Читать книгу Kolme muskettisoturia - Alexandre Dumas - Страница 12

Sisällysluettelo

Asia herätti suurta melua. Herra de Tréville julkisesti nuhteli muskettisotureja, vaan salaa onnitteli heitä; mutta kun hänellä oli jo kiire ilmoittamaan siitä kuninkaalle, riensi hän Louvreen. Vaan se oli jo liian myöhäistä, kuningas oli jo sulkeutunut huoneesensa kardinaalin kanssa ja Tréville'lle sanottiin kuninkaan olevan työssä eikä voivan tällä hetkellä ottaa vastaan. Iltaisilla tuli herra de Tréville kuninkaan pelipöytään. Kuningas oli voitolta, ja koska Hänen Majesteettinsa oli sangen ahnas, oli hän mainiolla tuulella; niinpä hän, nähdessään Tréville'n jo matkan päästä, huusi hänelle:

— Tulkaa tänne, herra kapteeni, tulkaa tänne, että saan teitä nuhdella; tietäkääs, Hänen ylhäisyytensä kävi täällä valittamassa teidän muskettisotureistanne, ja oli semmoisessa mielenliikkeessä, että hän nyt on vallan sairaana. Ah, mutta nehän ovat koko tuhannen häijyläisiä nuo teidän muskettisoturinne!

— Ei laisinkaan, armollisin herra, vastasi Tréville, joka havaitsi ensi silmäyksellä, minne päin asia oli kallistumassa; ei laisinkaan, sillä päinvastoin ovat he sangen kilttiä olennoita, hyvänluontoisia kuin lampaat, eikä heillä ole muuta kuin yksi ainoa toivo, sen vakuutan, ja se on paljastaa miekkansa ainoastaan Teidän Majesteettinne edestä! Mutta mitäs tehdä, herra kardinaalin henkivartijat hakevat lakkaamatta riitaa heidän kanssansa ja noiden nuorten miesparkojen täytyy soturikuntansa kunniankin vuoksi puollustaa itseänsä.

— Kas sitä herra de Tréville'ä! sanoi kuningas, kas vaan! eikös hänen voisi luulla puhuvan jostakin uskonnollisesta lahkokunnasta! Totta tosiaan, minun hyvä kapteenini, haluttaisipa minun ottaa teiltä valtakirjanne ja antaa se neiti de Chemerault'ille, jolle olen luvannut nunnaluostarin. Mutta elkää luulkokkaan minun uskovan teitä niin sananmukaisesti. Minua nimitetään Ludvig Oikeamieleksi, herra de Tréville, ja kohtapa vaan, kohtapa vaan saamme sen nähdä.

— Ah, juuri sen vuoksi, että minä luotan Teidän oikeamielisyyteenne, armollinen herra, odotan minä maltillisesti ja levollisesti Teidän Majesteettinne armollista päätöstä.

— Odottakaa siis, herrani, odottakaa, sanoi kuningas, en minä anna teidän kaukaa odottaa.

Mutta pelionni kääntyi nyt, ja kun kuningas alkoi menettää mitä oli voittanut, hän ei ollut ensinkään vastahakoinen käyttämään tätä Tréville'n juttua tekosyyksi, jonka varjolla hän saattoi vetäytyä pois pelistä. Kuningas nousi siis hetkisen perästä seisovalleen, pani taskuunsa rahat, jotka olivat hänen edessään pöydällä ja joista suurin osa oli voittorahoja, ja sitten virkkoi hän:

— Le Vieuville, ruvetkaa te paikalleni, minun täytyy mennä puhumaan herra de Tréville'n kanssa tärkeästä asiasta. Mutta aivan oikein! ... minullahan oli edessäni kahdeksankymmentä louisdor'ia; pankaa te siihen sama summa, ettei niillä, jotka ovat menettäneet, ole mitään valittamista. Oikeus ennen kaikkea. Sitten kääntyi hän herra de Tréville'n puoleen ja siirtyi hänen kanssansa erääsen ikkunan-syvennykseen.

No, herrani, jatkoi hän, te sanotte Hänen ylhäisimpänsä henkivartijain hakeneen riitaa teidän muskettisoturienne kanssa?

— Niin, armollisin herra, nyt niinkuin aina.

— Ja kuinka asia tapahtui? sillä näettekös, niinkuin tiedätte, hyvä kapteeni, tuomarin täytyy kuunnella kumpaistakin riitapuolta.

— Ah, Herra nähköön, mitä yksinkertaisimmasti ja luonnollisimmasti. Kolme meidän parhaita sotureita, jotka Teidän Majesteettinne tuntee nimeltään, ja joiden uskollisuudelle Teidän Majesteettinne enemmän kuin yhden kerran on pannut suurta arvoa, ja jotka, sen voin kuninkaalle vakuuttaa, palvelevat Teidän Majesteettianne kaikesta sydämmestään; kolme meidän parhaita sotureita, sanon, herrat Athos, Porthos ja Aramis, olivat lähteneet huvimatkalle erään nuoren gaskonjalaisen aatelismiehen kanssa, jonka minä olin suosittanut heille samana aamuna. Huviretki oli aiottu Saint-Germain'iin, luullakseni, ja he olivat päättäneet yhtyä karmeliittaluostarin luona, mutta kun he olivat sinne saapuneet, tuli heitä häiritsemään herrat de Jussac, Bicarat ja kaksi muuta henkivartijaa, jotka varmaankaan eivät tulleet sinne noin monilukuisina ilman asetuksien rikkomisen pahaa aikomusta.

— Ahaa! huomaan, sanoi kuningas: epäilemättä tulivat he sinne taistelemaan keskenänsä.

— Minä en tahdo heitä syyttää, armollisin herra, vaan jätän sen Teidän Majesteettinne päätettäväksi, mitä viisi aseellista miestä muuta voisivat tehdä niin yksinäisessä paikassa kuin karmeliittaluostarin seutu on.

— Niinpä kyllä, te olette oikeassa, Tréville, te olette aivan oikeassa.

— Niinpian kuin he olivat huomanneet meidän muskettisoturit, muuttivat he tuumansa ja unhottivat keskinäisen riitansa soturikunta-riidan vuoksi; sillä Teidän Majesteettinne kyllä tietää, että meidän muskettisoturit, jotka pitävät kuninkaan puolta, eikä kenenkään muun kuin kuninkaan, ovat herra kardinaalin henkivartijain luonnollisia vihamiehiä?

