Читать книгу Kolme muskettisoturia - Alexandre Dumas - Страница 13

Sisällysluettelo

Kun d'Artagnan oli päässyt ulos Louvresta ja neuvotteli ystäväinsä kanssa, mihin hän käyttäisi osuutensa noista neljästäkymmenestä pistole'sta, neuvoi Athos häntä tilaaman kelpo aterian Pomme-de-Pin'in ravintolassa, Porthos ottamaan palvelijan, ja Aramis hankkimaan säädynmukaisen lemmityn.

Ateria syötiin samana päivänä ja palvelija teki tointansa jo samassa tilaisuudessa. Aterian oli tilannut Athos ja palvelijan oli hankkinut Porthos. Se oli muuan pikardilainen, jonka tuo turhamielinen muskettisoturi oli samaisena päivänä yhdyttänyt Tournelle'n sillalla, laittamassa sylkemällä renkaita veteen.

Porthos arveli tuommoisen toimen osoittavan ajattelevaa ja mietiskelevää luonnetta ja oli ottanut hänet ilman muuta suositusta. Porthoksen pulska ulkonäkö, hän näet luuli joutuneensa tämän palvelukseen, oli viehättänyt Planchet'ia — se oli pikardilaisen nimi, — mutta hän näki hieman pettyneensä, havaitessaan paikkansa olevan toisen, Mousqueton-nimisen ammattiveljen hallussa, ja Porthoksen selittäessä, ett'ei hänen taloutensa, vaikka suurikin, tarvinnut kahta palvelijaa, vaan oli hänen rupeaminen d'Artagnan'in palvelukseen. Mutta kun hän oli apuina isäntänsä pitämissä päivällisissä ja näki tämän maksaessaan vetävän kourallisen kultaa taskustaan, luuli hän saavuttaneen onnensa ja kiitti taivasta, että hän oli joutunut tuommoisen Kroisoksen käsiin; hän jäi siihen uskoon vielä perästä ateriankin, jonka jätteillä hän korvasi pitkät paastonsa. Mutta kun Planchet iltaisilla laittoi vuodetta herrallensa haihtuivat hänen tuulentupansa. Vuode oli ainoa mitä olikaan tässä huoneuksessa, joka sisälsi esihuoneen ja makuukammion. Planchet makasi esihuoneessa peitteellä, joka otettiin d'Artagnan'in vuoteesta ja d'Artagnan sai siten olla ilman.

Athoksella puolestaan oli palvelija, jonka hän oli harjoittanut palvelukseensa aivan omituisella tavalla ja jonka nimi oli Grimaud. Hän oli peräti hiljainen, tuo arvoisa herra. Me puhumme tietysti Athoksesta. Niinä viitenä tai kuutena vuotena, jonka hän oli elänyt mitä läheisimmässä ystävyyden suhteessa toveriensa Porthoksen ja Aramiksen kanssa, muistivat he nähneensä hänen usein hymyilleen; mutta he eivät olleet koskaan kuulleet hänen nauravan. Hänen puheensa oli lyhyttä ja painokasta, se ilmoitti aina mitä hän halusi sanoa, vaan ei yhtään enempää: siinä ei ollut mitään korusanoja, lisäyksiä tai liioituksia. Hänen sanansa kulkivat kohti asiaa, syrjähtämättä.

Vaikka Athos oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen ja hänellä oli omanansa sekä kauneus että äly, ei kukaan tiennyt hänellä olevan lemmittyä. Ei hän koskaan puhunut naisista. Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta hänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen keskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti ja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä. Hänen tyynimielisyytensä, jörömäisyytensä ja äänettömyytensä tekivät hänet melkein vanhukseksi; päästäkseen poikkeamasta näistä tavoistaan, hän oli totuttanut Grimaud'in tottelemaan pientä viittausta tai vähäistä huulten liikettä vaan. Hän ei puhunut tälle kuin aivan viimeisessä tingassa.

