Читать книгу Kolme muskettisoturia - Alexandre Dumas - Страница 10

Sisällysluettelo

D'Artagnan ei tuntenut Pariisissa ketään. Hän meni siis kohtaamaan Athosta tuomatta mukanansa sivusmiestä, päättäen tyytyä niihin, jotka hänen vastustajansa oli valinnut. Hänen vakaa aikomuksensa muutoin oli, tehdä tuolle uljaalle muskettisoturille kaikki mahdolliset sovinnontarjoukset, mutta ilman heikkoutta; hän näet pelkäsi niitä ikävyyksiä, jotka aina ovat tarjona semmoisesta kaksintaistelusta, jossa toinen on nuori ja täysissä voimissaan ja vastustaja haavoitettu ja uupunut: voitettuna tekisi hän vastustajan voittoriemun yhä loistavammaksi; voittajana soimattaisiin häntä epäsankaruudesta ja helppotöisestä urosteosta.

Muutoin, ellemme ole huonosti esittäneet seikkailijamme luonnetta, on lukijamme kaiketi jo huomannut, että d'Artagnan ei ollut tavallinen ihminen. Niinpä, samalla kun hän yhä ja toistamiseen tuumaili itsekseen, että hänen kuolemansa oli karttamaton, hän ei suinkaan aikonut antaa henkeänsä ilmaiseksi, niinkuin joku toinen vähemmin rohkea ja vähemmin maltillinen hänen sijassaan olisi tehnyt. Hän ajatteli niiden miesten eri luonteita, joiden kanssa hänen oli taisteleminen ja hän alkoi saada selvemmän käsityksen tilastansa. Hän toivoi niillä avosydämmisillä sovinnontarjouksilla, joita hän oli päättänyt tehdä, saada ystävän Athoksesta, jonka ylevä olemus ja vakava katsanto häntä suuresti veti puoleensa. Hän hyvitti mieltänsä sillä, että hän peljästyttäisi Porthosta tuolla olkavyö-jutulla, jonka hän, ellei hän paikalla saisi surmaansa, voisi kertoa koko maailmalle, ja joka kertomus, taitavasti höystettynä, saattaisi Porthoksen naurunalaiseksi; mitä vihdoin salaperäiseen Aramikseen tulee, ei hänestä ollut suurta pelkoa, ja jos hän todella häneen saakka pääsi, aikoi hän kurittaa häntä kelpo lailla tai vähintäänkin tehdä jälkiä hänen kasvoihinsa, niinkuin Cesar käski tekemään Pompejuksen sotureille, turmellaksensa ainaisiksi ajoiksi tuota kauneutta, josta hän näkyi niin ylpeilevän.

Lopuksi oli d'Artagnan'illa tuo järkähtämättömyyden luja perustus, jonka hänen isänsä neuvot olivat asettaneet hänen sydämeensä, neuvot, joiden pääponsi oli: — olla pelkäämättä mitään muilta kuin kuninkaalta, kardinaalilta ja herra de Tréville'ltä. Hän sen vuoksi paremmin lensi kuin käveli karmeliittaluostaria kohden, joka oli jonkunmoinen ikkunaton rakennus kulonurmikon keskellä, ja joka oli tavallinen kohtauspaikka semmoisille, joilla ei ollut aikaa liikenemään asti.

Kun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni luostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia odottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti säntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä ankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään muistutettavaa.

Athos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan puhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut muutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja arvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän seisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.

Tämä puolestaan lähestyi vastustajaansa lakki kourassa, niin että sen töyhtö viisti maata.

— Herra, sanoi Athos, olen pyytänyt kaksi ystävääni tänne sivusmiehiksi, vaan he eivät vielä ole saapuneet. Minua kummastuttaa heidän viipymisensä: se ei ole heidän tapaistansa.

— Minulla, herra ei ole sivusmiehiä ensinkään, sanoi d'Artagnan, sillä kun minä olen vasta tänään tullut Pariisiin, en tunne täällä vielä muita kuin herra de Tréville'n, jolle minut suositti isäni, jolla on kunnia olla jonkun vähän hänen ystäviänsä.

Athos mietti hetkisen.

— Ette tunne muita kuin herra de Tréville'n? kysyi hän.

— En, muita en tunne.

— Mutta siinä tapauksessa, jatkoi Athos puhuen puoliksi itselleen, puoliksi d'Artagnan'ille, jos minä teidät tapan, näytän minä lapsenmurhaajalta!

