Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Olen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on yhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis yhteiskunnan synty.

Mutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?

Muutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että ihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että ihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten kanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen luonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan pesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset perustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina aivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut siihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka yhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa. Inhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen vaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys, joka juuri onkin historian esineenä.

Tästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole luonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna sitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau kuuluisassa teoksessaan "Contrat Social" toi esiin, että muka yhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään pidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö, sen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten puolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut pakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta tutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri maailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on havaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain välillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina vastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan vanhimmista yhteiskunnallisista oloista.

Yhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli patriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli. Sanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä vanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja orjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden esikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä suuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän valta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä ulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai myydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli syntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos perheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen oikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta alkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa. Mitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin alkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että Kreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän kuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun; leskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies vainajan lähimpien sukulaisten. — Tämmöisissä oloissa on tietysti orjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä laitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi isäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja vapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.

Perheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä, jotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on heimokunta eli klani. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein vaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä syntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä sukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin suuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen isäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin perivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä kohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta havaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole perittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan legitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä täysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä ala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti papillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on kotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun eri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa; toisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit Gallialaisilla.

Suurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties seurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa, joiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden välillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä vahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi enemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään edistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet alkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä nytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut merkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat heimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja joka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai tuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi, ett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma vanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta useilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat sukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä ruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä rajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on järjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin perheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa yhteiset jumalankuvat.

Maanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa lujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta maahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, — tapaus, jota eräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: "Niinkuin sulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui, syntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat".[4] Tämmöinen ensimäinen tulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka täytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen. Valloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista kokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu Sept, semmoista järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä, samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan, ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy yksityis-omaisuus.[5]

Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia; mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta, ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat, että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa, ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa, kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]

Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.

Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri heimokuntain ja kansakuntain välillä.

Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.

Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, — sillä vapaakin on isännän vallan alainen —, vaan oikeastaan kummankin eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.

Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu, pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi. Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys milloinkaan kukoistanut.

Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään ihmisyyttä; käsitteet ihmisyys ja ihmiskunta olivat aivan tuntemattomia. Useissa kielissä sanat muukalainen ja vihollinen ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin, juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.

Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset, vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein edullisin kauppa.

Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme seuraavassa luennossa tarkastella.