Toisinaan Grimaud, joka pelkäsi herraansa kuin tulta, samalla kuin oli häneen suuresti kiintynyt ja kunnioitti suuresti hänen neroansa, luuli täydellisesti käsittäneensä isäntänsä tarkoituksen ja riensi täyttämään hänen tahtoansa, mutta aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Silloin Athos kohautti olkapäitänsä ja kuritti Grimaud'ia, kumminkin ilman vihastumatta. Semmoisissa tiloissa puhui hän jonkun vähän.

Porthoksella oli, niinkuin sen on jo voinut huomata, aivan päinvastainen luonne kuin Athoksella: hän ei ainoastaan puhunut paljon, vaan puhui kovaa; ja vähät hän siitä välitti, se oikeus hänelle on myönnettävä, kuunneltiinko häntä vai ei; hän puhui vaan puhumisen halusta ja kuullaksensa omaa ääntänsä; hän puhui kaikesta muusta vaan ei tieteestä, sanoen syyksi sen, että hänellä oli lapsuudesta saakka juurtunut viha oppineita vastaan. Hänen olentonsa ei ollut niin ylevä kuin Athoksen, ja tämän huonommuuden tunto oli heidän ensimäisinä toveriaikoinansa saattanut hänet monesti menettelemään väärin tuota oivaa aatelismiestä kohtaan, jota hän silloin koki voittaa loistavalla ulkoasullaan. Mutta yksinkertaisessa muskettilaiskauhtanassaan saattoi Athos vaan sillä tavallaan, millä hän päätänsä kohotti tai askeleensa astui, milloin tahansa ottaa oikean asemansa ja syrjäyttää turhamielisen Porthoksen toiseen arvoluokkaan. Tämä korvaukseksi siitä täytti herra de Tréville'n esihuoneen ja Louvren päävartion ylvästelemällä nais-onnestansa, josta Athos ei koskaan puhunut; ja sittenkuin hän oli siirtynyt virka-aatelista suku-aateliin, tavallisista aatelisnaisista paroonittariin, ei ollut enää vihdoin kysymystä sen vähemmästä kuin ulkomaan ruhtinattaresta, joka muka tahtoi osoittaa häntä kohtaan ääretöntä hyväntahtoisuutta.

Vanha sananparsi sanoo: "Mimmoinen herra, semmoinen palvelija." Siirtykäämme sen vuoksi Athoksen palvelijasta Porthoksen palvelijaan, Grimaud'ista Musqueton'iin.

Musqueton oli normandilainen, jonka rauhallisen Boniface-nimen hänen isäntänsä oli muuttanut enemmän kajahtavaksi Musqueton'iksi. Hän oli tullut Porthoksen palvelukseen ehdolla, että saisi ainoastaan puvun ja asunnon, mutta ne molemmat komeat; hän ei vaatinut muuta kuin kaksi tuntia päivässä omaa teollisuuttansa varten, josta hän saisi muun toimeentulonsa. Porthos oli suostunut kauppaan; asia sopi hänelle mainiosti. Hän leikkuutti Musqueton'ille takkeja vanhoista nutuistaan ja varakauhtanoistaan, ja sukkelapäinen räätäli käänteli ja sommitteli niistä Musqueton'ille vallan uuden-uutukaisia, niin että Musqueton näytti varsin pulskalta kävellessään isäntänsä perässä.

Aramis taas, jonka luonteen luulemme jo tarpeeksi kuvanneemme, muutoin luonteen, jota, samoinkuin hänen toveriensakin, meillä on tilaisuus seurata sen kehittymistilassa, hänen palvelijassansa, nimeltä Bazin. Siinä toivossa, joka hänen herrallansa oli päästä kerran hengelliseen säätyyn, oli hän aina mustaan puettuna, niinkuin vastaisen kirkonmiehen palvelijan ollakkin tuli. Hän oli berryläinen, ijältään noin kolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä vuotta, lempeä, rauhallinen, hyvässä lihassa, luki hartauskirjoja joutoaikoina, joita hänelle myönsi isäntänsä ja söi, tarkoin sanoen, kahden miehen määrän, tosin vähemmän vaihtelevaa, vaan sitä erinomaisempaa ruokaa. Sen ohessa oli hän mykkä, sokea, kuuro ja uskollisuudessaan horjumaton.

