Читать книгу Musta tulpaani - Alexandre Dumas - Страница 9

Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.

Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain kulusta.

Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa. Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat, kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.

Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä, hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.

Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat.

Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.

Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!

Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis, arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta, ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.

Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna. Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet mukaansa.

Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon parvekkeelle päin.

Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin, ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.

— Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen ylitse.

— Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.

— Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?

— Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.

Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen, ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:

— Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.

— Kunnon mies, toisti toinen. — Mutta luuletteko, että hän myöskin on rohkea mies?

— Sitä en tiedä sanoa, sillä kuten jo mainitsin teidän ylhäisyydellenne, tunnen hänet ainoastaan ulkonäöltä.

— Odottakaamme siis, niin saamme sen nähdä, mumisi nuori mies.

Upseeri teki vaieten myöntävän liikkeen.

— Jos tuo Bowelt on kunnon mies, jatkoi hänen ylhäisyytensä, — saavat nuo raivostuneet ihmiset pyyntöönsä hiukan odottamattoman vastauksen.

Ja kuten soittoniekan sormet liikkuvat soittokoneen koskettimilla, niin teki nuoren miehen käsi, hänen lausuessaan nuo sanat, kuin itsestään hermostuneita liikkeitä hänen toverinsa olalla, ilmaisten kiihkeätä kärsimättömyyttä, jota kasvojen jäykkä ja synkkä ilmekään ei aina pystynyt salaamaan, eikä ainakaan tänä hetkenä.

Silloin kuultiin porvarislähetystön johtajan tiedustelevan edusmieheltä, missä hänen toverinsa, toiset edusmiehet, olivat.

— Hyvät herrat, lausui herra Bowelt toistamiseen, — vakuutan teille, että olen tällä hetkellä täällä yksin herra d'Asperen'in kanssa enkä voi yksin ratkaista tuota asiaa.

— Määräys, määräys! huusivat monet tuhannet äänet.

Herra Bowelt koetti puhua, mutta hänen äänensä ei päässyt kuuluville ja kiihkeät kädenliikkeet vain todistivat hänen epätoivoansa.

Lopuksi hän, nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi, kääntyi avoimeen akkunaan päin ja kutsui herra d'Asperen'ia.

Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.

Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan sotaväenosaston ohi — joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, — kuin kuunnella herra d'Asperen'in puhetta.

— Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, — näyttää siltä kuin neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.

— Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!

— Miksikä niin?

— Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän ylhäisyytenne…

— Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa, lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta kiihkeyttä. — Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.

— Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, — eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, — sehän on mahdotonta!

— Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.

— Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan de Wittin kuolemaan.

— No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. — Vain

Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.

Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.

Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat, kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon portaita ylös.

Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.

Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon akkunoista.

Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.

Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.

Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.

Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat vääntyneet vahingonriemusta.

Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.

— Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia ilmassa.

— He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.

— No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen ylhäisyytensä tyynesti. — Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole kumpaakaan.

Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa ihmisjoukkoa, hän lausui:

— Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme nähdä harvinaisen näytelmän.

Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.

Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä edelleen kurissa.

Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.

Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien aseiden yläpuolella.

— Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen luutnanttiansa miekkansa ponnella. — Luulen että nuo katalat ovat saaneet haluamansa määräyksen!

— Nuo kunnottomat konnat! huudahti luutnantti.

Toivottu määräys se todella olikin, ja riemukkaalla kiljunnalla otti kokoontunut ihmisjoukko sen vastaan.

Se läksi heti liikkeelle ja marssi äänekkäitä huutoja kohottaen kohden

Tillyn ratsujoukkoja.

Mutta kreivi ei suinkaan ollut halukas päästämään heitä tarpeellista lähemmäksi.

— Seis! huudahti hän, — seis! Varokaa lähestymästä ratsujamme tai minä annan hyökkäyskäskyn!

— Kas tässä määräys! vastasivat sadat uhkaavat äänet.

Kreivi otti sen vastaan tyrmistyneenä, loi siihen nopean katseen ja lausui lujalla äänellä:

— Ne, jotka ovat allekirjoittaneet tämän määräyksen, ovat herra Kornelius de Wittin murhaajia. Ennen menettäisin molemmat käteni, kuin soisin kirjoittaneeni kirjaimenkaan tuosta häpeällisestä kirjelmästä!

Ja työntäen miekkansa ponnella luotaan miehen, joka yritti ottaa kirjelmän häneltä takaisin, hän lausui:

— Tyyntykää! Tuollainen asiakirja on tärkeä ja on säilytettävä!

