Читать книгу Musta tulpaani - Alexandre Dumas - Страница 7

Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.

Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet, huusi kaikin voimin:

— Eläköön kansalliskaarti!

Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa, koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa ympäristöineen.

— Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat oranialaiset.

— Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. — Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn tavata liittää selityksiä.

— Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit pääsisivät pois kaupungista.

— Sehän on kyllä mahdollista, koska petturit ovat tuomitut karkotettaviksi, vastasi Tilly.

— Mutta ken on antanut tuon käskyn?

— Säädyt, tuhat tulimaista!

— Säädyt menettelevät petollisesti.

— Siihen minä en tiedä sanoa mitään.

— Ja te menettelette myöskin petollisesti!

— Minä!

— Niin, te!

— Mutta, hyvät herrat, ketä kohtaan sitten? Säätyjäkö? Minähän olen heidän palveluksessaan ja täytän säntillisesti heidän määräyksensä.

Kun kreivi oli niin täysin oikeassa, ettei väittelyä käynyt lainkaan jatkaminen, turvauduttiin jälleen huutoon ja uhkauksiin. Mitä sävyisimmin lausui nyt kreivi:

— Hyvät herrat, rukoilen teitä päästämään vireestä aseenne! Joku niistä voisi vahingossa laueta, ja jos luoti haavoittaisi jotakin ratsumiestäni, me surmaisimme teikäläisiä parisen sataa, ja se olisi meille varsin ikävää, mutta vielä ikävämpää teille, eikä hyödyttäisi meitä kumpaakaan.

— Jos sen tekisitte, huusivat porvarit vastaan, — niin me ampuisimme teitä.

— Mutta jos ampuisittekin meidät kuoliaaksi kaikki tyyni, niin ne teistä, jotka me puolestamme olisimme surmanneet, pysyisivät myöskin kuolleina.

— Väistykää siis meidän tieltämme, niin menettelette kunnon kansalaisten tavoin.

— Ensiksikään minä en ole mikään »kansalainen», sanoi Tilly, — vaan olen upseeri, ja tämä ero on varsin suuri. Toiseksi en ole hollantilainen, vaan ranskalainen, ja siinä on vieläkin suurempi ero olemassa. En ole tekemisissä kenenkään muiden kuin säätyjen kanssa, jotka ovat minut palkanneet. Jos tuotte minulle säädyiltä käskyn poistua, niin teen heti puolikäännöksen, sillä hauskaa ei minusta täällä suinkaan ole!

— Hyvä, hyvä! huusivat sadat äänet, ja niihin yhtyi heti puolisen tuhatta lisäksi. — Lähtekäämme kaupungintalolle! Eduskunnan puheille! Rientäkää, rientäkää!

— Oivallista! mumisi Tilly nähdessään hurjimpien poistuvan. — Menkää kaupungintalolle kataline pyyntöinenne. Saatte nähdä, suostutaanko niihin. Rientäkää, ystäväni, rientäkää!

Kunnon upseeri luotti hallitusmiesten kunniantuntoon, kuten nämä puolestaan olivat luottaneet hänen sotilaskuntoonsa.

— Anokaapa, kapteeni, kuiskasi kreiville hänen yliluutnanttinsa, — että eduskunta kieltää noilta raivostuneilta ihmisiltä sen mitä he pyytävät ja lähettää meille apujoukon, — luulen että se olisi hyväksi.

Sillä välin Jan de Witt, jonka jätimme nousemaan kiviportaita ylös, keskusteltuaan vanginvartija Gryphuksen ja hänen tyttärensä Rosan kanssa, oli saapunut sen huoneen ovelle, missä hänen veljensä Kornelius virui patjalla, kärsittyään virallisen syyttäjän määräyksestä kidutusta, kuten jo ennen on kerrottu.

Karkotuskäsky oli saapunut ja sen johdosta oli Kornelius säästynyt joutumasta uudelleen kidutuslavalle.

Ranteet ruhjottuina, sormet taitettuina makasi siinä Kornelius vuoteellaan, mutta kolme vuorokautta kestäneet kärsimykset eivät olleet saaneet häntä tunnustamaan rikosta, johon hän ei ollut syypää, ja nyt hän vihdoinkin voi hengittää helpommin, kuultuaan ettei häntä ollut tuomittu kuolemaan, vaan maanpakoon.

Voimakkaine ruumiineen, tarmokkaine henkineen olisi hän tuottanut pettymystä vihollisilleen, jos nämä nyt olisivat nähneet hänet Buitenhofin pimeässä tyrmässä, kalpeilla kasvoillaan hymyily, joka osotti marttyyrin unohtaneen maallisen elämän kurjuuden, nähtyään taivasten kirkkauden.

Hän oli, pikemmin tahdonlujuudellaan kuin ulkonaisilla apuneuvoilla, voittanut takaisin entiset voimansa, ja nyt hän harkitsi kuinka kauan hänen täytyisi oikeudenkäynnin vaatimain muotoseikkain takia vielä olla vankeudessa.