— Eipä niinkään, herra, vastasi d'Artagnan tehden kumarruksen, joka ei puuttunut arvokkaisuutta; eipä niinkään, koska te kunnioitatte minua paljastamalla miekkanne minua vastaan, vaikka teillä on haava, josta teille kaiketi on kovin paljo haittaa.

— Sangen paljo, totta tosiaan, ja te kosketitte minua saakelin kipeästi, se täytyy mun sanoa; mutta minä otan vasemman käteni, niinkuin tapani on tällaisessa kohtauksessa. Elkää kumminkaan luulko saavanne siitä minulta mitään etua, sillä minä käytän molempia väki välttävästi, ja onpa teille siitä vahinkoakin, sillä vasenkätinen on sangen kampela niille, jotka eivät ole semmoiseen tottuneet. Minua pahoittaa, etten ennemmin tullut ilmoittaneeksi tätä seikkaa.

— Teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, lausui d'Artagnan kumartaen uudestaan, on todella niin suuri, ett'en voi olla teille kylliksi kiitollinen.

— Te saatatte minut hämille, vastasi Athos ylevännäköisenä; puhukaamme muista asioista, ellei se ole teille vastenmielistä. Ah, voipa hiisi, kuinka kipeästi te minua kosketitte! olkapäätäni polttaa kuin tulella.

— Jos te tahtoisitte sallia ... sanoi d'Artagnan eperoiden.

— Mitä, herrani?

— Minulla on ihmeellistä palsamia haavoihin, voidetta jota sain äidiltäni, ja jota olen jo itseeni koetellut.

— Mitäs sitte?

— No niin, minä olen varma siitä, että ennen kolmen päivän kulumista tuo voide teidät parantaisi, ja kolmen päivän perästä, kun te olisitte terve, sitten! Herra, pitäisin suurena kunniana saada sitten taistella kanssanne.

D'Artagnan lausui nämä sanat koristelemattomuudella, joka antoi suurta arvoa hänen kohteliaisuudellensa, vähentämättä rahtuakaan hänen rohkeuttansa.

— Hiisi vieköön, sanoi Athos, tuopa ehdotus minua miellyttää, ei suinkaan että suostuisin siihen, mutta sen vuoksi, että siitä tuntee kunnon aatelismiehen jo peninkulman päästä. Tuolla tavoin puhuivat ja tekivät Kaarlo Suuren aikaiset sankarit, joita jokaisen aatelismiehen tulee pitää esikuvanansa. Vahinko vaan, ett'emme elä tuon suuren hallitsijan aikakaudella. Me elämme kardinaalin aikakaudella, ja kolme päivää tästä lukien tiedettäisiin, siitä olen varma, vaikka sitä kuinkin salassa pidettäisiin, että me aiomme taistella, ja taistelumme estettäisiin. Mutta eivätkös ne vetelykset jo tule?

— Jos teillä on kiire, herra, virkkoi d'Artagnan Athokselle yhtä koristelemattomasti kuin hän äsken oli ehdotellut taistelun myöstettäväksi kolmeksi päivää, jos teillä on kiire ja haluatte mieluummin suorittaa minut heti paikalla, niin tehkää kuin suvaitsette, minä pyydän.

— Tuossa taaskin sanoja, jotka minua miellyttävät, sanoi Athos nyykäyttäen somasti päätänsä d'Artagnan'ille, ne ovat semmoisen miehen sanoja, jolla on sekä pää että sydän. Herra, minä pidän teidän laatuisista miehistä ja minä näen, että ellemme me tapa toisiamme, on minulla vast'edes oleva tosi huvi teidän seurastanne. Odottakaamme noita herroja, minä pyydän, minulla on kyllä aikaa ja se on asianmukaisempaa. Ah, tuolla tulee toinen, luulen ma.

Todellakin rupesi Vaugirard-kadun päässä näkymään jättiläisen kaltainen Porthos.

— Mitä! huudahti d'Artagnan, teidän ensimäinen sivusmies on herra Porthos?

— Niin, onko teillä mitään häntä vastaan?

— Ei vähintäkään.

— Ja tuolla tulee toinen.

D'Artagnan kääntyi katsomaan Athoksen osoittamalle suunnalle ja tunsi Aramiksen.

— Mitä! huudahti hän vielä enemmän hämmästyksissään kuin äsken, teidän toinen sivusmies on herra Aramis?

— Tietysti, ettekö tiedä, ettei meitä koskaan tavata muutoinkuin toinen toistemme seurassa ja että meitä niinhyvin muskettisoturien kuin henkivartijain joukossa, niinhyvin hovissa kuin kaupungissa, mainitaan nimityksellä Athos, Porthos ja Aramis eli kolmet eroittamattomat? Vaan koska te tulette Dax'ista tai Pau'sta...

