Читать книгу Daniela - Bertha von Suttner - Страница 5

Sisällysluettelo

Neljä viikkoa myöhemmin olivat kaikki huvilan asukkaat koolla.

Ihana kesäkuun iltapuoli. Aamulla oli satanut ja kostea ilma oli täynnä ruusujen tuoksua. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan vuorten taakse ja sen viimeiset säteet valoivat smaragdivälkettään yli puiden ja ruohokenttien, joiden keskessä huvila välkkyvine ikkunaruutuineen prameili.

Sisäänkäytävän edessä ovat avoimet vaunut. Hevoset, joiden valjaissa ohiliitävät auringonsäteet heijastuvat, kääntävät ja vääntävät päitään, mikä antaa ikäänkuin eloa odottaville vaunuille.

Ruohokentän ympärillä juoksentelee palloa heittäen kaksi pientä tyttöä liehuvissa valkeissa puvuissaan ja kirjavissa nauharuusuissaan. Jonkunmoiseen lehtimajaan rakennuksen viereen on katettu pöytä maalaisjuhlaksi: vaaleanpunainen pöytäliina, sillä kahvikupit, leivoksia korissa ja vati kukkuroillaan hyötymansikoita. Sievä palvelustyttö tuo tarjottimella kahvi- ja maitokannun sekä mansikoitten lisäksi sokeria ja kermaa.

Huvilan seinää vasten on pystytetty penkki, jota kukkivat köynnökset ympäröivät; siinä istuu kaksi naista; toinen, vanhemmanpuoleinen rouva, tekee käsityötä, toinen, nuori tyttö, istuu kumartuneena kirjan yli.

Kaksi puutarhapoikaa kulkee ruiskukannuineen edestakaisin ja kastelee monivärisiä kukkapenkkejä, joiden kukkaset taivuttavat päitään vesisuihkun alla nostaakseen ne jälleen kahta tuoksuavampina ylös; riikinkukko, joka on levittänyt kultaisenvihreäsilmäisen pyrstönsä, seisoo vesialtaan reunalla ja peilailee kruunattua päätään. Hiekoitetuilla teillä, jotka näyttävät valkean ja punaisen kirjavilta matoilta, on karisseita akasian kukkia. Alakerroksen parvekkeen avonaisesta ovesta voi nähdä saliin, jonka peräikkunoiden läpi siintävät toiselta puolen vihreät puut, ja molemmin puolin sisään tulviva valo leikittelee sateenkaaren kaikissa väreissä kattokruunun kristalleissa ja hivelee avonaisen flyygelin koskettimia.

Pähkinäpuulehdostaan, missä Franz Stern ja hänen poikansa istuvat, saattoivat he nähdä koko tämän kuvan.

"Isä", sanoi Alfred, "nyt hän tulee."

"Hän" — oli ensimäisen kerroksen asukas, odottavien vaunujen omistajatar — rouva Daniela Dormes, erään tanskalaisen kenraalikonsulin kaunis, rikas leski, Badenin mieltäkiinnittävin kylpyvieras. Hän astui toisen naisen seuraamana pengerovesta ulos ja molemmat laskeutuivat portaita alas.

Toinen leikittelevistä pikku tyttösistä juoksi rouva Dormesia vastaan.

"Äiti", huusi hän, "pääsenkö mukaan ajelemaan?"

"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla… ja katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"

"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.

"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"

Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille. Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen, tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno, iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä kurkistivat tuoreet ruusut esille.

Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin rinnalla.

Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt hänelle.

"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen jälkeen.

"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti, mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."

"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"

"Tietysti!"

Lehtimajassa, pöydän ääressä istuivat nyt molemmat tytöt Ernestinen kanssa. Tämä laski täydet kupit kummankin eteen.

"Istu suorassa, Dalia, ja mitä sinä ajattelet? Tahdot juoda vettä,

vaikka olet juoksusta aivan hiestynyt?… Kas, tässä on kakkua teille,

Emmy… Teidän poskennekin aivan punoittavat; ettekö huoli kahvia?

Ainoastaan mansikoita? No niin, antakaahan lautasenne tänne."

Ja Ernestine pisti lusikan keskelle mansikkavuorta. Pienokainen seurasi hänen liikkeitään loistavin silmin. Miten hauskalta näyttikään, kun lusikka vajosi punaisten marjojen keskelle ja sitten tyhjensi koko saaliinsa lautaselle, jossa marjat vierivät toistensa yli.

