhjänä, sillä sen asukas, korppi, käyskenteli enimmäkseen vapaana. Viereisessä huoneessa oli kaksi vuodetta, pesukaappi ja piironki; sitä paitsi pari matka-arkkua ja lastenpöytä, jonka ääressä varmaan Affi pienenä oli oppinut aakkoset. Seinällä riippui vaatenaulakko; kirjava verho varjeli siihen ripustettuja vaatteita tomulta.

Kun professori oli lopettanut ateriansa, oli Netti korjannut tähteet pois, ja vain puoleksi tyhjennetty olutlasi oli jäänyt paikoilleen. Sen vieressä oli päivän "Neue Freie Presse". Mutta professori ei ottanut lehteä käteensä, vaan jutteli edelleen pienokaisen kanssa, joka oli käynyt hänen viereensä sohvalle istumaan ja nojannut päänsä isän olkapäätä vasten. Tämä kietoi käsivartensa lapsen vartalon ympärille ja hellästi kuin äiti katseli herttaisia, kalpeita, onnellisesti hymyileviä kasvoja vieressään. Hänen äänessäänkin oli äidillisen hellä sointu, jotain lapsekkaan hellittelevää, hyväilevää.

"Kuka tulee iloiseksi? Minun Affini tulee iloiseksi ja hänen Korpoksensa myöskin" — samassa hyppäsi pöydälle musta, viisaan näköinen lintu tuolinnojalta, missä se oli istunut, ja näytti syventyvän sanomalehden lukemiseen — "kaiken päivää he saavat oleskella ulkoilmassa ja hengittää kukkasten tuoksua… Ikkunan edessä, Affi, kasvaa köynnöskasvi, joka ulottuu aivan sisään saakka; kello viideltä aamulla linnut visertävät…"

"Ja onhan siellä puutarhakin, pappos?" Siitä saakka kuin korppi oli saanut komealta kajahtavan nimentä, liitti Affi kernaasti espanjalaisen päätteen myös muihinkin sanoihin.

"Puutarha siellä on, Affi, kaunis puutarha, jossa puut ovat yhtä suuret kuin Schwarzenbergin puistossa, ja siellä meillä on oma nurkkamme pöytineen ja penkkineen, jossa ei kukaan muu saa istua kuin minun Affini ja Affin Korppos ja pappos. Siellä me juomme aamukahvimme, siellä me teemme työtä, hyvin paljon työtä, lapseni… Jumalan kiitos, että voin omistaa nuo neljä siunattua kuukautta kokonaan sinulle, ja silloin me jatkamme työtämme ja koetamme saada sinusta aika miehen."

"Voi, isä raukka", sanoi Alfred nyt vakavalla äänellä, "voiko raajarikosta, joka kulkee kainalosauvoilla, tulla aika mies?"

"Sinä paranet, poikaseni!" jatkoi professori yhtä vakavalla äänellä. "Siksi minä vien sinut Badeniin. Lääkäri on vakuuttanut, että rikkikylvyt parantavat sinut. Mutta aika mies, jalo ihminen sinusta voi tulla, Alfred kulta, vaikka sinun koko ikäsi olisi pakko kulkea kainalosauvoilla. Kunniallinen, henkevä ja totuuttarakastava, sen ohella hyväsydäminen ja vaatimaton, ne ovat ne ominaisuudet, jotka mieheksi tekevät; jaloista se vähemmän riippuu. Kerran sinä voitat vielä rakkauttakin, naisen rakkauden, joka on tekevä sinut onnelliseksi, niin että unohdat onnettoman lapsuutesi ajan."

"Sanotko sinä minun lapsuuttani onnettomaksi?" Alfred painautui vielä hellemmin professorin rintaa vasten. "Sinun kauttasi minä olen saanut kokea niin paljon iloa, sinä olet aina niin hyvä minulle… Isä kulta, en minä ole ollut onneton lapsi! Ja miten onnellinen minä nyt olen, sitä en saata lainkaan sanoa; miten iloitsenkaan päästessäni ihanaan Badeniin! Kaksi vuotta sitten — muistathan isä —, kun me kerran ajoimme Brühliin, näin tuon ihanan seudun kaukaa, ja kolme vuotta sitten me olimme myös päivän maalla; oi, ajatellessani, että saan viettää kokonaisen kesän maalla, olen tulla aivan hulluksi ilosta!"

"Sinä olet minun kiltti, vaatimaton Affini. Niin, on aivan totta, poika parkani, koko elämässäsi et ole ollut muuta kuin kolme tai neljä päivää maalla, jota vastoin muut lapset saavat joka kesä vapaasti juoksennella maalla."

"Olethan itse, isä, opettanut minulle, ettei minun pidä verrata itseäni niihin, jotka ovat meitä onnellisemmat, vaan ajatella niitä, jotka saavat vieläkin enemmästä kieltäytyä kuin me. Miten minä esimerkiksi säälin sellaisia lapsia, joilla on kova ja sydämetön isä, jotka koko ikänsä saavat olla sitä rakkautta ja hyvyyttä vailla, jota sinä annat omalle Affillesi. Ja nyt tämä suuri, odottamaton ilo… maalle pääsö!"