— Tarbes'ista, sanoi d'Artagnan.

— Niin on teillä valta olla tietämätön tästä seikasta, sanoi Athos.

— Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, on teillä, hyvät herrat, sopivat nimet, ja minun seikkailuni, jos se tulee kuuluisaksi, on todistava, ettei teidän liittoveljeytenne suinkaan perustu ristiriitaisuuteen.

Sillä välin oli Porthos saapunut ja kätteli Athosta; kun hän sitten kääntyi d'Artagnan'iin, joutui hän hämmästyksiin.

Mainitkaamme ohimennen, että hän oli vaihtanut olkavyötä ja heittänyt pois viittansa.

— Oh, virkkoi hän, mitäs tämä tietää?

— Tämän herran kanssa minun on taisteleminen, lausui Athos, kohteliaasti viitaten d'Artagnan'iin.

— Hänen kanssaanhan minäkin taistelen, sanoi Porthos.

— Niin, mutta vasta kello yksi, vastasi d'Artagnan.

— Ja minä myös, minä taistelen myöskin tämän herran kanssa, sanoi Aramis, tullen vuorostaan kokouspaikalle.

— Niin, mutta vasta kello kaksi, sanoi d'Artagnan yhtä levollisesti.

— Mutta mistäs syystä sinä taistelet, Athos? kysyi Aramis.

— En todella sitä oikein tiedä, vaan hän loukkasi minua kipeästi olkapäähän; entäs sinä, Porthos?

— Minä, totta tosiaan, taistelen sen vuoksi että minä taistelen, vastasi Porthos punastuen.

Athos, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki hienon hymyn gaskonjalaisen huulilla.

— Meillä tuli eräs vaatetus-seikka riidan alaiseksi, lausui nuori mies.

— No sinä Aramis sitten? kysyi Athos.

— Minäkö, minä taistelen erään jumaluusopillisen seikan vuoksi, vastasi Aramis, antaen merkin d'Artagnan'ille, että hän pitäisi hänen kaksintaistelunsa syyn salassa.

Athos näki toisen hymyn d'Artagnan'in huulilla

— Todella? sanoi Athos.

— Niin, erään paikan vuoksi pyhän Augustinon kirjoituksissa, josta olemme eri mieltä, lausui gaskonjalainen.

— Totta tosiaan sukkelapäinen mies, mutisi Athos.

— Ja nyt koska olemme koolla, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, niin sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi.

Sana "anteeksi" veti pilven Athoksen otsalle, ylpeän hymyn Porthoksen huulille ja kieltävän viittauksen vastaukseksi Aramiksen puolelta.

— Te ette käsitä minua, herrat, sanoi d'Artagnan kohottaen päätänsä, jota samassa hetkessä valaisi auringon säde, kultaillen hänen hienoja, rohkeita piirteitänsä, minä pyydän teiltä anteeksi siinä tapauksessa, etten olisi tilaisuudessa suorittamaan velkaani teille kaikille kolmelle, sillä herra Athoksella on etukädessä oikeus tappaa minut, joka paljo vähentää teidän saamisenne arvoa, herra Porthos, ja kenties vie sen ihan kuitiksi teiltä, herra Aramis. Ja nyt, hyvät herrat, minä pyydän vielä toistamiseen: suokaa anteeksi, mutta siinä onkin kaikki, ja paljastakaa miekkanne!

Näin sanoen paljasti d'Artagnan miekkansa niin huolettomasti kuin sitä koskaan voi nähdä.

Veri oli kohonnut d'Artagnan'in päähän ja tällä hetkellä olisi hän paljastanut miekkansa kaikkia valtakunnan, muskettisotureja vastaan, niinkuin hän nyt paljasti sen Athosta, Porthosta ja Aramista vastaan.

Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Aurinko paistoi korkeimmillaan ja se paikka joka oli taistelua varten valittu, oli avoinna koko sen polttavalle helteelle.

— On sangen kuuma, virkkoi Athos, vuorostaan paljastaen miekkansa, enkä kuitenkaan voi ottaa takkia päältäni; sillä vielä äsken tunsin haavani vuotavan ja minä pelkäisin häiritseväni teitä näyttämällä verta, jota ette edes itse ole vuodattaneet.

— Se on totta kyllä, herrani, sanoi d'Artagnan, vuodattakoon sitä muut tai minä, kaikessa tapauksessa, sen vakuutan, on minun ikävä nähdä niin jalon aatelismiehen verta; minä siis taistelen takki päällä niinkuin tekin.

