Читать книгу Lääkärin muistelmia - Alexandre Dumas - Страница 7

— Kaikki, — vastasi lakoonisesti suurkopti.

— Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä, on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta, kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan. Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä epäsuotuisana.

Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.

— Puhu, veljeni, — vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan pahastunut; — sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea itserakkauttamme säästääksemme.

Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:

— Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista, tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin hänen nimensä ja luonteensa. — No niin: minä olen lukenut tuon nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa, tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on dauphine[14] Marie Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan par'aikaa häävuodetta Versaillesissa… Onko tällainen hetki teistä sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne? Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.

Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin vastausta.

Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:

— Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni, niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme. Dauphin Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa, ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet, aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.

— Kaksikymmentä vuotta! — mutisivat haamuista useat; — se on pitkä aika.

Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.

— Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15] tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!… Veitsi surmaa ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi. Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen, pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa, kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni, koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä vuotta, vaan vuosisadan!

— Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit, ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä, viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon, että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin, yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!

Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.

Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli täydellinen, hän jatkoi:

— Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen luolassa, — nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.

Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.

Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.

— Minä olen Ruotsin edustaja, — lausui hän. — Ruotsin nimessä tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä, jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi satatuhatta hopeataalaria.

Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn tarjouksen.

Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla puolellaan, puhui nyt vuorostaan.

— Minä, — virkkoi hän, — minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan. Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin kruunua.

Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.

— Entä sinä? — kysyi hän kolmannelta johtajalta.

— Minä, — vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä nyt haittasi jäsenen hankala asu, — minä edustan Amerikaa, jossa jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme, kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät muukalaisten ikeestä.

— Niin tapahtuukin, — vastasi suurkopti. — Te pääsette vapaiksi ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.

Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.

— Minä, — sanoi puhuteltu, — en voi luvata mitään muuta kuin henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava suurmestari.

— Ei väliä, — vastasi suurkopti; — me voitamme ilman heitäkin ja heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

— Minä, — sanoi mainittu mies, — olen köyhä, minulla on tarjota ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

— Hyvä, — sanoi suurkopti; — entä sinä?

— Minä, — vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, — minä edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

— Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla, sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua, skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä, sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: Lilia pedibus destrue![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

— Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, — lausui ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. — Palatkaa järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen, mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä, jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

— Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies, ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

— Hyvästi, urhea Fairfax, — jatkoi tämä, — sinä olet isoisäsi arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

— Tule lähemmäksi, Paul Jones, — sanoi suurkopti amerikalaiselle, — tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin. Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin jumalallisen hengen kosketuksesta.

— Ja sinä, Lavater, — jatkoi valittu, — luovu nyt teorioista, sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on, vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi, jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan, ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

— Kuule minua, Ximenes, — virkkoi viimein suurkopti kääntyen Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, — sinä olet harras mies, mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden liikkeellä.

— Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen, napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa, joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä valoa, — jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun välillä.

1.

Rajuilma.

Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella, lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä, seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan, mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin huudahtaessaan: — Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme, jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa, suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi, takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, — sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita, eivätkä ovia, — päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta, sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella olennon kanssa, joka — millainen hän sitten lie ollutkin — asui tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan. Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään, että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva, jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja sanonut: — Kiitos, monseigneur![21] — Ja silloin oli soinnukas ääni vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn seudulla, joskaan ei enää puhuta:

— Schnell! Schneller! Mikä merkitsee käännettynä:

— Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä, josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi, joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle, ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi, ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti. Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan. Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

— Mitä nyt? — kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa oivallisella ranskankielellä, — mitä hiittä nyt seistään?

— Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, — vastasivat kyytimiehet.

— Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, — vastasi ääni. — Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä alamäkeen.

— Kas niin, hyvä on, — lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi, etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

— Monsieur, — sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, — on mahdotonta ajaa edelleen.

— Miksi niin? — kysyi tuo tuntemamme ääni.

— Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

— Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

— Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

— No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä kulkevat, — virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

— Te olette hyvä herra, — sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

— Monsieur taisi sinulle puhua? — virkkoi toinen kyytimies, sillä hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

— Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

— Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? — kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

— Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo kulkea.

— Ja mitä varten teillä on kannukset? — kysyi matkustaja.

— Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos…

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

— Tämä ei ole kristityn ilmaa, — virkkoi mies-parka. — Voi, katsokaa nyt, monsieur… nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala, nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa, etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia, jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

— Nahjus, — huusi hän, — sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle, kuuletko, vasemmalle!

— Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, — vastasi kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada hevoset jälleen valtaansa.

— Josef! — huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi kertaa; — Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot, kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet. Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä äänellä toiselle ajajalle:

— Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. — Täyttä laukkaa, — huusi matkustaja, — täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä, olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet, ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata, koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä, juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen, pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti, ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet, hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu; turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa, myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

— Taas se hevosen paholainen! — kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen sisästä; — kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti arabiankielellä:

— Nhe gullak hogud shaked haffrit![22]

— Älkää suuttuko Djeridille, mestari, — vastasi hänelle matkustaja päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; — sitä näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja meni sisälle, sulkien oven mennessään.