"Niin, aivan odottamaton todellakin; viikko sitten me emme olisi voineet sellaista uneksiakaan. Mikä onni, että arpalippuni, ainoa, mikä minulla oli, lankesi niin onnellisesti, että voitin yhdeksän sataa guldenia ja että siten saatoin hankkia sinulle tilaisuutta kylpemiseen!"

"Etkö kiitä Jumalaa sellaisesta onnesta, isä?"

"En, Affi, minä vain iloitsen siitä, muuta ei Jumala voi vaatia, jos hänen katseensa osuu minuun. Jos häntä kiittäisin, niin se edellyttäisi, että pitäisin Jumalaa arvanvetäjänä, joka olisi juuri minut, vahingoksi muille arpojen omistajille, määrännyt voittajaksi; sillä minä loukkaisin Jumalaa ja olisin itse kovin ylpeämielinen."

"Niin, nyt muistankin, että sanoit minulle kerta jotain samantapaista, lukiessamme eräästä haaksirikkoontuneesta, joka sanoi: 'Minä kiitän sinua, armollinen Jumala siitä, että kolmestasadasta matkustajasta pelastit yksin minut!'"

"No niin; tuo mies kuvitteli varmaankin mielessään, että hän näistä kolmestasadasta oli kaikkein ansiokkain, jos hänen Jumalansa samalla hänen mielestään on vanhurskas Jumala, vai luuliko hän ehkä kohtalonsa riippuvan Jumalan oikusta? Ja olisiko kaikkivaltiaan ollut vaikeampi pelastaa kaikki kolmesataa?"

"Oikeastaan, kun asiaa oikein ajattelen, isä, niin ei kaikkivaltias minun mielestäni yleensä voi esiintyä pelastajana."

"Samaa mieltä minäkin olen, mutta miten sinä sen selität?"

"Vaikea minun on sitä selittää, minä huomaan vain ristiriidan."

"Niinpä autan sinua. Pelastaminen on samaa kuin vaaran ehkäiseminen. Vaaraa on vain olemassa, jos olettaa, että määrättyjä lakeja seuraava luonnonvoima on olemassa; mutta tämän voiman on kaikkivaltias itse pannut liikkeelle ja pakottanut sen seuraamaan eittämättömiä lakeja. Pelastamisen käsite edellyttää kahta eri voimaa: uhkaavan ja auttavan; mutta kaikkivaltiasta ei voi ajatella muuna kuin yksimielisenä. Siinä ristiriita piilee. Ymmärrätkö?"

"Minä luulisin esimerkiksi, että jos Korpos putoaisi veteen ja minä pelastaisin sen, niin olisi vesi uhkaava voima ja minä pelastava ja silloin Korpos on kiitoksen velassa minulle; mutta jos minä itse manaan vaaran esille, niin että hän putoaa veteen ja ajoissa taas pelastan hänet, niin ei hänen tarvitse siitä minua kiittää."

"Oikein, poikaseni. Entäs mitä sinä siihen sanot, Korpos? Oletko tutkinut eri kursseja?"

Puhuteltu, joka tähän saakka oli tarkastellut vain pankkikursseja, kohotti nyt nokkansa, avasi sen ja sanoi:

"Kahvia"

"Vai kahvia!" vastasi professori. "Sitäkö sinä haluat — eivätkö mustajuuret enää maita?"

"Mitenkä tulit ajatelleeksi mustajuuria, isä?"

"Ajatusyhtymän kautta — jollaisia kaikki meidän päähänpistomme ovat; minä puhelin mustan korpin kanssa ja silloin tulivat mieleeni hänen serkkunsa kasvien parissa, mustajuuret. Mutta nyt minun täytyy lähteä, Affi, on keskiviikko ja kello on kuusi, minulla on kaksi iltapäivätuntia. Sinä jäät taaskin yksin, poika parka… Badenissa on kaikki aivan toisin. Poissa ollessani voit koettaa ratkaista uudestaan sitä matematista tehtävää, joka ei eilen sinulta onnistunut ja kirjoittaa aineen…"

"Ehkäpä kiitosrukouksista?" esitti Alfred.

"Ei, se on liian vaikeaa, ja huonosti esitettynä se voisi helposti saada hurskattomuuden ikävän sivumaun… Koetahan kuvata pojan tunnelmaa, jonka aina on täytynyt viettää kesänsä kuumassa, pölyisessä esikaupungissa ja nyt kerran pääsee pitemmäksi aikaa maalle."

"Silloin minun pitäisi kuvata suurta, hyvin suurta iloa, isä!"

"No, jos se sinulta onnistuu, niin on sekin kiitosrukous. Kello kahdeksalta minä palaan takaisin; illallistamme varten tuon jotain mukanani; Nellin ei tarvitse ostaa muuta kuin leipää ja pullon olutta. Sinunkin pitää sitä juoda, — se vahvistaa sinua."