Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 6

Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin se olisi eilen tapahtunut.

Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä, Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista. Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa, kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.

"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti kykene minua vähääkään auttamaan."

Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa. Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät. Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu. Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani. Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan ystävää — paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä. Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten, sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja seisoen vieressäni katsoi siihen.

"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"

Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.

Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko maailmassa oli minulla vain yksi ystävä — mahtoikohan sisäänpyrkijä olla hän?

Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.

Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen, kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle. Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä uudistua.

"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi.

"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."

"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet myöhäinen vieras."

"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten enää näe huomispäivää!"

"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.

"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun, sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät minusta?"

"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän saakka melkeinpä ainoa ystäväni."

"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"

"En."

"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen. Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"

"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.

"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. — L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt — tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin — olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."

Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:

"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly — minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:

"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"

"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.

"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista — häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."

"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.

"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua — se vain katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla, jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä, joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi sinulle aivan ihanteellinen."

Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.

Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.

"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en ehdi enää järjestää asiaa toisin."

"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.

"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa kirjeessä olevia määräyksiäni."

"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.

"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille, miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa, vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.

"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä. Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan sinulle."

Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni puhumaan.

Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana — niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.

"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."

"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.

Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.

Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?

Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.

Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni — oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.

"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"

"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"