Koska nyt siis tunnemme, ainakin päällisin puolin, herrat ja palvelijat, siirtykäämme heidän asuntoihinsa.

Athos asui Férou-kadun varrella, pari askelta Luxemburg'ista; hänen huoneuksensa sisälsi kaksi varsin somasti kalustettua kamaria kartanossa, jonka vielä nuorehko ja vielä todella kaunis emäntä turhaan heitteli hänelle suloisia katseitaan. Muutamia jäännöksiä menneestä loistosta näkyi siellä täällä tämän vähäisen asunnon seinillä: esimerkiksi muuan runsaasti koristettu miekka Franssi I:n ajoilta, jonka jalokivillä kaunistettu kahva jo yksinään oli kahden sadan pistole'n arvoinen, ja jota Athos ei kovimpienkaan puutteiden aikoina ollut koskaan suostunut panttaamaan tai myömään. Tuota miekkaa oli Porthos kauan himoinnut; hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästänsä jos olisi saanut sen omaksensa.

Eräänä päivänä kun hänellä muka oli lemmenkohtaus erään herttuattaren kanssa, koetti hän saada sitä lainaksi Athokselta. Silloin Athos mitään virkkaamatta tyhjensi lakkarinsa, veti niistä esille kaikki hohtokivensä, kukkaronsa, kultavitjansa ja muut kalleutensa, ja tarjosi kaikki ne Porthokselle; mutta miekka, sanoi hän, on naulattu paikkaansa, eikä ole lähtevä siitä ennenkuin sen omistaja jättää asuntonsa. Paitsi miekkaa oli hänellä vielä kuva, esittävä erästä jalosukuista herraa Henrikki III:n ajoilta, loistavassa puvussa ja Pyhän Hengen ritarimerkillä koristettuna, ja tässä kuvassa olivat muutamat piirteet, muutamat sukuvivahdukset niin Athoksen näköön päin, että tuo suuri, kuninkaan ritarimerkeillä varustettu herra mahtoi olla hänen esi-isiänsä.

Vihdoin eräs kauniisti kultailtu rasia, jossa oli sama vaakuna kuin miekassa ja kuvassa, muodosti kamiinikoristuksen, joka jyrkästi erosi muusta huoneen sisustuksesta. Athos piti rasian avaimen aina taskussansa. Mutta erään kerran oli hän avannut rasiaa Porthoksen nähden ja Porthos sai silloin havaita, ett'ei rasia sisältänyt muuta kuin kirjeitä ja papereita: rakkaudenkirjeitä ja perheellisiä asiakirjoja varmaankin.

Porthos asui avarassa ja ulkonäöltä sangen komeassa talossa Vieux-Colombier-kadun varrella. Joka kerta kuin hän jonkun ystävän kanssa kulki ikkunoittensa ohitse, joiden ääressä Musqueton aina seisoi täydessä livreessä, viittasi Porthos sinnepäin kädellään ja päällään, lausuen: Tuossa asun minä! Mutta ei häntä koskaan tavattu kotona, eikä hän koskaan kutsunut ketään käymään luonansa, joten ei kellään ollut tietoa siitä komeudesta, mikä siellä sisällä mahtoi vallita.

Mitä Aramikseen tulee, hän asui alakerrassa pienessä huoneuksessa, joka sisälsi työhuoneen, aterion ja makuukammion, joka viime mainittu oli pienen, vihreän, varjoisan puutarhan puolella, jonne ei naapurin silmä päässyt pilkistämään.

D'Artagnan'in asumuksen jo tunnemme, niinkuin myöskin hänen palvelijansa, mestari Planchet'in.

