Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja, joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.

Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa, jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin: Turanilaiset, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja Pohjois-Aasian kansat; — Arjalaiset eli Indo-Eurooppalaiset (niiden seassa Persialaisetkin); — ja Semiläiset, niinkuin Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.

Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua, Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus, jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja, kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan, Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.

Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus. Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa. Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan, Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta, leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos, Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan, ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena. Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa; sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa. Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin. Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.

Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin, ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät. Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa — niin heitä nyt ruvetaan nimittämään — silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.

Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria, Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro: Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa (vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin eräälle toiselle valtakunnalle — suurimmalle monarkiialle, mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian suur-kuninkuudelle.

Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä, jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta. Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia, Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja hieta-aavikkojen rajoihin asti, — kaikki nämä maat ja kansat lasketaan suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.

Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet, otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan, Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia, mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea maailman-monarkiia.

Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on kokoon ajanut; — mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.

Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla: kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.