Читать книгу Musta tulpaani - Alexandre Dumas - Страница 3

Sisällysluettelo

»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi liikuskelee lempialallaan, — alalla, jolla hän on saavuttanut suurimman menestyksensä, — se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä lemmentarina.

Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi, kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen, yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.

Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, — mitä tähän seikkaan nähden sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän esittämistä.

Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa, kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet, kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat, huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut, kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat, tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.

Dumas'n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa, innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen: »Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen Dumas Vanhempaan.

Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden suositteleminen, — kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian kuvittajana, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, — ja tätä ansiota ei ole arvioitava vähäiseksi.

Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä juhlallisen sävyn.

Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, — mutta vihan, joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.

Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.

Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä hänen olevan väärässä.

Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, — nimittäin siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa, vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen, sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi, niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta, ja Rosa voisi sanoa:

»Hesperiidein omenan sä hylkäät,

Sipuli sai lemmen syömmes' ylvään!»

Mutta hän ei sano näin, — tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin hellyydellä.

Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen hänen ansionsa erittäin suuriksi.

Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta, lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.

Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.

Mitä taas petturiin tulee — ja selvää on, että sellainen järkyttäväin kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, — on hän nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen mielessäni Dumas'n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:

»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä hetkenä vaipuneena tarkastamaan 'Erakkoa'. Hän ihailee sitä silmät avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan, hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin 'Idän kaunotarta', 'Venusta', 'Kultavaippaa', 'Agataa'. Mutta pian on hän jälleen 'Erakon' luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen. Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit, kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»

Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön, rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, — hänessä on kaikki edellytykset olemassa!

Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana — mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä —, osittain hurjan kunnianhimon valloissa.

Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!

Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään — jommoisia henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin suojana, — tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.

Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole havaitseva historiallista merkitystään, — tämä mies on itse asiassa mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.

Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä — jos hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä — kaksi varsin erilaista olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen, pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, — kuten taitava kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta korkeampaa!

Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin hyödyllisempääkään.

E. Faguet.