Juuri tänä hetkenä kohosivat kansalliskaartin ja kansanjoukon huudot ilmoille, uhaten veljeksiä sekä heidän turvanaan olevaa kapteeni Tillyä. Tuo melu, joka uhkaavana kuin nousuvesi läheni vankilan muureja, tunki vanginkin korviin.

Mutta niin pelättävältä kuin se kuuluikin, ei Kornelius sitä liioin tarkannut eikä välittänyt nousta vuoteeltaan, silmäilläkseen ulos pienestä ristikkoakkunasta, josta valo ja melu tunki sisään.

Pitkällinen tuska oli siinä määrin tylsyttänyt hänen tuntokykynsä, ettei hän enää liioin kärsinyt kivuistansa. Hän tunsi nautinnolla sielunsa ja henkensä niin vapautuneen aineellisuuden kahleista, että ne ikäänkuin leijailivat ruumiista irrallaan, kuten liekki leijailee sammumaisillaan olevan valkean yläpuolella, kohotakseen taivaalle.

Kornelius ajatteli myöskin veljeänsä. Epäilemättä johtui tämä myöskin Janin läheisyydestä, kuten magnetismin myöhemmin ilmaistut salaperäiset opit todistavat. Tuona hetkenä nimittäin, jolloin Kornelius mielessään tunsi olevansa niin lähellä veljeänsä että melkein lausui hänen nimensä, ovi aukeni ja Jan tuli sisään. Hän kiiruhti nopein askelin vangin luo, ja tämä ojensi ruhjotut käsivartensa, liinakankaaseen käärityt kätensä kohden kuuluisaa veljeänsä, josta hänen oli onnistunut viedä voitto, — ei tosin maalle tehtyihin palveluksiin nähden, vaan saamalla vielä runsaammassa määrin hollantilaisten vihaa osakseen kuin hän.

Jan suuteli hellästi veljensä otsaa ja laski hänen kipeät kätensä varovasti patjalle.

— Kornelius, veli parkani, sinulla on kovia tuskia, eikö niin?

— En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.

— Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.

— Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!» Mutta nythän olet täällä, — unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua noutamaan, eikö niin?

— Niin kyllä.

— Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä kuinka hyvin voin kävellä.

— Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon luona Tillyn ratsujoukon turvissa.

— Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?

— Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen hymyilynsä, — että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.

— Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti joutuneen hämilleen. — Mellakkaako?

— Niin kyllä, veljeni.

— Sitä siis äsken kuulin, lausui vanki ikäänkuin itsekseen puhuen.

Kääntyen sitten veljensä puoleen hän lausui:

— Buitenhofin edustalle on kokoontunut ihmisiä, eikö niin?

— On kyllä.

— Mutta tullessasi tänne…

— Mitä tarkoitat?

— Kuinka pääsit tänne?

— Tiedät hyvin ettei meitä täällä suosita, veljeni, lausui Jan surumielisen katkerasti. — Minä tulin tänne syrjäkatuja pitkin.

— Koettelit pysyä salassa?

— Halusin saapua luoksesi mahdollisimman pian, ja näin ollen menettelin kuten on tapana merellä ja valtioelämässä, kun on joutunut vastatuuleen: minä luovailin.

Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta.

Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.

— Niin, niin, virkahti Kornelius, — olet varsin taitava perämies, veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.

— Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. — Mutta ensiksi sananen.

— Puhu, veljeni.

Alkoi jälleen kuulua huutoa.

— Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. —

Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?

— Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa Ranskan kanssa.

— Kuinka typeriä he ovat!

— Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.

— Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.

— Tuo kaikki on totta, mutta vielä todempaa on se, että jos meidän ja de Louvois'n välinen kirjeenvaihto tulisi ilmi, niin en purjehdustaidostani huolimatta liioin pystyisi pelastamaan de Witt veljesten purtta väljemmille vesille. Nuo kirjeet, jotka todistaisivat puolueettomille henkilöille kuinka hartaasti rakastan maatani ja mitä uhrauksia tarjouduin omasta puolestani tekemään sen hyväksi, — nuo kirjeet tuottaisivat meille turmion, jos joutuisivat vastustajiemme oranialaisten käsiin. Mutta toivon, rakas Kornelius, että olet ne polttanut, ennenkuin läksit luokseni Dordrechtista Haagiin.

— Veljeni, vastasi Kornelius, — kirjeesi de Louvois'lle todistavat, että olet viime aikoina ollut seitsemän yhdistyneen maakunnan suurin, jaloin ja nerokkain kansalainen. Rakastan maani kunniaa ja rakastan sinun kunniaasi, ja olen visusti varonut hävittämästä noita kirjeitä.

— Siis olemme hukassa, mitä maalliseen elämään tulee, lausui tyynesti entinen hallinnonjohtaja lähestyen akkunaa.

— Ei, päinvastoin, Jan, me sekä pelastamme henkemme että voitamme takaisin kansamme suosion.

— Missä siis nuo kirjeet nyt ovat?

