Читать книгу Uusi suomalainen lukemisto - Ahlqvist August - Страница 6

Sisällysluettelo

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan, taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa, tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."

Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin: "tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

Keckman (Kultala).