Читать книгу Lääkärin muistelmia - Alexandre Dumas - Страница 6

Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

— Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen! Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

— Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle muuten kuin kunnioittavin sanoin. — Kolme kertaa päivässä hän poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini, henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden väristyksillä.

Matkalainen jatkoi:

— Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä luonnon suurimmista salaisuuksista. — Minä tunsin kasvitieteen, — en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, — vaan minä tunsin ne kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät. Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä, jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä, jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.

— Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen, Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista, vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi. Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.

— Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin kahdenkymmenen vuoden ikään.

— Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat samalla ankarat ja myhäilevät… Hänellä oli kädessään pieni pullo.

"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat veljeksiä, — että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi, tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen, joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."

— Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.

"Juo", sanoi hän hymyillen.

— Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden lahjan.

"Nuku", sanoi hän, "ja muista".

— Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän alkulähteestä.

— Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena, vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.

— Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen, veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut, nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman, ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin peräkkäin toistuviin muutoksiin.

Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa, keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla. Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken hämmästykseksi.

— Kun heräsin unestani, — jatkoi tämä illuminaattien[11] opin julistaja, — tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että olin melkeinpä jumala.

— Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.

— Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:

"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä, että hän on sinua syleillyt."

— Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä: mennyt, nykyinen, tuleva.

— Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään karavaaniin.

— Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.

— Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.

— Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna, Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma, Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet, menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13] jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.

— Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari, oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä, lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen Kosmos. Minä olin sanalla sanoen teosoofi.

— Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä, että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet, tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti: — vuosisadat ovat kansain päiviä.

— Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen. Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin levittää loistettani maailmalle.

— Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman valtakuntain.

— Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.

— Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu. Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa, sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva maailmaa.

— Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä hän on arastellut tehtäväänsä… Vaaditaan miestä, joka ei arastele mitään… Minä menen itse Ranskaan.

— Te menette Ranskaan? — huudahti puheenjohtaja.

— Se on kaikkein tärkein vartiopaikka… Minä valitsen sen itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ… Minä otan sen huolekseni.

— Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? — jatkoi puheenjohtaja.

Illuminaatti hymyili.

— Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut. Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi. Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään, että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan, ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän valtaistuin on sortuessaan avannut.

— Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, — keskeytti se johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan tuntea sveitsiläiseksi, — teidän viisautenne on kai laskenut tyystin kaikki?