Читать книгу Daniela - Bertha von Suttner - Страница 7

Sisällysluettelo

Sternin mentyä tuli toinen naapuri rouva Dormesin luo käymään. Molemmat naiset, äiti ja tytär, jotka edellisenä päivänä, rouva Dormesin lähtiessä ajelulle, olivat istuneet puutarhapenkillä, toinen ommellen, toinen lukien, astuivat nyt sisään.

Nähdessään heidät nousi epämieluisa ilme Danielan kasvoille. Mutta jo seuraavassa hetkessä vaihtui se iloiseen ilmeeseen, mikä kuuluu talonemännän velvollisuuksiin, ja astuessaan vieraitaan vastaan hän huudahti ystävällisimmällä äänellään:

"Hyvää huomenta, paroonitar — hyvää huomenta, bella Giulietta!"

"Meillä on teille pyyntö, rakas, herttainen rouva Dormes…" alotti nuorempi naisista.

"Ja se olisi?… Olkaa hyvät ja käykää istumaan."

"Kysymyksessä on huviretki… Kolmen Korpin ravintolaan…"

"Ja minunko pitäisi tulla mukaan? Ei, minä kiellän kernaimmin heti aivan jyrkästi. Mehän olemme maalla, miksi siis lähtisimme huviretkelle? Sellaiseen yhtä vähän kuin tanssiaisiin on teidän turha koettaa minua viekoitella; sellaiset huvit eivät ole minua varten."

"Sääli", sanoi nyt äiti; "siitä tulee hyvin hauska, erittäin 'komilfo' retki — siten rouva von Rimmersperg luuli, että hänen mielisananpartensa kirjoitettiin — Lacherin perhe tulee mukaan — ja Roderichin — sitä paitsi musta ruhtinatar — hänen nimeään minun on aivan mahdoton muistaa… tiedättehän, tuo kaunis valakkalainen…"

"Valakkilainen", korjasi tytär puoliääneen.

"Valakkilainen, tarkoitan. — Ja herroista…"

"Heitä sinun on turha luetella, äiti. Onhan luonnollista, ettei rouva von Lacherin ympäriltä koskaan ihailijoita puutu."

"Miten ilkeä sinä olet, Giulietta. — Hän on oikea enkeli, Giuliettani, mutta hiukan terävä suustaan… Eikö totta, kultaseni, sitä sinä olet? — Myönnähän vain, se pukee sinua!"

Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."

"Se on kyllä totta — hänellä on paljon ihailijoita — mutta ikävä kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista — ja ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on…"

"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"

"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut — niin juuri. Mutta en minä siltä tahdo päästä sinusta eroon — tahdon päästä asumaan vävypoikani luo, se on tärkein ehtoni…"

"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.

Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista anoppia. — Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori, hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa. Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.

Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä, jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden" laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään hän oli saanut — joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena — pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut muuta kuin "edullista naimiskauppaa" — sen ohella kuitenkin myös pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka, tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen — sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.

Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti, joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti tyttärellensä kiusallisia hetkiä.

Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.

Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana, katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."

Paroonitar Rimmersperg ei ollut rikas, mutta kylliksi varakas voidakseen huolettomasti elää. Sittenkin olivat äiti ja tytär aina rahapulassa, usein he joutuivat hyvinkin kiusalliseen asemaan, kun kumpikaan ei kyennyt hoitamaan varojaan — toinen typeryydestä, toinen kevytmielisyydestä. Puvut maksoivat vuosittain kaksinverroin enemmän, kuin mihin heillä olisi ollut varaa; toisaalla täytyi sen sijaan supistaa, ja sattuipa ettei talossa kahteen viikkoon ollut liharuokaa, jos uusi hieno hattu juuri oli tullut ostetuksi. Mutta tämä pukuhulluus tarkoitti vain tytärtä. Äiti oli hyvinkin yksinkertaisesti, usein köyhästikin puettu. Hän ei ymmärtänyt sitä sopivaisuudenvaatimusta, että vanhemman naisen tuli esiintyä kallisarvoisemmassa puvussa kuin nuoremman; ja kun hän ei itse enää ollut kiemaileva ja koko hänen turhamaisuutensa ja kaikki toiveensa kohdistuivat vain tyttären kauneuteen ja hänen naimiseensa, niin kului kaikki raha Giuliettan koruihin, jota vastoin hänellä itsellään usein ei ollut mitä yllensä panna. Hän ei käsittänyt sitäkään, että nuori tyttö yksinkertaisimmissa puvuissa ja hatuissa — kunhan ne vain ovat siistit ja puhtaat — näyttää aina viehättävältä, vaan hän arveli, että puvun täytyi olla kotoisin parhaan ompelijattaren — jos mahdollista ranskalaisen — työpajasta, jotta vaikutus olisi "comme il faut".

