Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 17

Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!

Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.

Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.

Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.

"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.

Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.

Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet, ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain, ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen. Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja syntyjä syviä saamaan!

Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni. Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.