Читать книгу Kevät ja takatalvi - Aho Juhani - Страница 7

Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta kuului supatusta.

–Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.

–Kysy siltä, eikö se tule mukaan…

–En minä, kysy sinä.

Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan seinämällä.

–Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.

Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten, hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan kirjoittamassa.

Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta venettä.

–Minne te menette?

–Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?—Istukaa te vain perään, niin me kyllä soudamme.

Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.

–Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.

–Kyllä me jaksetaan.

Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla airolla, oli Antti.

–Ka, Anttihan minäkin.

Se poikia nauratti.

Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika—tuo, joka tuolla kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla—Kalle ja Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen äiti oli pappilassa työssä.

Joko ovat olleet koulussa?

Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.

–Menevätkö Knuutti ja Villekin?

Eivät, he lukevat vielä kotona.

–Kenen johdolla?

–Setä Jaakon.—Kuka hän on?—Setä Jaakko se on.—Missä on setä Jaakko?—Valamossa se aina on kesällä.—Laatokanko?—Ei Laatokan, vaan Korpijärven.—Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?—Ka, kalaa pyytää?—Eikö voisi täällä pyytää?—Parempi toki olisikin, jos täällä, mutta se ei rupea täällä olemaan!—Miksi ei?—Kuka hänen tietää, se on semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!

Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen laidalle.—Sepä oli soma setä!…

–Jos minä tulisin teidän opettajaksi?

–Tulkaa vaan!

–Vaan jos tukistaisin?

–Tukistaa se Jaakko-setäkin!

–Vai tukistaa.—Mikä tuo talo on?

Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu, Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.

–Kuka on tuo vanha herra tuolla?

–Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan hoitaa.

–Kukka-Kalle.

–Ville!—Elkää siihen sillan arkkuun.

–Mikä sillan arkku siinä on?

–Vanhan sillan.

Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.

–Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse lentänyt.

Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin. Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan nousseet.

–He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.

–Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!—ja sill'aikaa kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:

–Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!

–Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?

–Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne yhdessä.

Muitakin ilmaantui siihen.

–Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa! Pois!—Ajakaa pois, pojat!—Semmoisia kaupunkilaisherroja!—ja Naimi ja pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat. Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti silmälasiaan, Lauri piippuaan.

Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.

–Eikö Olai tule? kysyi professorska.

–Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.

Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti apulaiselleen.

Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa, ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni, niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja astiain kilinää.

–Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.—Hän pelkää hänen arvosteluaan.

Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa, melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.

–Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan laittelemasta.

Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:

–Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken voitavansa häiritäkseen untani.

–Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana nauruunsa.

–Näin, ja hyvin pahaa.

–Mitä se oli?

–Hänestä oli tullut professori—eikä vain professori, vaan yliopiston rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.

–Bravo! Bravo! Se oli mainiota!

–Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa—ja venäjäksi.

–Se ei ole totta!—Setä narraa!—

–Setä ei nähnyt semmoista unta.—Kuinka se setä keksii!

Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina ja silmät hajallaan muiden nauraessa.

–Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.

–En, en tahdo,—sanoi rovasti ja meni.

Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa kirjoittaa saarnaansa.

Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta olkihattu päässä ja keppi kädessä.

–Minnekä te kaikki—eikä minulle mitään—minä tulen mukaan.

–Entä saarnasi, lanko?

–Minä nyt saarnasta viisi—menköön kuin menee,—nyt käydään katsomaan minun suoviljelyksiäni.

Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.

–Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.

Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen. Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät ruustinna ja professorska takaisin.

Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.

–Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle, pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti Anterolle.—Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa» muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta puolestani riitaa rakentaa.

Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.

Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana olevaa perkkiötä.

–Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.

–Peltoko? Ei se mikään pelto ole—se on nyt se suoviljelys, minun perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,—minne ne jäivät?—olkoot, me mennään vaan!

Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä ja puheli mennessään:

–Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.—»Sinne meni!» sanoivat ukot.—»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon, mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee, pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»—niin sanon minä: »Menkää suolle!– Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»

–Se olisi ehkä todellakin oiva keino.

–Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo ainoa keino jätetään koettamatta.—»Hyvähän on Kontolan rikkaan rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona, pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua »rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan—muuten erinomaisen älyävä ja monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen pohjattomiin soihin—mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan, kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat, joka kopekan, maahan.—Katsos tätä ruokamultakerrosta!—Rovasti seisoi ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.—Se on kuin tunkion pohjaa! Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!

–Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.

–Hoi! hoi!

–Saadaanko kaataa tämä petäjä?

–Mikä petäjä?—Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!

–Mennään tästä kautta!

Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:

–Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvesta—ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihin—enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä … mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin—puhumme näistä asioista toiste!—minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.

–Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.

–Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.

–Otto!—Mistä sinä tulit?

–Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.

–Otto! Päivää!

–Ka! Päivää! Päivää!

Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas, karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten, tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.

–No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.– Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!

Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.