— Niin niin, Tréville, huoahti kuningas surumielisesti, ja se on sangen ikävää, uskokaapas, nähdä Ranskassa tällä tavoin kaksi puoluetta, kaksi kuninkuuden päätä; mutta kaikki tämä on pian päättyvä. Te sanotte siis henkivartijain hakeneen riitaa muskettisoturien kanssa?

— Minä sanon, että on varsin uskottavaa asian tapahtuneen sillä tavoin, mutta minä en mene vannomaan, armollisin herra. Teidän Majesteettinne tietää, kuinka vaikeata totuus on saada ilmi, ja ell'ei kellä ole sitä ihmeteltävää lahjaa, joka on hankkinut Ludvig kolmannelletoista nimen Oikeamieli...

— Ja te olette oikeassa, Tréville; mutta nuo teidän muskettisoturinne eivät olleet yksinään, heidän mukanansa oli eräs lapsi.

— Niin, armollisin herra, ja eräs haavoitettu mies, niin että kolme kuninkaan muskettisoturia, joista yksi oli haavoitettu, sekä yksi lapsi, eivät ainoastaan pitäneet puoliansa herra kardinaalin viittä mitä peloittavinta henkivartijaa vastaan, vaan vieläpä kaatoivat heistä neljä tantereesen.

— Mutta sehän on voitto se! huusi kuningas säihkyvin silmin, voitto kerrassaan!

— Niin, armollinen herra, yhtä täydellinen kuin Cé-sillan voitto.

— Neljä miestä, joista yksi haavoitettu ja yksi lapsi, niinhän sanoitte?

— Tuskin nuorukainen; joka vielä käyttihe tuossa tilaisuudessa niin erinomaisella tavalla, että minä pyydän saada luvan sulkea hänet Teidän Majesteettinne armolliseen suosioon.

— Mikä on hänen nimensä?

— D'Artagnan, armollisin herra. Hän on poika erään vanhimpia ystäviäni; poika erään miehen, joka teidän isänne, ikimuistettavan kuninkaan kanssa kävi puoluesotaa.

— Ja te sanotte tuon nuorukaisen olevan hyvin kasvatetun? Kertokaapa hänestä minulle, Tréville; tiedätte minun rakastavan sota- ja taistelukertomuksia. Ja kuningas Ludvig XIII väänteli ylpeästi viiksiänsä ja ojensi hartioitaan.

— Armollisin herra, jatkoi Tréville, niinkuin jo sanoin, herra d'Artagnan on melkein lapsi ja kun hänellä ei ole kunnia olla muskettisoturi, oli hän siviilipuvussa; herra kardinaalin henkivartijat, havaiten hänen nuoruutensa, ja vielä enemmän sen vuoksi, että hän oli soturikunnalle vieras, kehoittivat häntä poistumaan ennen hyökkäystä.

— Siis, huomaattehan Tréville, keskeytti kuningas, siis nepä ne olivat hyökkääjiä.

— Se on vallan oikein, armollisin herra, siitä ei ole enää epäilemistä; he vaativat häntä peräytymään; mutta hän vastasi olevansa sydämmestään muskettisoturi, ja kokonaan Hänen Majesteettinsa nöyrin palvelija, jonka vuoksi hän tahtoi jäädä herrojen muskettisoturien joukkoon.

— Oivallinen nuorukainen! mutisi kuningas.

— Ja aivan oikein, hän jäi heidän joukkoonsa; ja Teidän Majesteetillanne on siinä niin reipas taistelija, että hän se antoi Jussac'ille tuon kauhean piston, joka niin ankarasti suututtaa herra kardinaalia.

— Hänkö haavoitti Jussac'in? huudahti kuningas, hän, tuo lapsi! Se, Tréville, se on mahdotonta.

— Asia on niin kuin minulla oli kunnia kertoa Teidän Majesteetillenne.

— Jussac'in, joka on kuningaskuntamme ensimäisiä miekkamiehiä!

— Niin, armollisin herra, hän on nyt löytänyt mestarinsa.

— Minä tahdon nähdä tuon nuorukaisen, Tréville, minä tahdon hänet nähdä ja jos jotakin on tehtävissä, niin tuumikaamme.

— Milloin Teidän Majesteettinne suvaitsee ottaa hänet puheillensa?

— Huomenna kello kaksitoista, Tréville.

— Tuonko minä hänet yksinään?

— Ei, tuokaa tänne kaikki neljä yhdessä. Minä tahdon kiittää heitä kaikkia yhdellä kertaa; uskolliset miehet ovat harvinaisia, Tréville, ja uskollisuus on palkittava.

— Kello kaksitoista olemme Louvressa armollisin herra.

— Tulkaa pieniä portaita, Tréville, pieniä portaita. Tarpeetonta on kardinaalin tietää...

— Kyllä, armollisin herra.

— Ymmärrättehän, Tréville, asetus on aina asetus, ja ovathan kuin ovatkin kaksintaistelut kielletyt.

— Mutta meneehän tämä ottelu, armollisin herra, ulkopuolelle tavallisia kaksintaistelun ehtoja, sehän oli tappelu, jota todistaa se, että heitä oli viisi kardinaalin henkivartijaa minun kolmea muskettisoturiani ja herra d'Artagnan'ia vastaan.

— Oikein kyllä, mutta yhtäkaikki, Tréville, tulkaa vaan sittenkin pieniä portaita.

Tréville hymyili. Mutta kun siinä oli jo paljo hänen työksensä, että oli saanut tuon lapsen yllytetyksi mestariansa vastaan, kumarsi hän kunnioittavaisesti kuninkaalle ja, hänen luvallansa, sanoi hänelle jäähyväiset.

Vielä samana iltana ilmoitettiin noille kolmelle muskettisoturille, mikä kunnia heille oli suotu. Koska he jo kauan olivat tunteneet kuninkaan, olivat he vallan levollisia, mutta d'Artagnan gaskonjalaisella mielikuvituksellaan näki siinä tulevaisen onnensa ja vietti yönsä kultaisissa unelmissa. Ja jo kello kahdeksan aamulla oli hän Athoksen luona.

D'Artagnan tapasi muskettisoturin jo täysissä tamineissaan ja valmiina lähtemään ulos. Kun kuninkaan luokse oli mentävä vasta kello kaksitoista, oli hän tuuminut Porthoksen ja Aramiksen kanssa mennä heittämään palloa Luxemburg'in tallin luona olevassa pallohuoneessa. Athos pyysi d'Artagnan'ia tulemaan mukaan ja vaikka hän tosin ei osannut palloa heittää, kun ei ollut koskaan semmoisessa leikissä ollut, noudatti hän kutsumusta, kun ei tiennyt mitenkä muutoinkaan saisi aikansa kulumaan kello kahteentoista asti, koska kello oli vielä tuskin yhdeksää.

