Читать книгу Kevät ja takatalvi - Aho Juhani - Страница 9

—Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

–On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

–Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

–On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on, kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä kohtaan.

–Että me todellakin olemme kansa … oma erityinen yksilö, jolla on ja voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

–Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain merkitsemään … että meilläkin voi olla tulevaisuutta … suurta…!

–Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain…

–Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

–Ja millä keinoilla!

–Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,– tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

–Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella, joka opettelee kirjoittamaan … ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi kuin koskaan.

–Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on ollut ilman mitään tarkoitusta … minä olen tuntenut sen, vaikken ole ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että minä jotain teen!

–Me teemme, me teemme kaikki!

–Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

–Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

–Mutta meillähän on!

–Meillä se on!

–Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka kuinka tahtoisivatkin.

–Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen … voisiko todellakin…? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista? Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

–Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.

–Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.

–Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.– Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…

–Lauri, elä nyt … hss!

–Mutta me muserramme! Me muserramme!

–Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

–Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa, emme kirjoita riviäkään … pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten koko maasta!

–Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?

–Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten—!—mutta ei Lauri enää saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.

Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:

–Minäkin tahtoisin jotain tehdä.

–Sinäkö?—ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen puoleensa.

–Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa veljensä kainaloon.

–Tietysti, miksei! sanoi Robert.

–Mutta jos en saa ruotsiksi—?

–Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.

–Sitä tietysti tahdonkin, mutta—

–Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.

–Ei nyt tästä väitellä—ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.—Eikö ollut ihanasti sanottu, että »mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka aamuna—»

–Mutta muistatteko—?

–Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto—se, ettei meidän tarvitse olla neroja, ei suurtöitä haaveksia—

–Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin—hänen soittonsa oli minusta kuitenkin kaikista ihaninta—sanoi Naimi.

Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja muistelemista.

–Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan rakenna»… Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa, tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki, sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa, mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja säilyttäjä, koko maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen ilmaukset… Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna auringon jo noustessa.

–Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä, samoin kansamme kulttuuri—ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

–Juuri niin!—Se on mainiota! huudahti Lauri.—Se on suurenmoinen, ihana aate!

Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet käsittivät.

–Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!

–Mikset puhunut siitä äsken?—kaikille—Snellmanille ja Lönnrotille?

–Enhän minä … en minä osaa puhua.

–Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.

–Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.

–Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.

–Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!

–Perustamme lukuseuran … panemme toimeen lukuiltamia!

–»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!—Se on mainiota!

–Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!

–Juuri siellä—ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut ottanut osaa innostukseen…

–En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa…

–Mikset, mikset usko?

–Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin, mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.

–Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.

–Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.

–Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus, mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»

Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä vakuuttaa Ristoa:

–Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!

–Tietysti! Aivan varmaan!

–Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa käytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi— sinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua vieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo…

–Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä—

–Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä…

Mutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi… Samassa alkoi kuulua melua sillalta, huutoja ja kirkumista.

–Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.

–Mennään kotiin!

–Elkää välittäkö…

–Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan…

–Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii—Siellä syntyy taas tappelu…

Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät sillalle.

Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen, niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella päällä.

–Hei, hei! huusivat he.

–Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!

–Tapeltiinko siellä taas?

–Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.—Koettelivat voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli, toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa! Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!—kun savolaiset ja karjalaiset kalavesistä toisiaan tuiverti.

–Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.

–Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki, toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä housut takaa … löytyi trofeea taistelutantereelta.

–Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.—Voi täyteinen! Mihinkä me tämä ripustetaan?

–Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi »kahakasta Kontojärvellä».

Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi siihen väkisinkin yhtyä.

–Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:

–Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat sotajoukot, tuli Deus ex machina—vallesmanni—quos ego! huusi, hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi— mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia—sattuivat olemaan rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät—maksavat vähän sotavahingon korvausta ruununmiehelle molemmat puolet—tupla tienesti sille fäähundille—saako luvan olla boolia?

Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.

–Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan parasta rypälettä—rena rågen—skål!

–Ne olivat tietysti nekin humalassa?

Räjähti nauramaan vanha mies:

–Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen, josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.

–Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?

–Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista, talosta mistä tahansa,—myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa tämä—terve!

–Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.

–Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy, ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa… Leipä kasvaa kyntäjälle, touko työnsä teettäjälle!»

Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.

Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:

–Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään—mutta elä tule tyhjin suin!

Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä…

–Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan … mennään nyt heti paikalla!

Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.

–Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:

–Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?

–Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?—ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:—samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.

–Ei se nyt aivan sama—

–No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.

–Enhän minä nyt suinkaan sitä—

–Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.

Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.

–No, kas niin—antaa heidän—ei se mitään—Antero, kuulehan, tule tänne—

Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:

–Antero, oletko koskaan rakastanut?

Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.

–Ehkä olen joskus minäkin—kuinka niin?

–Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?

Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri—:

–En tahdo tietää, ketä ja missä—ainoastaan, rakastatko nyt?

Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa—mutta sanoi kuitenkin vain:

–Voihan olla, kuinka niin?

–Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä… Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.

–Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät…

–Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.

Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta … he olivat käyneet yhdessä rippikoulun—samana vuonna, viime vuonna—Salaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannut—ja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessä—tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntä—ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariini—ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynyt—mutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,—mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,– ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi—minä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle—en huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien—rupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedälle—kyllä me—minä tahdon näyttää…

Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa—

–Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!

Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:

–Naimi sanoi samaa kuin sinä—

–Sanoiko Naimi?

–Hän oli samaa mieltä kuin sinä.—Ajatteletko todellakin, mitä sanot?

Että minulla on oikeus tehdä niin?

–Jos kerran häntä rakastat—

–Josko?—mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? —ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.

–Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?

–Mutta mistä tuli suuhusi se jos? Panit siihen erityistä painoa.

–Enhän pannut, minä vain tarkoitin…

–Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli—sinä olet huomannut jotain—voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?—Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?

–Unohdat?

–Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa—hän katsoo välistä minuun niin omituisesti—en tiedä—en ymmärrä—ja täälläkin minä olen hänet unohtanut—enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt—ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla… »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän…

–Jos ovat niin asiasi—?

–Mutta eiväthän ne ole niin—oikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä—! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleni—ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?

–Josko sen ymmärrän—! huudahti Antero lämpimästi.

–Niin no, sitten sen tiedät—

He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.

–Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.—Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,—ihastella päivän nousua—mistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä…

He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.