Читать книгу Kevät ja takatalvi - Aho Juhani - Страница 5

Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.

–Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.

–Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi, ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta tuli sormus takaisin.

–Ja mikä oli syynä siihen?

–Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on »suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se olisi ollut misalliance—voitko ajatella!

Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin kauheaa, niin käsittämätöntä … mon Dieu, mon Dieu!

–Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään »koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa on tehty kamala pahe—ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena ollessaan otti kaikkeen siihen osaa—se on niin, että voisi—

–Ulkokullaisuutta, teeskentelyä—uh!

–En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki kristityn vaimon vaatimukset—ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja—

–Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!

–Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.—Mutta niin sääli kuin minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani Helsinkiin.

–Ei hän sinne tulisi.

–Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?

Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:

–En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut—en papankaan—mutta minä pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.

–Mitä sanot sinä, Selma?

–Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja … ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria koskaan tule meille käymään.

–Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.

–Kuinka voisin sen tehdä?

–Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.

–Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.

–Jos et sinä puhu, niin puhun minä!

–Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa. Kyllä on ollut vaikea tämä asia.

–Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.—No, ja kuinka on Oton laita?

–Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen. Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut, mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin, että kun hän on saanut jotain omaa—pappaa ei tahtonut mitenkään saada osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun hyvän, sopivan tytön… Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri, jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.

–Mikä hänen on?

–Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä kymmenvuotisesta saakka.

–Se sisäpiika.

–Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.

–Ei suinkaan—?

–Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.

–Onko poika aivan järjiltään!

–Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.

–Mutta hänhän on talonpoikaistyttö—tavallinen piika.—

–Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut, niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois…

–Tietysti, siinä teit aivan oikein.

–Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin kiivas ja intohimoinen … ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää heitä täällä silmällä…

–Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi … olen ollut näkevinäni jotain…

–Mitä, sano?

–No niin, sama se … nuoret unohtavat pian—löytävät uusia ihanteita —enfin!

–Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?

–Minä luulen, ettei hän tule.

–Nämä ovat niin vaikeita asioita—eihän meidän nuoruudessamme ollut näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai, joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja haaveita!

–Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!

–Herra Jumala, ja mitä sinne?

–Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan kansallisilla, suomalaisilla—à la Castrén, à la Lönnrot!—en minä tiedä…

–No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää semmoisia matkoja! Lappiin?

–Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo kuin itsestään määrätty.

–Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.

–Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla … ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta, sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!—eihän siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen myllyyn joutunut.

–Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?

–Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi suosituksensa—ja miksei sitä käyttää!

–Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.

–Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin, että hän vielä voi mennä pitkälle.

–On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa niin suuri kuin se!—Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:– Kyllä kaikki vielä—ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin meidänkin kotonamme ennen.

–Niin juuri—tuolta sinulle vastataan, Selma!

Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:

–Niin, niin—ja sittenkin—kumminkin—

–No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.

–Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.

–No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella—en totta tosiaan!

Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.

He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla, ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana, ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.

–Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.

Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun toiset heitä pyörittivät.

–Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!

–Ovat jo heränneet!—ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä nyökäten alas puutarhaan.

Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:

–Lauri kysyi Heddaa?

–Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?

–Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.

–Sanoitko myöskin minne?

–Ei hän sitä kysynytkään.

Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.