Nuo kaksi muskettisoturia olivat jo saapuneet paikalle ja olivat siellä parhaillaan kahden kesken pallosilla. Athos, joka oli sangen taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa, meni d'Artagnan'in kanssa vastapäiselle puolelle ja nyt oli yhteinen leikki alkava. Mutta jo ensi yrityksellä, vaikka hän heitti vasemmalla kädellä, tunsi hän haavansa vielä liian vähän paranneeksi, voidaksensa kestää semmoista ruumiinliikettä. D'Artagnan jäi siis yksinään ja kun hän ilmoitti olevansa liian kykenemätön ryhtymään säännölliseen peliin, jatkettiin heittoa ilman pitämättä niistä tarkkaa laskua. Mutta eräs Porthoksen Herkules-kämmenestä singahtanut pallo hiipaisi niin lähitse d'Artagnan'in naamaa, että se pani hänet arvelemaan, että jos pallo, sen sijaan kuin se nyt meni sivuitse, olisi paukahtanut kohti, hänen puheillepääsynsä olisi uskottavasti mennyt myttyyn, koska hänen olisi ollut mahdoton saapua kuninkaan luokse. Ja kun tästä puheillepääsystä, hänen gaskonjalaisen mielikuvituksensa mukaan, koko hänen tulevaisuutensa riippui, hän kumarsi kohteliaasti Porthokselle ja Aramikselle ja ilmoitti luopuvansa leikistä siksi kunnes hän saavuttaisi siihen tarpeellisen tottumuksen, ja meni rajaköyden taakse katsojain joukkoon.

D'Artagnan'in pahaksi onneksi oli katsojain seassa eräs Hänen ylhäisyytensä henkivartija, joka vielä sangen harmissaan toveriensa eilen kärsimästä tappiosta, oli päättänyt käyttää ensimäistä tilaisuutta kostaaksensa. Hän luuli nyt tilaisuuden tulleeksi ja, puhutellen naapuriansa, lausui:

— Ei ole ihmettelemistä, että tuo nuori mies säikähti palloa, hän on epäilemättä muskettisoturin-oppipoika.

D'Artagnan käännähti, juurikuin käärme olisi häntä pistänyt ja silmäsi terävästi henkivartijaa, joka oli nuo loukkaavat sanat suustaan päästänyt.

— Perhana vieköön! jatkoi tuo toinen väännellen ynseästi viiksiänsä, tiiratkaa minua niinpaljon kuin haluatte, pikku herrani, mikä on sanottu, se on sanottu.

— Ja koska sananne on liian selvä selittämättäkin, vastasi d'Artagnan matalalla äänellä, pyydän teidän seuraamaan minua.

— Milloinka? kysyi henkivartija samalla pilkallisella katsannolla.

— Heti paikalla, jos suvaitsette.

— Kaiketi te tiedätte, kuka minä olen?

— Sitä en laisinkaan tiedä, enkä siitä yhtään välitäkkään.

— Siinä teette väärin, sillä jos nimeni tietäisitte, ehkä olisitte vähemmin kiireissänne.

— Mikä teidän nimenne sitten on?

— Bernajoux, teidän nöyrin palvelijanne.

— No niin, herra Bernajoux, sanoi d'Artagnan levollisesti, minä odotan teitä portilla.

— Menkää vaan, herra, kyllä tulen.

— Elkää pitäkö kovin kiirettä, herra, ettei huomattaisi meidän poistuvan yhdessä; ymmärrätte kaiketi, että siinä toimessa, johon aiomme ryhtyä, liika väki olisi haitaksi.

— Hyvä on, vastasi henkivartija, kummastuksissaan, ett'ei hänen nimensä tehnyt sen suurempaa vaikutusta nuoreen mieheen.

Nimi Bernajoux oli todella tuttu kaikille ihmisille, d'Artagnan ehkä poisluettuna; sillä Bernajoux oli yksi niitä, jotka useimmin tavattiin niissä jokapäiväisissä tappeluissa, joita kaikki kuninkaan ja kardinaalin säännöt ja asetukset eivät saaneet hillityiksi.

Porthos ja Aramis olivat niin kiintyneet pallonheittoonsa ja Athos katseli heitä niin tarkkaavaisesti, ett'eivät he edes nähneet nuoren toverinsa lähtöä. D'Artagnan jäi sanansa mukaan portille odottamaan ja hetkisen perästä tuli tuo toinenkin paikalle. Kun d'Artagnan'illa ei ollut aikaa hukata, kuninkaan luokse menon vuoksi, joka oli määrätty kello kahdeksitoista, katsahti hän ympärillensä ja nähden kadun tyhjäksi, virkkoi vastustajallensa:

— Totta tosiaan on onni teille, vaikka nimenne onkin Bernajoux, että olette joutuneet tekemisiin vaan muskettisoturin oppilaan kanssa; mutta olkaa huoleti, minä koetan parastani. Asentoon!

— Mutta, lausui Bernajoux'in nimellä puhuteltu, minusta näyttää tämä paikka huonosti valitulta, paljoa parempi olisi Saint-Germain'in luostarin takana tai Pré-aux-Clercs'illä.

— Teidän huomautuksenne on sangen paikallaan, vastasi d'Artagnan; mutta pahaksi onneksi on minulla aika vähissä, sillä minulla on eräs kohtaus kello kaksitoista. Asentoon siis, herra, asentoon!

Bernajoux ei ollut niitä miehiä, joille semmoista käskyä tarvitsee antaa kahta kertaa. Samassa hetkessä välkähti miekka hänen kädessään ja hän ryntäsi vastustajaansa kohden, jota hän luuli säikäyttävänsä, koska hän oli niin kovin nuori.