Giulietta oli nyt yhdenkolmatta-vuotias ja jo neljättä kesäkautta hän vietti Badenissa. Talvisin molemmat naiset asuivat Wienissä. Siellä he elivät kaikessa hiljaisuudessa; ensiksikin, koska heidän varansa eivät olisi riittäneet tanssiaispukuihin ja sen semmoisiin, ja toiseksi, koska heidän asemansa seuraelämässä oli kovin kiero. Porvarillisissa piireissä he eivät tahtoneet seurustella, eivätkä heidän sukulaisensa tunnustaneet heitä omikseen. Badenissa on asian laita toinen. Siellä seuraelämä ei ole yhtä suljettua, pakostakin kaikki tapaavat toisensa puistossa, kävelyteillä, tanssiaisissa, ja siellä Giuliettan nimi, hänen kauniit pukunsa ja ennenkaikkea hänen harvinainen suloutensa kelpasivat kyllä tekemään hänestä kylpykauden kuningattaren. Äiti sai kaupantekiäisinä seurata mukana. Baden oli siis oikea luvattu maa edullisen naimakaupan tekemiseen; mutta tähän asti ei sellaista vielä ollut ilmaantunut. Kaikki kiihkeät hakkailut olivat päättyneet muodolliseen jäähyväisvisiittiin. Äiti ja tytär olivatkin päättäneet, jos tämäkin kesä jäisi tuloksettomaksi, tehdä seuraavana vuonna hyökkäyksensä Saksan kylpylaitoksiin.

Danielan mielestä seurustelu näiden naapurien kanssa ei ollut erittäin miellyttävä. Kuitenkin Giuliettan kauneus viehätti häntä. Nainen, joka itse on kaunis, eikä kadehdi toista, tuntee aina jonkinmoista, vaikkapa ei muuta kuin esteettistä mielenkiintoa kaunista tyttöä kohtaan, ja tällainen mielenkiinto korvaa miltei sympatiaa. — Äiti sitä vastoin oli nuorelle rouvalle suorastaan vastenmielinen; heillä oli vain yksi ainoa yhteinen toive: se että Giulietta pääsisi hyviin naimisiin. Se lankesi jo aivan itsestänsä; sillä se, joka katsoo nuoren tytön parasta, ei voi samalla olla toivomatta, että hän niinpiankuin suinkin joutuisi hyviin naimisiin.

"Te ette siis millään ehdolla tahdo tulla meidän mukanamme, rakas rouva von Dormes?" Vaikka Daniela alussa oli koettanut vastustaa tuota pientä "von" sanaa, joka ei kuulunut hänen nimeensä, ei paroonitar Rimmersperg jättänyt sitä käyttämättä, ja siten rouva Dormesin oli ollut pakko alistua siihen.

"Ei, en millään ehdolla, paroonitar. Minä päivänä teidän huviretkenne on?"

"Päivää ei ole vielä määrätty", vastasi Giulietta; "me koetamme ensin saada kylliksi osaanottajia kokoon."

"Ehkäpä koko juttu menee vielä myttyyn", arveli Daniela. "Minulla on se kokemus, että vain pieni prosentti meidän aikeistamme todellakin täyttyy. Enkö ole oikeassa, paroonitar?"

"Miten te sanoitte? Prosentti? Oi, minä en ymmärrä mitään raha-asioista."

Palvelija toi käymäkortin sisään. Nuori rouva silmäsi sitä ja punastui.

"Käskekää sisään", sanoi hän palvelijalle, ja kääntyen vieraittensa puoleen hän lisäsi: "Naapurimme, monsieur de Trélazure, on päättänyt tulla luokseni käymään."

Paroonitar nousi paikaltaan.

"Tule, Giulietta, meidän on parasta…"

"Jääkäähän toki!" pyysi rouva Dormes.

Samassa astui vieras sisään. Hän kumarsi talon emännälle ja lausui pari kohteliasta sanaa, joihin rouva Dormes vastasi yhtä kohteliaasti, mutta kalveten aina huuliaan myöten.