Читать книгу Uusi suomalainen lukemisto - Ahlqvist August - Страница 14

Sisällysluettelo

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu, poroksi eli aljuporoksi, mutta villinä peuraksi eli petraksi; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on vaadin taikka vaaja. Uros- (eli koiras-) poron nimi on hirvas sekä myös härkä. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: vasa eli vasikka on yhdenvuotinen poro, vuonilo kahdenvuotinen vaadin, urakka kahdenvuotinen uros, vuossa kolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan vaatimeksi; kuntus-härkä ja kuntus-vaadin ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen; kosotus, maakkana, nimiloppu eli aika härkä on viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, on stainakka, ja mahovaatimen ruuno.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan silmän-kaihtimiksi, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaan tunturiporoiksi ja ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaan metsäporoiksi, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska naavikko (eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole luppoja (eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen palkimen.[1] Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä kotansa (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. — Joulun aikana ovat porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia, mutta talvella ne pannaan vetämään ahkiota eli pulkkaa (joka on Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen, ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten taas juoksemaan.

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä. Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. — Koska semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä. Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun aviiseissa on kirjoitettu Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä.

"Kiannon kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan. Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla, kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä. Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu, mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan poronpelloksi, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä. Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen. Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

Keckman (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).