Mutta d'Artagnan oli eilen suorittanut kokeensa ja, vielä innoissaan voitostansa sekä pöyhistyneenä siitä suosiosta, joka hänelle oli tulossa, hän päätti olla peräytymättä askeltakaan; miekat ristiytyivätkin suojustimeen asti, ja kun d'Artagnan pysyi paikallansa, oli hänen vastustajansa peräytyminen. Mutta d'Artagnan käytti sitä silmänräpäystä, jolloin Bernajoux'in miekka, hänen peräytyissään, syrjähti, irroitti miekkansa hänen miekastaan ja kosketti vastustajaansa olkapäähän. Nyt d'Artagnan vuorostaan peräytyi askeleen ja kohotti miekkansa; mutta Bernajoux huusi hänelle, ettei hän siitä välittänyt ja puski sokeasti häntä vastaan, sysäytyen hänen miekkaansa. Kun hän kumminkaan ei kaatunut, eikä tunnustanut itseään voitetuksi, vaan koki siirtyä sinne päin, missä herra de la Trémouille'n hotelli oli, eräs hänen sukulaisensa oli näet herra de la Trémouille'n palveluksessa, niin d'Artagnan, joka ei itsekkään tiennyt miten pahan haavan hänen vastustajansa viimeksi oli saanut, ahdisti häntä ankarasti ja epäilemättä olisi surmannut hänet kolmannella iskulla, kun, sittenkuin kadulla syntynyt meteli oli kuulunut pallohuoneelle saakka, kaksi henkivartijan ystävää, jotka olivat kuulleet hänen vaihtavan muutamia sanoja d'Artagnan'in kanssa, riensivät miekka kädessä pallohuoneelta ja hyökkäsivät voittajan kimppuun. Mutta kohtapa näkyi vuorostaan Athos, Porthos ja Aramis, jotta juuri siinä hetkessä kuin nuo kaksi henkivartijaa ryntäsivät heidän nuorta toveriansa vastaan, ehtivät paikalle ja pakoittivat heidät kääntymään. Siinä tuokiossa Bernajoux kaatui; ja kun henkivartijat jäivät nyt kaksi neljää vastaan, rupesivat he huutamaan: "Tänne, tänne, koko de la Trémouille'n hotelli!" Näihin huutoihin tulivat kaikki, ketä hotellissa oli, ulos, ja hyökkäsivät noiden neljän asetoverin kimppuun, jotka taas puolestaan alkoivat huutaa: "Tännepäin, muskettisoturit!"

Tämä huuto ei koskaan mennyt kuuroille korville; sillä muskettisoturit tiedettiin Hänen ylhäisyytensä vihollisiksi, ja heitä rakastettiin sen vuoksi että he vihasivat kardinaalia. Muiden komppaniiojen miehet kuin Punaisen herttuan, niinkuin Aramis oli häntä nimittänyt, menivätkin yleensä tällaisissa taisteluissa kuninkaan muskettisoturien puolelle. Kolmesta ohikulkevasta herra Desessarts'in komppaniian miehestä kaksi liittyi niinikään noiden neljän toverin avuksi, vaan kolmas juoksi herra de Tréville'n hotelliin ja huusi: "Tännepäin, muskettisoturit, tännepäin!" Tavallisuuden mukaan oli herra de Tréville'n hotelli täynnä sen aseen miehiä, ja kiiruhtivat nyt tovereillensa avuksi; syntyi yleinen kahakka, mutta muskettisoturit olivat voiton puolella: kardinaalin henkivartijat ja herra de la Trémouille'n väki peräytyivät hotelliin, jonka portit he mennessään sulkivat, juuri töin tuskin ehtien estää vihollisiansa tunkeutumasta sisään samalla kertaa. Mitä äskeiseen haavoitettuun tulee, hänet oli sinne viety jo kohta ja niinkuin jo sanoimme, sangen pahassa tilassa.

Yllytys muskettisoturien ja heidän liittolaistensa joukossa oli korkeimmillaan ja jopa neuvoteltiin semmoistakin, että, kostoksi herra de la Trémouille'n palvelijain röyhkeydestä kuninkaan muskettisotureita kohtaan, pistettäisiin tuleen koko hänen hotellinsa. Ehdotus oli tehty ja hyväksytty innolla, kun onneksi kello löi yksitoista, muistuttaen d'Artagnan'ia ja hänen tovereitansa kuninkaan puheille menosta, ja kun heistä olisi ollut ikävää, jos tuo kaunis urostyö olisi toimitettu ilman heitä, onnistui heidän tyynnyttää mielet. Jätettiin asia vaan siihen, että paiskattiin muutamia katukiviä portteja vastaan, mutta portit kestivät, ja silloin väsyttiin; muutoin olivat tämän kahakan oikeat päämiehet jo hetkistä ennen jättäneet joukon ja lähteneet herra de Tréville'n luokse, joka odotti heitä, sillä hän oli jo saanut tiedon tästä uudesta metelistä.

— Pian Louvreen, sanoi hän, Louvreen hetkeäkään kadottamatta, ja koettakaamme tavata kuningas ennenkuin kardinaali on saanut häntä puhutella; me kerromme hänelle tämän tapauksen olleen seurauksena eilisestä, niin ne menevät molemmat yksin tein.

Herra de Tréville lähti neljän nuoren miehen kanssa siis Louvreen; mutta muskettikapteenin suureksi hämmästykseksi ilmoitettiin hänelle kuninkaan menneen hirvenjahdille Saint-Germain'in metsään. Herra de Tréville antoi kahdesti kertoa itselleen tämän uutisen, ja kummallakin kertaa näkivät hänen seurakumppaninsa hänen kasvonsa ruskettuvan.

— Joko Hänen Majesteettinsa, kysyi hän, oli eilen päättänyt lähteä tälle metsästysretkelle?

— Ei, Teidän ylhäisyytenne, vastasi kamaripalvelija, tänä aamuna tuli ylijahtimestari ilmoittamaan, että yöllä oli muudan hirvi saatu kierrokseen. Ensin vastasi hän, ett'ei hän lähtisi, vaan sitten ei hän kumminkaan voinut vastustaa sitä viehätystä, mitä tämä metsästys lupasi, ja päivällisen syötyänsä lähti hän.

— Ja tapasiko kuningas kardinaalia? kysyi herra de Tréville.

— Aivan luultavasti, vastasi kamaripalvelija, sillä minä näin tänä aamuna Hänen ylhäisyytensä hevoset valjaissa, ja kysyttyäni minne hän matkusti, vastattiin Saint-Germain'iin.

— Meidät on ehdätetty, sanoi herra de Tréville. Hyvät herrat, minä tulen tapaamaan kuningasta tänä iltana; mutta mitä teihin tulee, en neuvoisi teitä uskaltamaan häntä lähestyä.

Varoitus oli niin järkevä ja semmoisen miehen antama, joka sangen hyvin tunsi kuninkaan, että neljä nuorta miestä eivät yrittäneetkään sitä vastustella. Herra de Tréville kehoitti heitä siis kutakin menemään kotiinsa odottamaan hänen vastaisia määräyksiänsä.