— Olen uskonut ne kummipoikani Kornelius van Baerlen huostaan, jonka tunnet ja joka asuu Dordrechtissa.

— Poika parka, tuo rakas, viaton lapsukainen, oppinut, joka vastoin tavallisuutta todella tietää niin paljon eikä ajattele muuta kuin kukkia, jotka ylistävät Jumalaa, ja Jumalaa, joka on luonut kukat! Hänelle olet uskonut nuo hengenvaaralliset asiakirjat! Rakas veljeni, hän on hukassa, tuo armas Kornelius parka!

— Hukassa?

— Niin, sillä hänen täytynee olla joko rohkea tai pelkurimainen. Jos hän on rohkea, niin hän kerskailee tuttavuudestaan kanssamme kuullessaan onnettomuudestamme, — ja jonakin päivänä hänen täytyy siitä kuulla erakkoelämästään huolimatta ja vaikka ajamamme asiat ovatkin hänelle täysin vieraita. Jos hän on pelkuri, hän pelkää tuosta tuttavuudesta koituvan hänelle vaaraa. Siis — jos hän on uskalias mies, hän huutaa salaisuutemme julki, jos hän on pelkuri, hän saattaa sen pelosta ilmi. Kummassakin tapauksessa hän siis on hukassa, veljeni, ja me myöskin. Siis, paetkaamme nopeaan, jos siihen enää on aikaa!

Kornelius kohottautui vuoteeltaan, ja tarttuen veljensä käteen, joka vavahti tuntiessaan liinakankaan kosketuksen, hän lausui:

— Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä itsekään.

Jan käännähti hämmästyneenä.

— Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, — Puttenin rantavouti on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.

— Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, — koska ei vielä ole myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.

— Kenenkä mukana?

— Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.

— Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat asiakirjat, Jan.

— Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt aikeemme?

— Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?

Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä tunki sisään hurjia raivonhuutoja.

— Kuulen kyllä tuon huudon, lausui Kornelius, — mutta mitä he oikeastaan tahtovat?

Jan avasi akkunan.

— Surma pettureille! ulvoi kansa.

— Ja petturit, ne olemme me! lausui vanki luoden katseen taivaalle ja kohottaen olkapäitään.

— Ne olemme me, toisti Jan.

— Missä Craeke on?

— Arvatenkin tuolla oven takana.

— Kutsu hänet sisään.

— Tulkaa sisään, Craeke, lausui Jan avaten oven sen takana odottavalle uskolliselle palvelijalle, — ja kuunnelkaa tarkoin mitä veljeni teille puhuu.

— Ei, Jan, ei puhe riitä, valitettavasti minun täytynee kirjoittaa.

— Miksikä niin?

— Siksi että van Baerle ei suostu luovuttamaan tai polttamaan noita papereita ilman nimenomaista käskyä.

— Mutta voitko kirjoittaa, rakas ystäväni? kysyi Jan, silmäillen hänen poltettuja ja runneltuja käsiänsä.

— Jospa minulla vain olisi mustetta ja kynä, niin saisit nähdä, sanoi

Kornelius.

— Minulla on lyijykynä.

— Onko sinulla myöskin paperia, sillä minulle ei ole jätetty mitään sellaista.

— Tässä on raamattu. Repäise siitä ensi lehti.

— Hyvä.

— Mutta voineekohan kirjoitustasi lukea?

— Saammepa nähdä! sanoi Kornelius katsoen veljeensä. — Nämä sormet, joita kiduttajan kynttilä ei ole voinut tuhota, tahtoni, joka on voittanut tuskan, ponnistavat yhdistetyin voimin, ja voit olla varma, veljeni, että noissa piirteissä ei ole ilmenevä vavahdustakaan.

Ja Kornelius otti kynän ja kirjoitti.

Silloin voi nähdä valkoiseen liinakankaaseen tunkevan veripisaroita nahattomista sormista, niiden pusertuessa kynää vastaan.

Hikikarpalot vierivät veljen ohimoita alas.

Mutta Kornelius kirjoitti:

»Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut rakkaassa muistossa!

20. p. elokuuta 1672.

Kornelius de Witt.»

Kyynelsilmin pyyhkäisi Jan paperilta siihen valuneen veripisaran, antoi kirjeen Craekelle, lausuen vielä viimeiset määräykset, ja palasi sitten Korneliuksen luo, jonka tuska saattoi entistä kalpeammaksi ja joka oli menettämäisillään tajuntansa.

— No niin, lausui Jan, — kun Craeke antaa muinoisen laivapillinsä kuulua, silloin on hän ehtinyt ihmisjoukkojen ohi lammikon toiselle puolen. Silloin on meidän aika lähteä.

Ennen viiden minuutin kuluttua tunki pitkällinen ja kimakka vihellys läpi jalavain tummien latvojen ja väkijoukon kirkunan.

Kiittäen kohotti Jan kätensä kohden taivasta.

— Ja nyt lähtekäämme, Kornelius, lausui hän.