— Heretkää, heretkää jo, sanoi Porthos, tuommoisista kohteliaisuuksista, ja muistakaa, että mekin odotamme vuoroamme.

— Puhukaa itsellenne, Porthos, kun puhutte noin asiaankuulumatonta, keskeytti Aramis. Minun mielestäni se mitä nämä herrat ovat lausuneet, on aivan paikallaan ja täydelleen aatelismiehen arvon mukaista.

— Koska te tahdotte, herrani, lausui Athos, ruveten taisteluasentoon.

— Odotan käskyänne, lausui d'Artagnan, pannen miekkansa ristiin vastustajansa miekkaa vasten, mutta miekat olivat tuskin ennättäneet kilahtaa toisiinsa, kun parvi Hänen ylhäisyytensä henkivartijoita, herra de Jussac'in johtamana, näkyi luostarin kulmassa.

— Kardinaalin henkivartijoita! huudahtivat yhdellä kertaa Porthos ja Aramis. Miekat tuppeen, herrat! miekat tuppeen!

Mutta se oli liian myöhäistä. Nuo molemmat taistelijat oli nähty asennossa, joka ei jättänyt mitään epäilystä heidän aikomuksestansa.

— Hohoi! huusi Jussac, rientäen heitä kohden ja viitaten miehiänsä tekemään samoin, hohoi! muskettisoturit, täällä siis pidetään kaksintaistelua? Ja asetukset, kuinkas niiden käy?

— Te olette sangen jalomielisiä, herrat henkivartijat, sanoi Athos täynnä katkeraa ivaa, sillä Jussac oli eräs toiseniltaisia hyökkääjiä. Jos me näkisimme teitä kaksintaistelussa, niin kylläpä me, sen minä vakuutan, karttaisimme käydä teitä siitä estämään. Jättäkää meidät siis rauhaan, niin saatte meistä huvia ilman vaivatta.

— Herrat, sanoi Jussac, suureksi ikäväkseni kyllä, täytyy minun ilmoittaa teille että se on mahdotonta. Velvollisuutemme ennen kaikkia. Miekat tuppeen siis, olkaa hyvät, ja seuratkaa meitä.

— Herra, sanoi Aramis jäljitellen Jussac'ia, suureksi mielihyväksemme tottelisimme teidän kohteliasta kutsumustanne, jos se olisi meidän vallassamme; mutta pahaksi onneksi on se nyt mahdotonta; herra de Tréville on kieltänyt meitä siitä. Menkää siis matkaanne, se on parasta mitä voitte tehdä.

Tämä pilkanteko suututti Jussac'ia.

— Me hyökkäämme teidän kimppuunne, sanoi hän, ellette tottele.

— Heitä on viisi, sanoi Athos matalalla äänellä, ja meitä on vaan kolme; me saamme siis taas selkäämme, ja meidän täytyy kaatua täällä, sillä sen minä sanon, etten minä enää voitettuna mene toista kertaa kapteenin eteen.

Athos, Porthos ja Aramis lähestyivät samassa hetkessä toisiansa, ja Jussac asetti soturinsa riviin.

Tämä silmänräpäys oli d'Artagnan'ille kylliksi päätöksen tekemiseen: tässä oli nyt yksi niitä tilaisuuksia, jotka ratkaisevat miehen koko elämän; tässä oli nyt valitseminen kuninkaan ja kardinaalin välillä; kun valitseminen kerran oli tapahtunut, oli se jääpä semmoiseksi. Ruveta vastarintaan, se oli samaa kuin niskoitella lakia vastaan, panna päänsä vaaraan, hankkia itselleen yhdellä kertaa viholliseksi ministeri, joka oli mahtavampi kuin itse kuningas; tämän kaiken näki nuori mies, eikä hän, lausukaamme se hänelle kiitokseksi, sekuntiakaan empinyt. Hän kääntyi Athoksen ja hänen ystäväinsä puoleen ja lausui:

— Hyvät herrat, sallikaa minun korjata äskeisiä sanojanne. Olette sanoneet, että teitä on vaan kolme, mutta minusta näyttää että meitä on neljä.

— Vaan ettehän ole meidän miehiä, sanoi Porthos.

— Totta kyllä, vastasi d'Artagnan; minulla ei ole teidän pukuanne, vaan minulla on teidän sielunne. Minun sydämmeni on muskettisoturi, sen hyvin tunnen, ja se minut vetää puoleensa.