Tultuaan hotelliinsa, herra de Tréville arveli viisaimmaksi jouduttautua ensimäisenä valittamaan. Hän lähetti sen vuoksi erään palvelijoistaan viemään herra de la Trémouille'lle kirjettä, jossa hän pyysi hänen käskemään pois luotansa herra kardinaalin henkivartijan, ja nuhtelemaan väkeänsä siitä uhkarohkeudesta, jolla he olivat hyökänneet hänen muskettisoturiensa kimppuun. Mutta herra de la Trémouille, jolle hänen tallimestarinsa oli jo ennakolta seikat kertonut, tuo sama, jolle Bernajoux oli sukua, käski viemään herra de Tréville'lle semmoisen vastauksen, ettei herra de Tréville'llä eikä hänen muskettisotureillansa ollut mitään valittamisen syytä, vaan päinvastoin hänellä, jonka väkeä muskettisoturit olivat ahdistaneet ja vieläpä aikoneet polttaa hänen hotellinsakin. Mutta koska näiden kahden mahtavan herran välillä olisi kiista voinut jatkua pitkälliseksi, molemmat kun tietysti pysyivät kiini väitteissään, keksi herra de Tréville neuvon, jonka tarkoituksena oli saada kaikki päätökseen: hän lähti itse kohtaamaan herra de la Trémouille'a.

Hän meni siis kohta hänen hotelliinsa ja käski ilmoittaa itsensä.

Molemmat herrat tervehtivät toisiansa kohteliaasti, sillä vaikka eivät olleetkaan toinentoistensa ystäviä, kunnioittivat he kumminkin toisiaan. Kumpaisetkin olivat sydämmen ja kunnian miehiä; ja kun herra de la Trémouille, joka oli protestantti ja harvoin näki kuningasta, ei kuulunut mihinkään puolueesen, ei hänen seurustelemistansa rasittanut yleensä mitkään ennakkopäätökset. Tällä kertaa oli kumminkin hänen kohtelunsa, vaikka tosin kohtelias, tavallista kylmempi.

— Herra, virkkoi herra de Tréville, me luulemme kumpikin olevan toisillamme syytä valittaa, ja minä olen nyt tullut tänne itse saattamaan yksissä neuvoin teidän kanssanne tämän asian selville.

— Mielelläni, vastasi herra de la Trémouille; mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että minulla on varsin hyvät tiedot asiasta ja että koko vääryys on teidän muskettisoturienne puolella.

— Te olette liian oikeudellinen ja kohtuullinen, sanoi herra de Tréville, ollaksenne suostumatta ehtoon, jonka nyt aion teille esittää.

— Esittäkää, herra, minä kuuntelen.

— Kuinka voipi herra Bernajoux, teidän tallimestarinne sukulainen?

— Vallan huonosti. Paitsi miekanpistoa, jonka hän on saanut käsivarteensa, ja joka ei liene juuri vaarallinen, on hänellä toinen, joka on lävistänyt hänen keuhkonsa niin pahasti, että lääkäri on siitä kahdella päällä.

— Mutta onko haavoitettu tunnossaan?

— Täydellisesti.

— Puhuuko hän?

— Työläästi, mutta kyllä hän puhuu.

— No hyvä: herra, menkäämme hänen luoksensa; vannottakaamme häntä nimessä Jumalan, jonka eteen hänet ehkä kohta kutsutaan, ilmoittamaan totuuden; minä otan hänet tuomariksi omassa asiassaan, herra; ja mitä hän sanoo, olen minä uskova todeksi.

Herra de la Trémouille mietti hetkisen, jonka perästä hän, koska oli vaikea tehdä kohtuullisempaa ehdotusta, suostui siihen.

Molemmat kävivät nyt siihen huoneesen, jossa haavoitettu makasi. Kun hän näki kahden niin ylhäisen herran tulevan hänen luoksensa, koetti hän nousta vuoteellaan, mutta ollen liian heikko, uupui hän ponnistuksestaan ja vaipui takaisin melkein tunnottomana.

Herra de la Trémouille lähestyi häntä ja antoi hänen haistella hajusuolaa, joka sai hänet tointumaan. Silloin herra de Tréville, joka ei tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää mistään vaikutuksesta sairaasen, kehoitti herra de la Trémouille'a itseänsä kysymään häneltä asiasta.

Mitä herra de Tréville oli aavistanut, tapahtuikin. Elämän ja kuoleman välillä, niinkuin Bernajoux oli, ei hänellä ollut vähintäkään ajatusta salata totuutta; ja hän kertoi näille molemmille herroille asiat aivan tarkoilleen, semmoisina kuin ne olivat tapahtuneet.

Se oli kaikki, mitä herra de Tréville oli tarkoittanutkin; hän toivotti Bernajoux'ille pikaista parantumista, heitti jäähyväiset herra de la Trémouille'lle, palasi hotelliinsa ja käski heti paikalla ilmoittaa noille neljälle ystävällensä, että hän odotti heitä päivällisille luoksensa.

Herra de Tréville'n seura oli sangen valittua, kokonaan kardinaalin vastustajia muutoin. Hyvin ymmärrettävästi liikkui siis puhelu päivällispöydässä noiden kahden tappion alalla, joita Hänen ylhäisyytensä henkivartijat äskettäin olivat kärsineet. Ja kun d'Artagnan oli ollut näiden kahden päivän sankarina, niin hänellenpä sateli onnentoivotuksia, joita Athos, Porthos ja Aramis hänelle yltäkyllin soivat, ei ainoastaan hyvinä tovereina, vaan miehinä, joilla oli ollut kylliksi usein vuoronsa, antaaksensa nyt hänen saada osansa.

Kello kuuden aikaan ilmoitti herra de Tréville, että hänen oli meneminen Louvreen; mutta kun Hänen Majesteettinsa suoman puheillepääsyn aika oli jo ohitse, ei herra de Tréville pyytänytkään käydä sisään pienistä portaista, vaan meni neljän nuoren seuralaisensa kanssa esihuoneesen. Kuningas ei ollut vielä palannut metsästysretkeltään. Nuoret miehemme olivat odottaneet tuskin puolta tuntia hovimiesten joukossa, kun kaikki ovet avattiin ja ilmoitettiin kuninkaan tulevan.

Tällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki, joka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä kohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään.

Ludvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli metsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja piiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan myrskytuulella.

Mutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se estänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä; kuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän huomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme muskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin, mutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka kuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki hän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan kuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun kuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen niin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka perästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.

— Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä ritareiksi vielä tälläkään kertaa.

— Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos ette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini: sillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.

Neljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, kaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään näkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.

Herra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen ja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa nojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei estänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta Hänen Majesteettinsa vointia.

— Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.

Se oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII:lla, jonka kerrotaan usein ottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra se ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.

— Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös Teidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia metsästyksen huvia?

— Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä, otuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole vainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se on valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa puhaltaakseen halalii, — raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja syöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun täytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut haukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville! Minulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli toissapäivänä!

— Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta onhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita jahtilintuja.

— Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat sukupuuttoon, ei ole enää muita kuin minä, joka ymmärtäisi metsästystä. Minun jälestäni on kaikki lopussa, eikä sitten enää metsästetä muutoin kuin satimilla, verkoilla ja ansoilla. Jospa minulla vaan edes olisi aikaa harjoittaa oppilaita! mutta kyllä kai! — tuossa kardinaali, joka ei anna minulle hetken lepoa, joka puhuu minulle milloin Espanjasta, milloin Itävallasta, milloin Englannista! Ah, kardinaalia mainitessani, herra de Tréville, minä en ole tyytyväinen teihin.

Herra de Tréville odotti juuri tuota käännettä. Hän tunsi kuninkaan juurtajaksain; hän ymmärsi, ett'eivät nuo vaikerrukset olleet muuta kuin esipuhetta, jonkunmoista rohkeuteen pyrkimistä, ja nyt hän oli päässyt mihin aikoi.

— Ja millä tavalla olen ollut kyllin onneton pahoittamaan Teidän Majesteettinne mieltä? kysyi herra de Tréville, ollen olevinansa hyvin hämmästyksissään.

— Silläkös tavalla te toimitatte virkaanne, herra? jatkoi kuningas, vastaamatta suoraan herra de Tréville'n kysymykseen; senkö vuoksi minä olen nimittänyt teidät muskettisoturieni kapteeniksi, että ne ottaisivat ihmisiä hengiltä, myllertäisivät kokonaisia kaupunginosia ja tahtoisivat polttaa koko Pariisin, ettekä te hiiskahtaisi sanaakaan? Vaan mitäs, jatkoi kuningas, epäilemättä olen minä liian kiireissäni teitä syyttelemään, epäilemättä ovat rauhanrikkojat jo vankeudessa, ja epäilemättä olette te juuri tulleet ilmoittamaan minulle, että oikeus on pantu toimeen.

— Armollisin herra, vastasi herra de Tréville levollisesti, minä päinvastoin olen tullut anomaan oikeutta.

— Ja ketä vastaan? huudahti kuningas.

— Panettelijoita vastaan, sanoi herra de Tréville.

— Ah, sepä on uutta, virkkoi kuningas. Etteköhän vaan aio sanoa, että nuo teidän kirotut kolme muskettisoturianne, Athos, Porthos ja Aramis, sekä tuo béarnelainen poika, eivät hyökänneet kuin vimmatut Bernajoux-paran kimppuun, eivätkä ole kolhineet häntä sillä tavalla, että hän uskottavasti tällä hetkellä taistelee kuoleman kanssa! Etteköhän aio sanoa, etteivät he sitten ole piirittäneet herttua de la Trémouille'n hotellia ja tahtoneet pistää sitä tuleen! — seikka, joka kenties ei olisi ollut varsin suureksi vahingoksi sota-aikana, koska tuo hotelli on pesäpaikkana hugenoteilla, vaan joka rauhan aikana on harmittavan ikävä esimerkki. Sanokaa, aiotteko kieltää kaiken tämän?

— Ja kuka on Teille ladellut tuon kauniin kertomuksen, armollisin herra? kysyi herra de Tréville levollisesti.

— Kuka minulle on ladellut tuon kauniin kertomuksen, herra! ja kenenkä sen teidän mielestänne pitäisi olla muun kuin sen, joka valvoo minun nukkuessani, joka tekee työtä minun huvitellessani, joka johtaa kaikki valtakunnan asiat sisällä ja ulkopuolella, Ranskassa niinkuin Euroopassa?

— Teidän Majesteettinne tarkoittaa varmaan Jumalaa, sanoi herra de Tréville, sillä minä en tunne muita kuin Jumalan, joka olisi niin paljon korkeammalla Teidän Majesteettianne.

— Ei, herra; minä tarkoitan valtakuntamme tukea, minun ainoaa palvelijaani, ainoaa ystävääni, herra kardinaalia.

— Hänen ylhäisyytensä ei ole Hänen pyhyytensä, armollisin herra.

— Mitä te, herra, sillä tarkoitatte?

— Ett'ei ole erhettymättömiä muita kuin paavi, ja ett'ei tämä erhettymättömyys ulotu kardinaaleihin asti.

— Te tahdotte sanoa, että hän pettää minua, te tahdotte sanoa, että hän kavaltaa minua. Te siis syytätte häntä. Malttakaas, sanokaapa, tunnustakaapa suoraan, mistä te häntä syytätte.

— Minä en häntä syytä, armollisin herra; minä vaan sanon, että hän itse on petyksissä; minä sanon, että hänellä on huonot tiedot asiasta; minä sanon, että on oltu liian kiireisiä syyttämään Teidän Majesteettinne muskettisotureita, joita hän karsain katselee, ja että hän ei ole ammentanut tietojansa hyvistä lähteistä.

— Syytös kohtaa siis herttua de la Trémouille'a itseään! Mitäs siihen vastaatte?

— Voisin vastata, armollisin herra, että asia koskee häntä liian läheisesti, että hän voisi olla vallan puolueeton todistaja; mutta kaukana siitä, armollisin herra, minä tunnen herttuan jaloksi ja rehelliseksi mieheksi, ja minä vetoon häneen, mutta yhdellä ehdolla.

— Millä?

— Sillä ehdolla, että Teidän Majesteettinne kutsuttaa hänet luoksensa, tutkistelee häntä itse, kahdenkesken, ilman todistajitta, ja että minä saan kohdata Teidän Majesteettianne kohta kuin herttua on lähtenyt.

— Olkoon menneeksi! sanoi kuningas, ja te tyydytte siihen, mitä herra de la Trémouille on sanova?

— Tyydyn, armollisin herra.

— Te hyväksytte hänen tuomionsa?

— Arvelematta.

— Ja te alistutte niiden korvausten alaiseksi, jotka hän on vaativa?

— Täydellisesti.

— La Chesnaye! huusi kuningas. La Chesnaye!

Ludvig XIII:n uskottu kamaripalvelija, joka pysyttäytyi aina ovella, astui sisään.

— La Chesnaye, sanoi kuningas, kutsuttakoon silmänräpäyksessä tänne herra de la Trémouille; minä tahdon puhutella häntä vielä tänä iltana.

