Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 13

Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten. Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia] päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva. Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen, että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä kuuluviimme.

Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo yhden ainoan sanan: — "Simba (leijona)!"

Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja ytimiin saakka.

"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen, ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on hyvin todennäköistä."

"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.

"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"

"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."

"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria. Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä, mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."

"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa! Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."

"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.

Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän palasi.

"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään, mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."

Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.

"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat, arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan. Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia. Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä silloin neuvoksi tulisi?"

Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia, joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt, ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy, minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli, että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä, vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.

"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."

"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he haisevatkin niin vietävästi."

Kuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.

Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.

Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti. Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.

Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä kuulin Jobin huutavan hurjasti:

"Tulkaa tänne veneeseen!"

Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin, minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan — se oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa, hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.

"Suuri Jumala!" parahdin minä. "Missä on Leo? Leo! Leo!"

"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen huutonsa kuulosti kuiskaukselta.

Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin jäänyt eloon häntä suremaan.

"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."

Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti. Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman esineen — jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja — Jumala siunatkoon sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi — niin se nousi veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti. Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät seisomaan polvia myöten veteen.

"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.

Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.

Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet minulle suoraan kuoleman kidasta.

"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."

Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget, sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean pauhinan.

Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia tyrskyjä.

Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.

"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin Jobia tekemään samoin.

Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.

"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin hänelle.

Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa. Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme — seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.

Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli. Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.

Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).

Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana — olimme niin uupuneet, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme — hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.

Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin, joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.

Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon läheisyydessä.

Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian, jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään, kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.

Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu. Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni. Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!

He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.

Mutta ihmiselämähän on sellainen.