Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 11

"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.

Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.

Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.

Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.

Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin, oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:

Maassa ja Taivaassa ja Meressä

On Ihmeellisiä Arvoituksia.

Hoc Fecit

Dorothea Vincey.

Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan osoitettu. Se kuului:

"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."

Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt, kuului:

"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.

Kallikrates pojalleen."

Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.

Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan. Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui, ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja", jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.

Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex

nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius

Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana

Vindex.

Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen, liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.

Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.

Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:

"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. — John Vincey."

Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:

"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."

Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta — nimittäin tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies, Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey, joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.

"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."

"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.

"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella. Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä kirjoittaessaan tämän."

"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?" kysyi Leo.

"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina. Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus, oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on, poikaseni, vain paljasta lorua — vain paljasta lorua! Vai mitä Job arvelee?"

"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."

"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti. "En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."

Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille. Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi. Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla, niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan. Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani maailmassa — veljeni, lapseni, ystäväni — ja ellei hän kyllästy minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle samalla, että aioin tulla mukaan.

"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta', niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein ensimmäisen luokan metsästysretki."

Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt laimin sitä.

"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin, että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin tulen mukaasi."

"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme tulekaan vähällä toimeen."

"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta ei ole puutetta."

"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."

"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."

"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."

Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.