Читать книгу Daniela - Bertha von Suttner - Страница 4

Sisällysluettelo

Franz Stern ei ollut aina elänyt näin köyhissä oloissa. Päin vastoin. Hän oli hyvin rikkaan pankkiirin ainoa poika ja sellaisena hän oli elänyt suuressa ylellisyydessä ja loistossa ja saanut erinomaisen kasvatuksen. Hänen isänsä tarkoituksena oli kasvattaa hänestä hieno herra ja hänen kunnianhimonsa olisi ollut tyydytetty, jos hän olisi nähnyt hänen toverillisesti seurustelevan Wienin jeunesse dorée'n — kreivien ja ruhtinaiden kanssa, jotka elostelivat Praterkilpailuissa, böhmiläisillä syysmetsästysretkillä ja tanssiaisissa. Ringstrassen varrella sijaitsevan palatsin ja useamman miljoonan omaisuuden perillisenä olisi nuoren Sternin pitänyt ensin perinpohjaisesti huvitella, matkustella, ottaa osaa kilpa-ajoihin, ja sitten ostaa itselleen maatila, naida kreivitär ja — tulla parooniksi.

Mutta Franz oli — isän toiveihin nähden — kehno poika. Hänellä ei ollut ainoatakaan ylhäistä intohimoa: hän ei välittänyt hevosista, miekkailu ja metsästys ei huvittanut häntä, liehakoida hän ei osannut, eikä mikään ollut hänelle sen vastenmielisempää kuin noiden nuorten miesten seura jotka hänen rikkaudestaan huolimatta antoivat hänen tuntea mikä syvä kuilu muka eroitti vanhojen aatelissukujen jälkeläiset juutalaispojasta. Mitä toverillisemmiksi he tekeytyivät voidakseen hyötyä hänestä jonakin sopivana hetkenä, sitä selvemmin Franz huomasi salaista alentuvaisuutta tämän toverillisuuden takana, ja hän vetäytyi ylpeänä ja loukkaantuneena erilleen. Sen sijaan kaksi intohimoa kahlehti hänen mieltään, jotka eivät olleet lainkaan "ylhäisiä" ja jotka kokonaan tekivät tyhjiksi isän aikeet: hän oli intohimoisesti innostunut opintoihin ja rakastunut köyhään porvarityttöön, jonka hän lupasi naida heti tultuaan täysi-ikäiseksi.

Näille molemmille intohimoilleen hän oli uskollinen. Hän kuunteli filosofian luontoja yliopistossa eikä laiminlyönyt ainoatakaan tuntia. Ja iltahetket, sen sijaan että hän olisi mennyt teateriin tai hauskoihin seuroihin, hän vietti kirjojensa parissa tai morsiamensa kanssa. Täytettyään yksikolmatta vuotta hän isän kielloista huolimatta kaikessa rauhassa antoi vihityttää itsensä. — Sitten seurasi taloudellinen vararikko. Sekä palatsi Ringstrassen varrella että vanhan Sternin irtain omaisuus meni tässä haaksirikossa menojaan. Pian sen jälkeen hän kuoli jouduttuaan täydelliseen perikatoon. Jotkut arvelivat, että hän oli myrkyttänyt itsensä, toiset taas, että hän oli surusta kuollut; mutta hänen poikansa tiesi tarkalleen, että aivojenpehmennys yksinkertaisesti oli lopettanut hänen päivänsä. Joka tapauksessa hän oli ollut niin onneton muuttuneissa olosuhteissaan, että kuolema tuntui hänestä vapahdukselta.

Jälkeenjäänyt poika ryhtyi rohkealla mielellä taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Nyt hänellä oli hyötyä siitä, että hän oli hankkinut itselleen muita tietoja, kuin mitä kilparadalla tai esikaupunkiteatterin kulissien takana voidaan saada. Hän rupesi erään oppikoulun opettajaksi. Näillä tuloilla he tulivat toimeen, sekä hän että hänen uljas vaimonsa, joka ei kertaakaan valittanut sitä, että kohtalo oli äkkiä tehnyt miljoonanperillisen puolisosta köyhän opettajan rouvan. He elivät onnellisina yhdessä, rakastaen toisiaan ja esikoistaan, pikku Alfredia. Viisivuotisen avioliiton jälkeen syntyi heille toinen lapsi, mutta nuori äiti kuoli lapsivuoteeseen, ja vastasyntynyt seurasi häntä muutamien päivien jälkeen hautaan. Franz Stern oli surun murtama. Koko hänen elämänsä ja työnsä kohdistui nyt pikku poikaan. Kun tämä myöhemmin sairastui ja oli pakotettu turvautumaan kainalosauvoihin, yhtyi isän rakkauteen mitä syvin säälintunne, joka tavallisesti tekee raajarikkoisen lapsen vanhemmille kahta vertaa kalliimmaksi.