— Teidän Majesteettinne vakuuttaa minulle sanallansa, ett'ei hän ota puheillensa ketään herra de la Trémouille'n ja minun välilläni?

— En ketään, kunniasanani.

— Huomenna siis, armollisin herra.

— Huomenna.

— Mihin aikaan suvaitsee Teidän Majesteettinne?

— Mihin aikaan vaan tahdotte.

— Mutta jos minä tulen kovin aikaisin aamulla, pelkään herättäväni Teidän Majesteettianne.

— Herättävänne minua? Nukunkos minä? Minä en enää nuku, herrani; minä olen unen horroksissa toisinaan, siinä kaikki. Tulkaa siis vaan niin varhain kuin tahdotte, vaikka jo kello seitsemän; mutta kavahtakaa itseänne, jos muskettisoturinne ovat syyllisiä.

— Jos minun muskettisoturini ovat syyllisiä, jätetään syylliset Teidän Majesteettinne käsiin, hän menetelköön heidän kanssansa mielensä mukaan. Vaatiiko Teidän Majesteettinne vielä mitään? sanokaa sana, minä olen valmis tottelemaan.

— En, herrani, muuta ei minulla ole sanottavaa, eikä minua ilman syyttä nimitetä Ludvig Oikeamieleksi. Huomenna siis, herrani, huomenna.

— Jumala varjelkoon Teidän Majesteettianne sinne asti.

Niin vähän kuin kuningas nukkuikin, nukkui herra de Tréville vielä vähemmän; hän ilmoitti vielä samana iltana kolmelle muskettisoturillensa ja heidän toverillensa, että heidän oli saapuminen hänen luoksensa kello puoli seitsemän aamulla. Hän vei heidät kanssansa, vakuuttamatta heille mitään, lupaamatta heille mitään, eikä hän salannut heiltä, että heidän sekä hänen omakin suosionsa riippui tästä arvanheitosta.

Kun he olivat saapuneet pienille portaille, jätti hän heidät siihen odottamaan. Jos kuningas olisi heille vielä suutuksissa, tulisi heidän poistua ilman häntä kohtaamatta; jos kuningas suostuisi ottamaan heidät puheillensa, tarvittiin, vaan kutsua heitä.

Tultuansa kuninkaan erityiseen esihuoneesen, tapasi herra de Tréville La Chesnaye'n, joka ilmoitti hänelle, ett'ei herttua de la Trémouille'a oltu eilen illalla tavattu hotellissaan, että hän oli palannut kotiinsa liian myöhään, voidaksensa enää mennä Louvreen, että hän oli juuri äsken saapunut ja oli parhaillaan kuninkaan luona.

Tämä seikka oli herra de Tréville'lle sangen mieleinen, sillä tämä saattoi hänet ihan varmaksi siitä, ett'ei mitkään vieraat mielijohteet pääsisi pujahtamaan herra de la Trémouille'n todistuksen ja hänen välillensä.

Ja tosiaan, tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun kuninkaan vastaanottohuoneen ovi avautui, ja kun herra de Tréville näki herttua de la Trémouille'n astuvan ulos, tämä tuli hänen luoksensa, ja sanoi:

Herra de Tréville, Hänen Majesteettinsa oli lähettänyt noutamaan minua luoksensa, tiedustaaksensa kuinka eilenaamuiset asiat minun hotellini luona tapahtuivat. Minä olen hänelle kertonut totuuden, nimittäin, että syy oli meidän miehissämme ja että minä olin valmis pyytämään teiltä anteeksi. Koska minä nyt teidät tapasin, suvaitkaa ottaa vastaan anteeksipyyntöni ja pitää minua aina ystävänänne.

— Herra herttua, lausui herra de Tréville, minä luotin niin täydellisesti teidän suoruuteenne, etten minä tahtonut Hänen Majesteettinsa luona ketään muuta puollustajaa kuin teidät itsenne. Minä näen, ett'ei luottamukseni ollut turha ja minä olen kiitollinen teille siitä, että Ranskassa on vielä yksi mies, josta voipi erhettymättä sanoa mitä minä olen teistä sanonut.

— Hyvä, hyvä! sanoi kuningas, joka kahden oven lomasta oli kuullut kaikki nuo kohteliaisuudet; mutta Tréville, sanokaapa hänelle, koska hän väittää olevansa teidän ystäviänne, että minä tahtoisin myöskin olla hänen ystäviänsä, vaan että hän on huolimaton minua kohtaan; että siitä on jo melkein kolme vuotta kuin minä häntä näin ja ett'en minä näe häntä muutoin kuin noudattamalla hänet luokseni. Sanokaa hänelle kaikki tuo minun puolestani; sillä ne ovat asioita, joita kuningas ei voi sanoa itse.

— Kiitoksia, armollisin herra, kiitoksia, sanoi herttua; mutta olkoon Teidän Majesteettinne varma siitä, ett'eivät ne, — tätä en suinkaan sano herra de Tréville'stä, — ett'eivät ne, joita Teidän Majesteettinne näkee joka hetki päivästä, ole teidän hartaimpia ystäviänne.

— Ah, te kuulitte minun sanani: sitä parempi, herttuani, sitä parempi, sanoi kuningas, käyden ovien lomasta esille. Ah, siinä olette te, Tréville, mutta missä ovat teidän muskettisoturinne? minä sanoin teille toissapäivänä, että ottaisitte ne mukaanne, minkä vuoksi ette ole sitä tehneet?

— He ovat tuolla alhaalla, armollisin herra, ja Teidän luvallanne menee La Chesnaye sanomaan heille, että tulisivat tänne.

— Niin, niin, tulkoot heti paikalla; kello tulee kohta kahdeksan ja kello yhdeksän odotan minä erästä vierasta. Hyvästi, herra herttua, ja käykää kaikin mokomin vastakin. Sisään Tréville.

Herttua kumarsi ja meni. Juuri kuin hän aukasi ovea, kolme muskettisoturia ja d'Artagnan, La Chesnaye'n saattamina, näkyivät portaissa.

— Tulkaa tänne, uljaat soturini, sanoi kuningas, tulkaa tänne; minulla on teille nuhteita.

Muskettisoturit lähestyivät kumartaen; d'Artagnan seurasi heitä perässä.

— Mitä hiisiä! jatkoi kuningas, teidän neljän vuoksi seitsemän Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa kahdessa päivässä asehylyiksi! Se on liikaa, herrat hyvät, se on liikaa. Tätä menoa mennen, Hänen ylhäisyytensä on pakko hankkia kolmessa viikossa uudet miehet komppaniiaansa ja minun panna asetukset kaikessa ankaruudessaan käytäntöön. Yksi, sattumalta, no siitä en virkkaisi mitään; vaan seitsemän kahdessa päivässä, minä sanon sen vieläkin, se on liikaa, se on aivan peräti liikaa.