— Poistukaa, nuori mies, huusi Jussac, joka epäilemättä viittauksista ja muodon liikkeistä oli havainnut d'Artagnan'in aikomuksen. Te saatte mennä, me sen sallimme. Pelastakaa nahkanne, ja sukkelaan.

D'Artagnan ei hievahtunut paikaltaan.

— Totta tosiaan, te olette kelpo nuorukainen, sanoi Athos, puristaen kädestä nuorta miestä.

— Joutukaa, joutukaa, tehkää pian päätöksenne, huusi Jussac.

— Niinpä kyllä; sanoivat Porthos ja Aramis, päättäkäämme jotakin.

— Tuo herra on peräti jalomielinen, sanoi Athos.

Mutta kaikki kolme ajattelivat d'Artagnan'in nuoruutta ja varasivat hänen kokemattomuuttaan.

— Meitä ei ole kuin kolme, joista yksi haavoitettuna, siihen lisänä yksi lapsi, jatkoi Athos, mutta kaiketi sittenkin sanotaan, että meitä oli neljä.

— Kyllä kai, mutta paetkaamme! sanoi Porthos.

— Se on vaikeata, vastasi Athos.

D'Artagnan havaitsi heidän eperoimisensa.

— Hyvät herrat, koettakaahan toki minua, sanoi hän, ja minä vannon kunniani kautta, ett'en ota lähteäkseni täältä, jos meidät voitetaan.

— Mikä teidän nimenne on, urhoollinen ystäväni? kysyi Athos.

— D'Artagnan.

— No hyvä! Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan, eteenpäin! huusi Athos.

— No, hyvät herrat, ettekös tee jo päätöstänne? huusi kolmannen kerran Jussac.

— Se on tehty, vastasi Athos.

— Ja mimmoinen se on? kysyi Jussac.

— Me hyökkäämme teidän kimppuunne, vastasi Aramis kohottaen lakkiansa toisella kädellä ja vetäisten miekkansa toisella.

— Ahaa! te vastustelette! huusi Jussac.

— Saakeli! kummastuttaakos se teitä?

Ja nyt ryntäsivät nuo yhdeksän taistelijaa toisiansa vastaan raivokkaasti, vaan kumminkin jonkuntapaisessa järjestyksessä.

Athos otti osallensa erään Cahusac'in, kardinaalin suosikin; Porthos sai Bicarat'in ja Aramis joutui taistelemaan kahta vastaan.

Mutta d'Artagnan, hän näki jääneensä itse Jussac'ia vastaan.

Nuoren gaskonjalaisen sydän sykki, niin että rinta oli haljeta, ei pelosta, jumalankiitos, sillä sitä hänellä ei ollut rahtuakaan, vaan innosta; hän taisteli kuin raivoisa tiikeri, kiertäen kyllä kymmenen kertaa vastustajansa ympäri ja muuttaen kaksikinkymmentä kertaa asentoa ja paikkaa. Jussac oli, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ahnasmiekkainen ja sangen tottunut; mutta olipa hänellä vaan täysi työ puollustaissa itseään tuommoista taistelijaa vastaan, joka, notkeana ja liukasliikkeisenä, rikkoi joka hetki tavanmukaisia sääntöjä, hyökkäsi kaikilta puolilta yht'aikaa, ja kaiken sen ohessa väisteli iskuja niinkuin semmoinen, joka on peräti arka nahastansa.

Viimein tämä taisteleminen vei Jussac'ilta maltin kokonaan. Vimmassaan siitä, että tuommoinen, jota hän oli katsonut vallan lapseksi, piti häntä pintehissä, hän pikastui ja alkoi hairahdella. D'Artagnan jolla, vaikka puuttuikin käytäntöä, oli syvä opillinen taito, yhä lisäsi liikkeittensä nopeutta. Jussac, tahtoen päästä leikin loppuun, suuntasi hirvittävän piston vastustajaansa kohden, tehden aika hyppäyksen häntä vastaan; mutta tämä väistyi äkkiä syrjään, ja sillä välin kuin Jussac nousi maasta, syöksi d'Artagnan, luikertautuen kuni käärme hänen miekkansa alaitse, miekkansa hänen ruumiinsa lävitse. Jussac kaatui könttänä maahan.

D'Artagnan heitti silloin levottoman ja pikaisen silmäyksen taistelukentälle.

Aramis oli jo saanut toisen vastustajansa hengiltä; vaan toinen ahdisti häntä kovasti. Mutta Aramis oli edullisessa asemassa ja voi vielä puollustaa itseänsä.