Читать книгу Musta tulpaani - Alexandre Dumas - Страница 5

Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen, kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin ilmiannon perusteella.

Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi. Mutta vakuutamme lukijalle — tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin paremmin, väliin huonommin, — että nämä selvitykset ovat ehdottomasti tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan ajanjakson valaisemiseksi.

Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena, jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima »ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.

Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.

De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, — noissa taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat tuhonneet Hollannin vallan.

Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa, joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.

Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki maaherrakunnan edustajan.

Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina tulevaisuuden huomassa.

Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä, joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa asiakirjaa.

Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät Vi Coactus, s.o. »väkivallan pakottamana».

Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa käsistä.

Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän kumminkin henkiin.

Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.

On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan. Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin ihailtavaksi.

Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet heti toimeen.

Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli, kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.

Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen ediktin tyhjiinraukeamisesta — kuten hänen lisäyksensäkin osotti — ja raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.

Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.

Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi säkeistön Horatiuksen »Justum et tenacem» runoelmasta, ei tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen intonsa vaimenemaan.

Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi tasavallan alueelta.

Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut kylliksi.

Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen karkotetuksi.

Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, — olihan hänellä huolensa ja haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.

Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.

Siis — kuten luvun alussa mainitsimme — 20 p. elokuuta 1672 riensi koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.

Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli esitetty varsin huonosti.

Tarkoitamme teloittajan osaa.

Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut ylennettynä.

Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut, kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli häpeän vallassa!

Sepä vasta olisi tuottanut voitonriemua porvaristolle, joka tunsi häntä kohtaan kateutta vielä kiihkeämpää kuin kansa. Mikä kunnon haagilainen olisi voinut kieltäytyä sellaisesta nautinnosta!

Ja lisäksi, tuumiskelivat oranialaiset kiihottelijat, taitavasti sekaantuneina ihmisjoukkoon, jota toivoivat mielensä mukaan voivansa käyttää viiltävänä tai murskaavana aseena, voisi kenties matkalla Buitenhofista kaupunginportille tarjoutua sopiva tilaisuus heittää hiukan lokaa ja kenties muuan kivikin tuota Puttenin rantavoutia kohden, joka ei muutoin kuin »väkivallan pakottamana» ollut suonut Oranian prinssille maaherrantointa ja lisäksi vielä oli tahtonut hänet murhauttaa.

Ja jos meneteltäisiin oikein ja oltaisiin rohkeita, lisäsivät Ranskan kiihkeät viholliset, niin ei Kornelius de Wittiä lainkaan päästettäisi maanpakoon, sillä kaupungista päästyään hän tietysti jälleen jatkaisi salavehkeilyään Ranskan kanssa ja eläisi markiisi de Louvois'n rahoilla yhdessä petturimaisen veljensä Janin kanssa.

Voihan hyvin ymmärtää että tuollaiset mietteet saattavat ihmiset pikemmin juoksemaan kuin kävelemään. Siinä siis syy, miksi Haagin asukkaat kiisivät niin nopeasti Buitenhofia kohden.

Niiden keskellä, jotka kiiruhtivat eniten, ensi raivo sydämessä ja mieli hämmennyksissä kunnon Tyckelaer, johon oranialaiset vetosivat rehellisyyden, kansalaiskunnon ja kristillisen rakkauden esikuvana.

Tämä kunnon konna kertoi, koristaen esitystään järkensä ja mielikuvituksensa ihanimmilla kukkasilla, mille koetuksille Kornelius de Witt oli saattanut hänen rehellisyytensä, mitä summia hän oli hänelle tarjonnut, mitä pirullisia juonia hän oli keksinyt salamurhan helpottamiseksi.

Ja jokainen hänen lauseensa sai kiihkeästi kuuntelevan kansan huutamaan ilmi rakkautensa Vilhelm prinssiä kohtaan ja raivonpurkauksin uhkaamaan de Witt veljeksiä.