— Senpätähden, armollisin herra, Teidän Majesteettinne näkeekin heidän nyt masentuneina ja katuvaisina tulevan pyytämään anteeksi.

— Masentuneina ja katuvaisina! Hym! sanoi kuningas; minä en laisinkaan luota heidän tekopyhiin kasvoihinsa; erittäinkin on tuolla muuan gaskonjalaisnaama. Käykää esiin, herra.

D'Artagnan, ymmärtäen tuon kohteliaisuuden häntä tarkoittavan, lähestyi mitä onnettomimman näköisenä.

— No kuinka te sanoitte minulle, että hän on nuori mies? lapsihan hän on, herra de Tréville, lapsi kerrassaan! Ja tämäkö se antoi sen tanakan piston Jussac'ille?

— Ja ne kaksi kaunista pistoa Bernajoux'ille.

— Aivanko totta!

— Lukuunottamatta, sanoi Athos, että ell'ei hän olisi päästänyt minua Cahusac'in kynsistä, minulla varmaankaan nyt ei olisi kunnia tällä hetkellä olla alamaisimmasti Teidän Majesteettinne puheilla.

— Mutta sehän on koko hirviö tuo béarnelainen, tuhat tulimaista! herra de Tréville? niinkuin isävainajani, kuningas, olisi sanonut. Tuossa ammatissa käy kaiketi monta takkia repaleiseksi ja monta miekkaa palasiksi. Ja ovathan gaskonjalaiset aina köyhiä, eikös niin?

— Armollisin herra, minun täytyy tunnustaa, ett'ei heidän vuoristoissansa ole vielä löydetty mitään kultakaivoksia, vaikka Luojan kyllä sopisi suoda heille semmoinen ihme palkkioksi siitä tavasta, millä he puollustavat Teidän isänne, kuninkaan, vaatimuksia.

— Joka on sitä paljo, että gaskonjalaiset ne ovat minun itsenikin kuninkaaksi tehneet, eikö niin, Tréville, koska minä olen isäni poika? No niin, olkoon menneeksi, en minä sitä rupea kieltämään. La Chesnaye, menkääs katsomaan, ettekö kaikkia taskujani kopeloimalla löytäisi neljääkymmentä pistole'a; ja jos löydätte, tuokaa ne minulle. Ja nyt, nuori mies, selittäkääpä omantunnon mukaan, kuinka kaikki on tapahtunut?

D'Artagnan kertoi eilisen kohtauksen juurtajaksain: kuinka hän saamatta unta siitä ilosta, että pääsi kuninkaan puheille, oli mennyt tapaamaan tovereitansa kolmea tuntia ennen puheillepääsyn määräaikaa; kuinka he yhdessä olivat menneet pallohuoneelle ja kuinka sen vuoksi, että hän oli sanonut pelkäävän saavansa pallon naamaansa, häntä oli pilkannut Bernajoux, joka oli vähällä saada maksaa tuon pilkan hengellänsä, ja herra de la Trémouille hotellinsa menettämisellä, vaikka hän oli viaton koko asiaan.

— Juuri niin se oli, mutisi kuningas; juuri niin kertoi herttuakin asian. Kardinaali parka! seitsemän miestä kahdessa päivässä, ja hänen kalleimpiansa, mutta nyt on kylliksi; hyvät herrat, kuulkaas, nyt on kylliksi: te olette saaneet täydellisen korvauksen Férou-kadun asiasta ja ylikin; saatte olla tyytyväisiä.

— Jos Teidän Majesteettinne on, sanoi Tréville, olemme kyllä me.

— Kyllä minä olen, sanoi kuningas, ottaen kourallisen kultaa La Chesnaye'n kädestä ja pannen sen d'Artagnan'in käteen. Kas tässä, sanoi hän, todistus minun tyytyväisyydestäni.

Niinä aikoina ei niitä ylpeyden aatteita, jotka nykyaikaan vallitsevat, ollut vielä laisinkaan olemassa. Aatelismies otti kädestä käteen kuninkaalta rahaa, eikä siinä ollut mitään alentavaa. D'Artagnan pisti siis neljäkymmentä pistole'a taskuunsa vallan peittelemättä ja osoitti päinvastoin mitä suurinta kiitollisuutta Hänen Majesteettiansa kohtaan.

— No niin, sanoi kuningas katsahtaen seinäkelloon, no niin, ja kun kello on jo puoli yhdeksän, niin hyvästi nyt vaan; sillä niinkuin jo sanoin, odotan minä erästä tänne kello yhdeksän. Kiitoksia uskollisuudestanne, hyvät herrat. Minä voin siihen luottaa, eikö niin?

— Kyllä, armollisin herra! huudahtivat kaikki neljä asetoveria yhteen ääneen, me antaisimme hakata itsemme kappaleiksi Teidän Majesteettinne tähden.

— Hyvä, hyvä; mutta pysykäähän vaan kokonaisina: se on enemmän arvoista ja siten olette minulle suuremmaksi hyödyksi. Tréville, lisäsi kuningas matalalla äänellä muiden poistuessa, kun teillä ei ole paikkaa muskettisoturien joukossa ja muutoinkin olemme päättäneet, ettei siihen päästetä ilman koetusaikaa, niin pankaa tuo nuori mies herra Desessarts'in, teidän lankonne, henkivartijakomppaniiaan. Ah, lempo vieköön, Tréville, minua huvittaa nähdä, miten kardinaali murtaa suuta: hän joutuu vimmaan, mutta yhdentekevä; minä olen täydessä oikeudessani.

Ja kuningas heitti kädestä pitäin jäähyväiset Tréville'lle, joka meni pois ja yhtyi muskettisotureihinsa, jotka hän tapasi jakamassa d'Artagnan'in kanssa niitä neljääkymmentä pistole'a.

Ja kardinaali raivostui, niinkuin Hänen Majesteettinsa oli arvannut, raivostuipa niin, ett'ei hän kahdeksaan päivään tullut kuninkaan pelipöytään, mikä ei kumminkaan estänyt Hänen Majesteettiansa osoittamasta hänelle mitä herttaisinta puoltansa ja, joka kerta kuin he kohtasivat, kysymästä häneltä mitä mairittelevimmalla äänellänsä:

No, herra kardinaali, kuinkas on teidän miestenne, Bernajoux-paran ja Jussac-paran laita?