Читать книгу Kevät ja takatalvi - Aho Juhani - Страница 6

Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen, ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi ihanuutta ihmisten, oi!»

–Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan poltellen.

–Ei se mikään runo ole!

–Mutta siitä ehkä voisi tulla?

–Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!

–Missä olitte näin kauan?

–Siellä vain istuttiin.

–Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?

Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia, muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.

–Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.

–Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin ruotsia.

–Mutta ei sanaakaan suomea.

–Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on erittäin hieno ja ylhäinen.

–Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?

–Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron välinpitämättömyydestä pois piippunsa.

–Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.—Tahdon aina haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina—!

–Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?

–Lyö vaan! lyö vaan!

–Jos sinä luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen peitteen korvilleen.

Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla, istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä, näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!… Minun täytyy ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani! Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin—»ma laulaisin, hän mua säesteleis'!»–Suurta, jaloa, jumalallista uhrautua aatteen vuoksi, tehdä kaikki kansansa hyväksi—hänen kanssaan!

–Mutta jos hän jo rakastaa toista?

–Risto, mitä sinä tarkoitat—? mutta Risto jo nukkui.—Ei!—ei hän silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun, niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin…

Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti siinä puhtaita liinoja.

–Unohtuivat—olkaa hyvä—anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja ovi painui kiinni.

Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?

Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,

—Kuinka minä maani löysin, kuinka kansani tapasin? Kuljin eksyen ikäni, haeskellen harhaelin, ei isoa, ei emoa eikä kullaista kotoa, oman orren armautta, oman lemmen lempeyttä.

Ja sitten hän mietti sitä näin:

—Lähdin lempeä hakuhun, etsimähän armautta Näin siellä neidon nuoren, tuhansista immen tunsin, etähältä etsittyni, kaukahalta kaivattuni. Pois katosi, loitoll' lensi.

Mutta hän lähti sitä etsimään,

kulki soita, kulki maita, astui auhtoja ahoja, taival pitkä ja tukala, mieli masea, matala—

eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun

päivänä muutamana, aamuna erähänä seisoi laella laajan vaaran, näki kirkon kimmeltävän, lähti luokse astumahan, tuli koskelle kovalle, syöksyi laineiden selälle, valtahan on vaahtopäiden.

Ja sitten, jotenkuten—miten tahansa—hän ei ollut oikein selvillä miten, mutta sieltä hän sen löysi.

Tarttui tyttöni kätehen, toi mun temppelin etehen, veti impi vierellensä,

ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:

Ja siihen nukkui Antero.