Читать книгу Uusi suomalainen lukemisto - Ahlqvist August - Страница 16

Sisällysluettelo

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen Hippa. Kuippana oli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa Mielikki (välistä myös Mimerkki ja Simanter) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli Nyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli Hillervo eli Tellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli Tuulikki, mielineiti; kolmas pieni Tuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oli Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa. Käreitär esim. oli kettujen emona. Hongatar oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä metsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti Tapio- eli Tuomivaaran eli Lumimäen etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, Metsolan eli Tapiolan talo, muilla nimillä myös Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksi Kekrin eli Köyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

Krohn.