Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 7

Sisällysluettelo

Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja Hellaan siirtokunnissa, — sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.

Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.

Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella. Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan suuruutena olleet.

Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin. Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä osasi sen kohtalot järjestää.

Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa; palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa. Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000 olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat, oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon tässä lyhyesti kertoa.

Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan. Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on "Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve Antigono kuningas!" — oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta. "Demetrio kuninkaalle!" — kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä "Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan. Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297 kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy, nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla, 51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella. Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin onnen-kohtauksiin.

Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho, ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin ja seikkailijain välillä.

Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria, Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.

Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren valloituksesta?

Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä, taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon. Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut, ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä, joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla, suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.