Ja hän taittoi paperin kokoon ja pani sen huolellisesti alustakkinsa taskuun.

Kääntyen sitten ratsujoukkonsa puoleen hän huusi:

— Tillyn ratsumiehet, rivittäin oikealle!

Sitten hän lausui puoliääneen, mutta kumminkin niin että kaikki kuulivat hänen sanansa:

— Nyt, murhaajat, toimeen!

Kaamea kirkuna, jossa ilmeni hillitön viha ja rajaton kostonriemu, kohosi ilmoille ratsuväen lähtiessä liikkeelle.

Hitaasti poistuivat ratsuväen rivit.

Kreivi jäi viimeiseksi, pitäen viime hetkeen saakka silmällä kiihkeää ihmisjoukkoa, joka voitti sitä myöten tilaa, kuin kapteenin ratsu väistyi sivullepäin.

Kuten nähdään, ei Jan de Witt ollut liioitellut vaaran suuruutta koettaessaan jouduttaa lähtöä vankilasta.

Kornelius laskeutui siis, nojaten veljensä käsivarteen, pihaan johtavia portaita alas.

Portaitten alapäässä hän kohtasi kauniin Rosan, joka vapisi mielenliikutuksesta.

— Oi, herra Jan, lausui hän, — mikä onnettomuus!

— Mitä sitten on tapahtunut, lapseni? kysyi Jan de Witt.

— Sanotaan että on menty kaupungintalolle noutamaan Tillyn joukoille määräystä poistua.

— Jos Tillyn joukot poistuvat, sanoi Jan, — on tilamme toden totta arveluttava.

— Sentähden tahtoisinkin antaa teille neuvon, sanoi vapiseva tyttö, — jos sen sallisitte.

— Lausu neuvosi, lapseni. Ei olisi ihme, jos Jumala tahtoisi puhua meille sinun suusi kautta.

— Minä en teidän sijassanne läksisi ajamaan päätietä, herra Jan.

— Minkätähden, kun kerran herra de Tillyn ratsumiehet vielä ovat vartiopaikallaan?

— Niin kyllä, mutta saamansa määräyksen mukaan heidän on pysytteleminen vankilan edustalla.

— Niin onkin.

— Onko teillä sitten määräystä että he saattaisivat teidät ulos kaupungista?

— Ei.

— Ehdittyänne ratsujoukon ohi te joudutte kansanjoukon käsiin.

— Mutta entä kansalliskaartilaiset?

— Ne! Nehän ovat enin raivoissaan kaikista!

— Mitä meidän siis on tekeminen?

— Teidän sijassanne, herra Jan, jatkoi nuori tyttö arasti, — minä poistuisin muurissa olevan salaportin kautta. Se vie syrjäkadulle, jossa ei ole ketään, sillä kaikki odottavat pääkäytävän edustalla, ja sieltä jatkaisin matkaani sille kaupunginportille, josta aiotte poistua kaupungista.

— Mutta veljeni ei voi kävellä, sanoi Jan.

— Minä koetan, vastasi Kornelius, ylevä lujuuden ilme kasvoillaan.

— Mutta onhan teillä vaunut, sanoi tyttö.

— Mutta ne ovat pääkäytävän luona.

— Ei, vastasi tyttö. — Otaksuin että kuskinne on luotettava henkilö ja käskin hänen odottaa salaportilla.

Liikutettuina loivat veljekset toisiinsa katseen, joka sitten kohdistui tyttöseen, tulkiten hänelle heidän kiitollisuutensa.

— Nyt meidän vain tulee vielä tietää, lausui Jan, — suostuuko Gryphus avaamaan meille tuon portin.

— Ei mitenkään, lausui Rosa, — siihen hän ei suostu.

— No, entä sitten?

— Tiesin että hän kieltäytyisi sen tekemästä, ja juuri äsken, kun hän keskusteli vankilan akkunasta erään sotamiehen kanssa, otin avaimen avainrenkaasta.

— Ja sinulla on tuo avain?

— Tässä se on, herra Jan.

— Lapseni, lausui Kornelius, — minulla ei ole antaa sinulle palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon että se tuottaa sinulle onnea.

— Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä, vastasi tyttö.

Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:

— Mikä vahinko, etten osaa lukea!

— Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. — Luulen ettemme saa hukata hetkeäkään.

— Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.

Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin alaslaskettuna.

— Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa! huusi kuski kauhun valtaamana.

Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen puoleen ja lausui:

— Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.

Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

— Lähtekää, sanoi hän, — lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat oven auki.

Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki jalkapeitteen huutaen:

— Tol-Hekille!