Ja nyt ryhtyi kansa parjaamaan puolueellisia tuomareita, jotka muitta mutkitta päästivät pakoon sellaisen inhottavan pahantekijän kuin tuon Kornelius konnan.

Ja jotkut kiihottajat toistivat matalalla äänellä:

— Hän lähtee tiehensä! Hän karkaa käsistämme!

Ja toiset siihen vastasivat:

— Laiva odottaa häntä Scheveningenissä, ranskalainen sotalaiva!

Tyckelaer on sen nähnyt!

— Kunnon Tyckelaer! Kelpo Tyckelaer! huusi kansanjoukko yhteen ääneen.

— Sitä paitsi, lausui ääni joukosta, — pakenee myöskin Jan, joka on yhtä suuri petturi kuin veljensäkin, yhdessä hänen kanssaan.

— Ja nuo konnat syövät Ranskassa meidän rahamme, rahat, jotka ovat saaneet myymällä sota-aluksemme, aseemme, laivaveistämömme Ludvig XIV:lle.

— Estäkäämme heidät poistumasta! huusi muuan isänmaanystävä joukon etunenästä.

— Vankilaan! vankilaan! vastasi hänelle kuoro.

Ja nämä huudot innostivat kansalaiset yhä kiihkeämpään juoksuun, ja musketit viritettiin, kirveet välkähtelivät ja silmät hehkuivat.

Mutta mitään väkivaltaisuuksia ei vielä ollut tapahtunut, ja Buitenhofin edustalla vartioiva ratsuväki pysyi levollisena, järkkymätönnä, hiljaisena, vaikuttaen kylmäkiskoisuudessaan paljon voittamattomammalta kuin kirkuva, kiihtynyt, uhkaileva ihmislauma. Tyynenä tarkkasi se johtajaansa, Haagin ratsuväen päällikköä, jolla tosin oli miekka paljastettuna, mutta laskettuna kupeelle, kärki jalustimen nojassa.

Tuo ratsujoukko, vankilan ainoa turva, piti kurissa sekä sekasortoisen ja meluavan kansanjoukon että kansalliskaartin osaston, joka oli sijoitettu Buitenhofin edustalle, ylläpitääkseen järjestystä yhdessä ratsuväen kanssa, vaan joka sen sijaan yllytti rauhanhäiritsijät kiihkonpurkauksiin, huutamalla heille vastaan:

— Eläköön Oranialainen! Häpeä pettureille!

Tillyn ja hänen ratsumiestensä läsnäolo oli tosin terveellinen hillike kansalliskaartilaisille. Mutta vähitellen he innostuivat omista huudoistaan, ja voimatta käsittää että rohkeutta voi olla olemassa ilman kirkunaa, he selittivät ratsuväen vaiteliaisuuden pelon ilmaukseksi ja lähenivät askeleen kohden vankilaa, koko ihmistulva jäljissään.

Mutta silloin kreivi de Tilly asettui yksin heidän tiellensä ja kysyi miekka koholla rypistetyin kulmin:

— Mutta hyvät herrat kansalliskaartilaiset, miksi ette pysy paikallanne ja mitä te haluatte?

Kaartilaiset pudistelivat muskettejansa, puhjeten huutoihin:

— Eläköön Oranialainen! Surma pettureille!

— Eläköön Oranialainen, — se olkoon menneeksi, sanoi de Tilly, — vaikka minä puolestani tosin pidän enemmän iloisista kuin äreistä ihmisistä. Surmaa pettureille saatte myöskin huutaa niin paljon kuin haluatte, kun vain tyydytte pelkkään huutamiseen. Mutta jos aiotte todenteolla ryhtyä heitä surmaamaan, niin olen minä täällä estääkseni sen, ja minä olen sen estävä.

Ja kääntyen sotilaisiinsa hän huusi:

— Tähdätkää, soturit!

