Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 3

Sisällysluettelo

Kunn. kuulijat!

Ryhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen käyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi itseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy muutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen äärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja kuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan pääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja kokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin muodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä enemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi vaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin uskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että "ymmärrämme puolittain". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin valloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon järjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.

Mutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä supistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy lujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin uskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle, missä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia, sen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä korkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa suuressa aatevirrassa; — eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian sisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä puoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei ole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten kansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää kokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama tosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset dramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii kypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten tarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei tieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa. Että historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä ensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.

Mitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?

Tavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on juttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä käsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin kuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi rajoitusta huomaaminen:

1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko Pohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja raakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus semmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä Ruotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? — Siitä syystä, että semmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä yleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme toinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous, joka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen tapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia ei pidä siitä mitään lukua. Miksi? — Siksi että kaikki nämä seudut yhä vielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan tätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin tavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua historian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin tapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle, kuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu siitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.

Niin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset tässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset asianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n rippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: "ascend au ciel, fils de Saint Louis!" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin poika!) — on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme ilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua kuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen kuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan vallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous kokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.

Näillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia ei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on inhimillisen kehityksen tiede. Koska inhimillinen kehitys on moni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis sen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen kansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää myöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma erikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset muodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt, taiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä tarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin erikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki yhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki erikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on inhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen kehitys.

Mutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo lyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla, ja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta eri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet "sivistys" ja "kultuuri" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot tavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa tavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen edistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri on mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten mennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan maailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö — Keski-aian alulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen edistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria — kuinka eri tavalla sitäkin voidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä uskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista oli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä. Semmoinen oli niinkutsutun "Valistus-aikakauden" ajatus. Meidän vuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä luonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi taipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta ihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava nimi "Aineellisuuden aikakausi". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole kokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus kuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön mukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka arvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen eikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.

Jos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä historia-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin antaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme kappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa, toivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita onkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä tämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena on juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi on inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys vielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri arvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa ymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä. Mutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista edes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä tähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: "mikä on ihmisyyden aate", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.

Kuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun niin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja inhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä varten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.

Olen jo useat kerrat käyttänyt sanat "inhimillinen kehitys", "inhimillinen edistys". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin edistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo muinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko tapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai ainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty jonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään tosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen, että ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja viljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties huononee. "Omnia in pejus ruunt" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on latinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se ajatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen vaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä vaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa kiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen perästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus ja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin olojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta historiassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin kolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan elämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut inhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä puolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä onkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä rakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se silloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa ihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme kuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on jonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei ihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä menoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa piirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa historian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija tuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla oikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta pyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, — että siis löytyy joku maailman-tarkoitus, joku Jumalan asettama suuri tehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede, taide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus näkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana, ja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä selvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä tämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa oikean ihmisyytensä.

Tahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet ymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin lausua sanoilla: oikeus ja totuus. Totuus on, näet, se mihin pyrkii ihmiskunnan tieto, — tiede korkeimmassa merkityksessä. Oikeus taas ilmestyy ihmiskunnan teoissa, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa lakina ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena toimintana. Yleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se on siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko riippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä, tieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on tietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia. Kullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian oikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden muotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus — se ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan samaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä puhuin.

Näillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista valmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja historian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä sallittu.

Niinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja tietona, niin myöskin itse sana "historia" käytetään kahdessa merkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan eroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että "historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden", tarkoitetaan "historia" sanalla itse tapahtumat ihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista, tarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka tietomme ihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys on alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana "historia" merkitsee oikeastaan kertomusta. Vaan historia-tieteen ja historiallisten tapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon ottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys muinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian tekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu "elämän opettajaksi" (magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai huonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin koettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin jokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee muinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia. Jokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena tarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi katsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet tapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on kieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden muodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat entisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo ja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää muinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku edellinen.

Historian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava kohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli historiallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti niin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin alinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin ymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta semmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan muutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa kansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset kunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia, Hipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa heidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo herättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja miehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin käsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa vääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty "viimeisiksi Romalaisiksi", ja heidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin salamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut. Näin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä punnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla. Yleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä tapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat ja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet; ihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva. Kun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV Aadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat erehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka Cervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa muinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis historian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin muistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella käytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä tapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista Ja ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen tarkoituksen-mukaisuus, — että ymmärretään löytyvän aatteellista tarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, — jotakin "Jumalan sormea" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin liittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii "Jumalaa historiassa".