D'Artagnan oli sangen utelias luonnostaan, niinkuin yleensä sellaiset, joilla on taipumus vehkeihin, ja hän koki kaikin mokomin saada selvää, keitä Athos, Porthos ja Aramis oikeastaan olivat; sillä näiden tekonimien taakse oli jokainen heistä kätkenyt oikean aatelisnimensä, semminkin Athos, jonka jo kaukaa tunsi ylhäissukuiseksi. Hän tiedusteli siis Porthokselta Athoksen ja Aramiksen alkuperää, ja Aramikselta Porthoksen.

Valitettavasti ei Porthos itsekkään tiennyt hiljaisen toverinsa elämästä muuta kuin huhupuheita. Sanottiin hänen kärsineen suuria onnettomuuksia rakkauden asioissa ja jonkun hirveän petoksen myrkyttäneen ainaiseksi tämän kunnianarvoisan miehen elämän. Mutta mikä oli tuo petos? Sitä ei kukaan tiennyt.

Porthos sitä vastoin oli helppo tulla tuntemaan, paitsi hänen oikeaa nimeänsä, jota, samoinkuin hänen kahden toverinsakaan ei tiennyt kukaan muu kuin herra de Tréville. Turhamielinen ja löyhäkielinen kun hän oli, näki hänen lävitsensä kuin kristallin lävitse. Ainoa, mikä olisi voinut eksyttää tutkijaa, olisi ollut, että hänestä olisi ruvennut uskomaan kaikkea sitä hyvää, mitä hän itsestään kertoili.

Aramis taas, vaikka hän näytti semmoiselta kuin ei hänellä mitään salaisuutta olisi ollut, oli täynnä salaperäisyyttä; hän vastasi niukasti niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin muista, ja välttelemällä niihin, joita tehtiin hänestä itsestään. Eräänä päivänä d'Artagnan, kauan kyseltyään Porthokselta ja saatuaan tietää sen huhun, joka oli liikkeellä tuon muskettisoturin hyvästä onnesta erään ruhtinattaren suhteen, tahtoi tietää myöskin Aramiksen omista lemmenseikkailuista.

— Entäs te, toverini hyvä, sanoi hän, te, joka puhutte muiden paroonittarista, kreivinnoista ja ruhtinattarista?

— Anteeksi, keskeytti Aramis, minä olen puhunut, koska Porthos niistä itse puhuu, koska hän on kaikkia noita hellyydenseikkoja huudellut minun kuulteni. Mutta uskokaa pois, hyvä herra d'Artagnan, jos minulla olisi nuo asiat toisesta lähteestä, tai jos ne olisivat minulle uskotut, ei olisi mikään rippi-isä hiiskumattomampi kuin minä.

— Sitä en epäile, vastasi d'Artagnan; mutta minusta vaan näyttää, että te itsekkin olette melkoisesti perehtyneet vaakunoihin, päättäen eräästä kirjaillusta nenäliinasta, jota minä saan kiittää siitä kunniasta, että olen päässyt teidän tuttavuuteenne.

Aramis ei tällä kertaa yhtään pahastunut, heittihe vaan hyvin viattoman näköiseksi ja vastasi hellämielisesti:

— Hyvä ystävä, elkää unhottako, että minä tahdon olla kirkon oma ja pakenen kaikkia maallisia houkutuksia. Tuota nenäliinaa, jonka näitte, ei ole minulle annettu, vaan sen unhotti eräs ystäväni minun luokseni. Minun täytyi ottaa se huostaani, ett'en heitä saattaisi ilmi, häntä ja sitä naista, jota hän rakastaa. Mitä minuun tulee, ei minulla ole ollut, enkä tahdo mitään lemmittyä, vaan noudatan siinä Athoksen ymmärtäväistä esimerkkiä, hänellä näet ei ole semmoista enempää kuin minullakaan.

— Mutta mitä hittoja! ettehän te ole apotti, vaan muskettisoturi.