Tillyn soturit tottelivat komentoa tyynellä täsmällisyydellä, joka saattoi porvarikaartilaiset ja kansan ehdottomasti peräytymään täydellisessä sekasorrossa.

Hymyillen lausui ratsu-upseeri sen nähdessään tuohon ylimielisen ivalliseen tapaan, joka on soturille ominaista:

— Hyvä, hyvä! Rauhoittukaa, porvarit! Sotamieheni eivät ammu ainoata löyhää laukaustakaan, mutta te puolestanne ette myöskään tule astumaan askeltakaan lähemmäksi vankilaa.

— Tiedättekö, herra upseeri, että meillä on musketit? lausui perin raivostuneena kaartilaisten johtaja.

— Näen erittäin hyvin että teillä on musketit, lausui Tilly, — olette aivan tarpeeksi välkytelleet niitä silmieni edessä. Mutta huomatkaa tekin, että meillä puolestamme on pistoolit, jotka kantavat oivallisesti viidenkymmenen askeleen päähän, ja te olette vain viidenkolmatta askeleen etäisyydessä meistä.

— Surma pettureille! huusi kaarti raivoissaan.

— Te toistatte aina vain samaa, nurisi upseeri, — se käy väsyttäväksi!

Ja hän asettui jälleen paikalleen joukkonsa eteen melun yhä kiihtyessä.

Ja kumminkaan ei tuo raivostunut kansa tiennyt, että sillä välin kuin se vaani toisen uhrin verta, toinen ikäänkuin kohtaloaan kiiruhtaakseen matkasi kohden Buitenhofia sadan askeleen päässä vihollisistaan ja ratsuväestä.

Jan de Witt laskeutui palvelijan kanssa vaunuista ja astui levollisesti linnanpihan poikki.

Hän oli esittänyt itsensä vanginvartijalle, joka kyllä hänet tunsikin, lausuen hänelle:

— Hyvää päivää, Gryphus! Tulen noutamaan veljeäni Kornelius de Wittiä, viedäkseni hänet pois kaupungista, koska hänet, kuten tiedät, on tuomittu maanpakoon.

Ja vanginvartija, karhu laatuaan, joka oli opetettu avaamaan ja sulkemaan linnan portti, oli häntä tervehtinyt ja päästänyt hänet rakennukseen ja sulkenut ovet hänen jälkeensä.

Ehdittyään kymmenen askelta eteenpäin oli Jan de Witt kohdannut kauniin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotiaan friisiläispukuisen tytön. Tyttösen tervehtiessä mitä siroimmin oli Jan laskenut kätensä hänen leukansa alle ja sanonut:

— Hyvää päivää, kaunis, herttainen Rosa! Kuinka veljeni voi?

— Oi, herra Jan, oli tyttönen vastannut, — niistä kärsimyksistä, jotka hän on saanut kokea, ei ole enää vaaraa, nehän ovat nyt ohi, mutta…

— Mitä tarkoitat, kaunis tyttöseni?

— Pelkään niitä kärsimyksiä, jotka hän vielä on saava kokea, herra

Jan.

— Vai niin, sanoi de Witt, — tarkoitat tuota kansaa?

— Ettekö kuule, kuinka he meluavat?

— Kyllä, he tuntuvat olevan kovasti kiihkoissaan. Mutta ehkä he tyyntyvät meidät nähdessään, sillä emmehän ole koskaan tehneet heille muuta kuin hyvää.

— Valitettavasti ei siitä ole mitään apua, mumisi tyttö poistuen, noudattaaksensa isänsä käskevää liikettä.

— Ei kylläkään, lapseni, olet oikeassa!

Jatkaessaan matkaansa mumisi hän:

— Omituista, — tuollainen tyttönen, joka arvatenkaan ei edes osaa lukea, eikä siis ole lukenut mitään, lausuu ilmi päätotuuden, minkä maailmanhistoria meille opettaa!

Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan, jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.