"Kiitos, ei enää!"

"Nyt sokeria."

Pikku tyttö sirotti itse sokeria. Miten hauskaa sirottaa valkeata hiekkaa lautaselle ja katsella miten marjat katoavat yhä enemmän, kunnes vain yksityisiä punaisia läikkiä näkyy; sitten sekoitetaan kaikki yhteen, jolloin lusikan tielle sattuu tuollaisia hauskoja pyöreitä palloja; jotkut musertuvat rikki ja tummanpunaista sokerin tiivistämää mehua kerääntyy reunalle. Nyt vielä hiukan vaahtokermaa ja "kaikki kaiho on tyydytetty".

Vaunut, joissa Daniela Dormes ja kreivitär Barthen ajoivat, vierivät Bergstrassea pitkin, poikkesivat sitten Alleegasselle ja Café Schimmerin ohi Helenenstrasselle. Helenenstrasse, joka johtaa samannimiseen laaksoon, on Badenin Korso: sen merkitys tällä paikkakunnalla on sama, kuin Praterin Wienissä, Boulognen metsän Parisissa. Ehkäpä vieläkin enemmän, sillä suurissa kaupungeissa kohtaa kaikkialla joukottain tuntemattomia ihmisiä, jota vastoin Badenin asukkaat näkevät Korsollaan ainoastaan tuttuja. Kaikki vaunujenomistajat käyvät joka päivä samaan aikaan täällä ajelemassa, ja muut vieraat, jotka eivät omista vaunuja, kävelevät huvikseen katukäytävällä; moneen kertaan he kulkevat siellä edestakaisin, niin että he kohtaavat toisensa alituiseen ja tervehtivät toisiaan. Myöskin ohiajajia tervehditään, ja vaunuissa istuvien päät ovat sinne mennessä aina vasemmalle kääntyneet, kotiin palatessa taas oikealle, voidakseen nähdä kaikkien jaloittelijoiden tervehdyksiä ja vastata niihin. Ajotien toista puolta reunustaa koko rivi kauniita, puutarhojen ympäröimiä huviloita.

Helenenwegin varrella on monta pysäkkiä. Kaikki ohitse-ajajat ja -kulkijat eivät tosin niillä pysähdy, mutta ne ovat sittenkin sellaisia kokoontumispaikkoja, joihin badenilaiset kerääntyvät pieniin ryhmiin ja joissa voi tavata useimmat tuttunsa. Ensiksikin on aikaisemmin mainittu Café Schimmer. Pöytiä on katukäytävällä, ja niiden ääressä istuu naisia ja herroja, enimmäkseen upseereja, jäätelöä syömässä. Joskus soittaa siellä mustalaisorkesteri. — Niinpä se, joka on menossa Helenentaliin, saa, jo ennenkuin hän ennättää itse Korsollekaan, vastaanottaa puolen tusinaa tervehdyksiä, jotka tekevät sitä iloisemman vaikutuksen, kun ne lähtevät hauskassa toimessa olevien — nimittäin jäätelöä syövien — ihmisten parista, vieläpä csardassävelten säestäminä.

Seuraavat pysäkit ovat n.s. "maitolat". Ensimäinen näistä maalaisista maitoloista sijaitsee kadun loppupäässä, laakson suussa. Vähäiseltä penkereeltä, jonne johtavat portaat, voivat vieraat seurata katseillaan sekä ohiajavia että jaloittelijoita. Täällä ei ole jäätelöä tarjona, ei pyöreitä pöytiä eikä rautatuoleja niinkuin kahviloissa, vaan maalaisia puupöytiä ja -penkkejä, joiden ääressä vieraat voivat juoda piimää tai maitoa ja syödä voileipiä. Jalkamiehet kulkevat harvoin kauemmaksi kuin tähän maitolaan; tästä käännytään takaisin tai jäädään tänne hetkeksi lepäämään; vain jotkut harvat rohkeat jalkamiehet poikkeavat vielä vasemmalle, suurelle niitylle tai lähtevät metsäteille samoilemaan, joita kulkee ristin rastin vuoristossa. Korso ulottuu vielä hiukan kauemmaksi toiseen notkoon, ja sieltä vaunut kääntyvät takaisin. Kaikki ne tuttavat, joita tullessa ei ole sattunut tapaamaan, tulevat sitten kotimatkalla aivan varmaan vastaan.