Tätä nykyä ei Franz Stern ollut enää koulutoimessaan. Hän hankki toimeentulonsa antamalla yksityistunteja eikä hänellä ollut vähintäkään toivoa tulojensa parantumisesta. Hänen uransa oli keskeytynyt sen johdosta, että hän liian suoraan oli tuonut esille vapaamieliset ajatuksensa. Eräällä tunnilla hän oli puhunut oppilailleen esihistoriallisten ihmisten raakuudesta. Sattumalta oli läsnä pedanttinen rehtori, joka piti kiinni ensimäisen ihmisparin paratiisillisesta täydellisyysdogmista ja teki korkeampaan paikkaan anomuksen, että Sternille tämän johdosta annettaisiin nuhteet. Se tapahtui hyvin armollisella ja varovaisella tavalla. Esimies kutsutti hänet luokseen ja ilmoitti hänelle, että eräs lause, jota hän tunnillaan oli käyttänyt, oli herättänyt paheksumista, ja viittasi siihen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää sellaisten mielipiteiden esiintuomista. Sen sijaan että Franz Stern olisi ääneti vain kumartanut, alkoi hän puolustaa mielipidettään. Esimies kävi kärsimättömäksi. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta teidän on aivan turha pitää minulle esitelmää ensimäisistä ihmisistä — minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, että meidän kaikkien esi-isät olivat ihmissyöjiä, mutta kysymyksessä on lasten opetus ja siinä on noudatettava määrättyä periaatetta, joka —" "Minä luulin ja olen yhä edelleen sitä mieltä, että totuuden tulee olla kaiken perustana…" Tällä kertaa toinen suorastaan suuttui. "Yhdentekevää mitä te ajattelette, herra Stern, minä varoitan teitä ajoissa ja kehotan teitä, jollette tahdo kadottaa paikkaanne, peruuttamaan ensi tunnillanne nuo sananne sekä asiaankuuluvalla tavalla selittämään päinvastaista oppia. Jääkää hyvästi, minulla on kiire!" Franz Stern poistui ja vielä samana päivänä hän jätti erohakemuksensa. Peruttaa sanojaan — sen hän tunsi hänen oli mahdoton tehdä; siksi oli edullisempaa ottaa itse ero, kuin odottaa erottamista. Hänen erohakemukseensa myönnyttiin ja hän kadotti paikkansa. Nyt hänen täytyi etsiä yksityistunteja. Koska kaikki hänen oppilaansa pitivät hänestä, niin sai hän helposti kotiopettajan toimia useissa perheissä. Mutta tulot olivat hyvin vähäiset ja vaiva suuri. Hänen ansionsa riittivät vain hyvin säästäväisesti eläen kaikkein välttämättömimpiin menoihin.

Paljosta tämän lapsuudessaan hemmoitellun miehen täytyikin luopua. Hän, joka oli maistanut kaikkia ylellisen elämän tarjoamia nautintoja, joka oli tottunut kaikkiin ylhäisen maailman hienouksiin, sai nyt kokea köyhyyden koko katkeruutta, köyhyyttä, joka oli kaksin verroin katkeraa sen vuoksi, että sen täytyi ulospäin näyttäytyä varallisuudelta. Opettajanhan täytyy aina olla kunnollisesti puettu, hän ei voi kulkea rikkinäisissä saappaissa eikä saapua repaleisessa takissa oppilaittensa kotiin, ja teurastajan ja leipurin laskuja oli suuresti supistettava, jotta räätälin saatavat voitaisiin maksaa. Oi, miten nöyryyttävää käyttää kuluneita kauluksia ja kalvosimia, miten väsyttävää jalkasin kulkea keskikaupungilta kotiin saakka, koska oli pakko säästää raitiorahat paria makkaraa varten, jotta hänellä ja Affilla olisi jotain syötävää illalliseksi! Ettei hän voinut lähettää poikaansa kouluun, vaan oli pakotettu itse opettamaan häntä, oli kuitenkin lohdutus onnettomuudessa: sillä sellaisiin kouluihin, jotka erottivat opettajansa siitä syystä, että he lausuivat julki tieteellisen totuuden, hän ei halunnut panna Affiaan "henkisesti pilattavaksi" — "siinä oli jo kylliksi, että poika parka oli ruumiillisesti raajarikko!"

Kaikkina näinä vuosina hänen oli ollut mahdoton viettää poikansa kanssa kesää maalla. Pari kolme huviretkeä, siinä kaikki, mitä pieni raukka oli nauttinut maalais-iloja. Mutta nuo harvat päivät olivat jättäneet hänen mieleensä haikean kaipuun päästä joskus pitemmäksikin aikaa maalle, ja isän suurimpana suruna oli se, ettei hän ollut voinut tyydyttää tätä kaipuuta. Ei mikään ollut siis sen luonnollisempaa, kuin että ensimäiset rahat, jotka hän sattumalta sai käsiinsä, määrättiin maallaoloa varten ja samalla hankittiin tilaisuus kylpyjen saamiseen, joiden vaikutus, lääkärin vakuutuksen mukaan, piti olla pikku Alfredille erittäin edullinen.

Jälellä oleva aika ennen Badeniin muuttoa kului tosin hitaasti, mutta hilpeästi, niinkuin aina jotakin hyvää odottaessa. Toukokuun ensimäisenä päivänä — ilma oli ihmeen ihana ja koko Wien varustautui loistavaan Prater-retkeen — isä ja poika läksivät kaupungista ja asettuivat kesäasuntoonsa. Affi parka luuli siirtyneensä satujen maailmaan, kun he pysähtyivät huvilan edustalle, jonka puutarha loisti keväisessä prameudessaan; kaikki oli vihantaa ja kukoistavaa, raitista ja tuoksuavaa.