— Muskettisoturi vaan toistaiseksi, hyvä ystäväni, niinkuin kardinaali sanoo, muskettisoturi vastoin tahtoani, vaan sydämmessäni kirkon mies, uskokaa pois. Athos ja Porthos ovat minut työntäneet tähän joukkoon, toimittaaksensa minulle tekemistä: minulle sattui, juuri siihen aikaan kuin olin papiksi vihittäytymäisilläni, muuan pieni haitta... Mutta mitäpä se teitä huvittaisi, minä vaan tuhlaan kallista aikaanne.

— Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä minulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.

— Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis; sitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva d'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan punaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni, että ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.

Ja Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti hänelle jäähyväiset.

D'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta ystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän entisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä paremmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta Ajaksena ja Aramista Jooseppina.

Näiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja aina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään penniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän oli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo kello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.

Porthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän vallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi päivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja kalvakkana, mutta rahaa taskussa.

Aramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja huonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin toimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin innostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme tuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös herttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä, sanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran meni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi ystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili Athos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui hänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis koskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.

Planchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän sai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin iloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun vastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun nuo Ludvig XIII:n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan, rupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia, Porthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin d'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin löylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta kuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.

— Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka elätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla niinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen, joka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne jumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa tutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne Bazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en ole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä, pelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?

— Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on perheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät täytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää. Miettikää siis tarkkaan.

D'Artagnan mietti ja päätti kokeeksi antaa Planchet'ille löylytyksen, jonka hän toimitti yhtä perinpohjaisesti kuin kaikki muutkin tehtävänsä; sittenkuin hän näin oli hänet hyvänpäiväiseksi pieksänyt, epäsi hän häntä lähtemästä palveluksesta ilman hänen luvattansa; sillä, lisäsi hän, tulevaisuus ei voi olla minua suosimatta; minä odotan järkähtämättömästi parempia päiviä. Sinun onnesi on myös silloin valmis, jos jäät luokseni, ja minä olen liian hyvä isäntä, voidakseni antaa sinun jäädä osattomaksi onnestasi, myöntymällä siihen eroon, jota pyydät.

Tämä menetystapa herätti muskettisotureissa paljon kunnioitusta d'Artagnan'in älykkäisyyttä kohtaan. Ihmettely sai vallan Planchet'issakin, eikä hän enää puhunut lähtemisestään mitään.

Neljän nuoren miehen elämä oli muuttunut yhteiseksi; d'Artagnan, jolla ei ollut mitään totuttuja tapoja tullessaan maalta keskelle tätä hänelle aivan uutta maailmaa, omaksui tuota pikaa ystäväinsä tavat.

Talvella noustiin kello kahdeksan aikaan, kesällä kello kuuden, ja sitte mentiin herra de Tréville'n luokse saamaan tietoa tunnussanasta ja asiain tilasta. D'Artagnan, vaikka hän ei ollut muskettisoturi, toimitti palvelusta liikuttavalla tarkkuudella: hän oli alinomaa vahdissa, sillä hän piti seuraa kolmelle ystävällensä heidän vahtivuorollansa. Hänet tunnettiin muskettisoturien hotellissa ja jokainen piti häntä hyvänä toverina; herra de Tréville, joka jo ensi hetkestä oli pannut hänelle arvon, ja joka osoitti häntä kohtaan todenperäistä ystävyyttä, ei lakannut suosittamasta häntä kuninkaalle.

Kolme muskettisoturia puolestaan pitivät suuresti nuoresta toveristaan. Ystävyys joka yhdisti nämä neljä miestä ja tarvis tavata toisiaan kolme neljä kertaa päivässä, milloin kaksintaistelun vuoksi, milloin asioiden, milloin huvin tähden, saattoi heidät lakkaamatta juoksemaan toinen toistensa perässä kuin varjot, ja noita eroittamattomia kohdattiin myötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille tai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.