Molemmat naiset eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennenkuin he sivuuttivat Café Schimmerin. Vastattuaan kolmen vastaan tulevan upseerin tervehdykseen, sanoi vanhempi naisista:

"Hän ei ollut mukana!"

"Kuka —?"

"Oi, kyllä te tiedätte ketä minä tarkoitan; teidän naapurinne."

Daniela punastui eikä vastannut mitään.

Vaunut kääntyivät nyt Helenenstrasselle. Kreivitär Barthen osoitti jo kaukaa katukäytävällä kulkevia tuttuja.

"Kas paroni Rolldorf… ja kaunis Thekla Horwitz, husaarieversti on taaskin hänen rinnallaan, kuinkas muuten; tuolla tulee eversti Roderich tyttäriensä kera — kuinka laitetut nuo raukat jälleen ovat! Ja kuka tuo on? Ei, tuttu hän ei ole, varmaankin joku Wienin juutalainen… Sepä oli kaunis tyttö, uusi tulokas, kukahan se mahtanee olla?… Tuolta tulevat hovivaunut: arkkiherttua Wilhelm ajaa itse; miten ystävällisesti hän tervehtikään meitä; minä lyön vetoa, te miellytätte häntä, Daniela… Kas, miten kauniit hevoset pankkiiri Rothsteinilla on, luulenpa, että ne ovat kauneimmat koko Badenissa… Mutta katselkaahan tuota hattua, miten erikoinen se on, kokonainen kukkapuutarha… Tuo amatsooni luullakseni on näyttelijätär, — kaunis vartalo. Ja miten kaunis tuo huvila on — ruohokenttä aivankuin vihreää samettia; joka kerta ohitseajaessani kadehdin sen omistajaa… Kenraali Kilk parka rullatuolissaan — kyllä kai hän jää rammaksi koko iäkseen. — Sieltähän tulee myös rampa kenraali Bretter tuolissansa… ovatpa hänen molemmat tyttärensä sentään kovin rumia! Taaskin hovivaunut… siinä ajoivat nuoret prinsessat… Eikö tuo ole kaunis rouva von Lacher? Ja kaikki nuo ihailijat hänen ympärillään — enpä tahtoisi olla herra von Lacherin sijassa… No — nyt olemme jo maitolan kohdalla — kaikki pöydät täynnä… kas tuossa ovat Nosserit ja Geldenheimin perhe sekä luutnantti Zimmer. Mutta täälläkään hän ei ole. Miten kauniilta Weilburg sentään näyttää puiston keskellä — se on oikea ruhtinaan linna — ei minulla olisi mitään vastaan asua siellä… Mutta tehän ette sano sanaakaan, Daniela?"

Nuori rouva kohotti nopeasti päätään, niinkuin on tapana tehdä, kun äkkiä kuullessaan nimeään mainittavan herää unelmistaan. "Niin,niin", sanoi hän, "te olette aivan oikeassa."

"Missä suhteessa?"

"No… siinä mitä äsken sanoitte."

"Mitä minä sitten sanoin?"

"Suokaa anteeksi, rakas kreivitär, ajatukseni olivat tosiaankin muualla."

"Siltä minustakin tuntui. Käännymmekö takaisin?"

"Kernaasti."

Ja ajaja sai käskyn kääntyä.

Kun naiset uudestaan sivuuttivat Café Schimmerin, oli siellä jälleen muutamia tuttuja, ja joukossa oli eräs, joka tervehtiessään nousi ylös ja teki kunniaa.

"No, Jumalan kiitos", huudahti kreivitär, "näimmehän me sittenkin hänet. Ajomatka oli varsin onnistunut."

"Siksikö että näimme kreivi Trélazuren?" naureskeli Daniela, punan kohotessa hänen poskilleen. "Sama onni voi kohdata meitä melkein kaiken päivää parvekkeeltani, koska hän on minun naapurini!"

Kreivitär Barthen, samoinkuin kaikki muutkin badenilaiset, palasi tyytyväisenä kotiin ajelulta vain siinä tapauksessa, että hän oli nähnyt kaikki mielenkiintoiset tuttavansa ja että hän tiesi heidän myös nähneen hänet.