2.

Althotas.

Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät, koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä La Chiave del Gabinetto ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot, joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi huomiota.

Osaston kolme muuria — muistamme vanhuksen siten puhuneen ajoneuvojen seinistä — olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli, kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja, purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, — jos sen nimen annamme tälle osastolle — oli kahdeksan jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä, lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen, rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä, joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

— Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen. Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan, jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

— Ensinnäkin, mestari, — vastasi hän, — me emme matkaa enää erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on Al-Borakin rotua.

— Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se minulta riistää.

— No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

— Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

— No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu uudestaan.

— Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous, että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

— Minä sen kyllä tiedän, — sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, — sieltä tippuu vettä.

— Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, — huudahti oppinut vanhus ja kohotti kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, — vettä, vettä! Mutta mitä vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

— Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole huomannut?

— Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!… Niin on siis asia… Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta suojahattua savutorveeni… Kuusi kuukauttako… mitä sanonkaan? Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa… vaikka sinulla ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten käykään sinun huolimattomuutesi tähden?… Käypä niin, että tämän päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

— Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari, — vastasi Akharat.

— Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni, joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa. Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää. Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet, sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

— Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

— Ja sillä välin, — jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, — taas epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

— Ei, mestari, se on ukkonen.

— Ukkonen?

— Niin, — joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku, joka minua suojeli.

— Kas niin, siinä se taas on! — sanoi vanhus lyöden polveensa, joka nasahti kuin kuiva luu, — mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa. Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi, tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

— Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle sitä…

— Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän, minulla ei ole aikaa.

— Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

— Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä rukoilemalla.

— Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

— Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan! — huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen epätoivoissaan käsiään. — Olkaa huoletta!… Hän käskee minun olla huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään, eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se on tehty!"

— Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä muistanut?

— Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta…

— Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

— Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

— Olette tehnyt?

— Katso itse.

— Minne?

— Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, — juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin reunoihinkin.

— Timanttitomua! — huudahti nuori mies.

— Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

— Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

— Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja että ukkonen kuljeksii muualla.

— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

— Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! — huudahti vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

— Mestari, — sanoi Akharat, — tulenne sammuu, sulattimenne jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

— Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

— Timantti! — huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

— Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

— Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni suojana ollut savuhattua, tiedä se!

— Antakaa minulle anteeksi, mestari, — pyysi nuori mies käännellen ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja joka vuoroin oli tumma; — oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

— Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia sitten.

— Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

— Vai niin; mitäs kello nyt on?

— Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

— Jeesus! — huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, — taas yksi päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi? Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

— Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

— Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut herättämään.

— Sen lupaan.

— Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, — virkkoi vanhus anelevalla äänellä, — niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se minulle.

— Minä vannon, mestari.

— Kahden tunnin päästä?

— Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että hämmästystä ilmaiseva.

— Mitäs tämä taas merkitsee? — huudahti matkustajamme, avasi nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.

3.

Lorenza Feliciani.

Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

— Oi, — sanoi hän, — onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi, ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

— Madame, — vastasi arka ääni, — olen minä, jos jollakin tavoin voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa, kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

— Tekö minulle puhuitte, monsieur? — kysyi nainen.

— Minä, madame, — vastasi nuori mies.

— Ja te tarjositte minulle apuanne?

— Niin.

— Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

— Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

— Ja… mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? — kysyi nainen.

— Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

— Hänelle ei tapahtunut mitään?

— Ei mitään.

— Olette siitä varma?

— Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan vahingoittumattomana.

— Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

— Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri tähän tarjoamaan minulle apuanne?

— Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin. Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin, että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

— Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on tuolla vaunuissa?

— Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti nousevan sisään.

— Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

— Millä tavoin?

— Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin ulkoseinämälle ja kuunteli.

— Kyllä, madame, — sanoi hän palatessaan, — hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut, laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

— Monsieur, — sanoi hän, — missä me nyt oikeastaan olemme?

— Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

— Ja millä paikoin?

— Peninkulman päässä Pierrefittestä.

— Mikä on Pierrefitte?

— Se on kauppala.

— Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

— Bar-le-Duc.

— Se on kaupunki?

— Kaupunki, madame.

— Paljonkin asukkaita?

— Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

— Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin kuin valtatie?

— Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

— Peccato![23] — mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti puhumaan ulos kääseistä.

— Monsieur, — sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

— Tässä olen, madame, — vastasi hän lähestyen naista.

— Vielä kysymys, olkaa hyvä.

— Tehkää se.

— Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

— Oli, madame.

— Onko se siellä vielä?

— Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi sen ajoneuvojen pyörään.

— Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

— En luule.

— Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä sen luokse tässä liassa?

— Minä voin tuoda hevosen tänne, — sanoi nuorukainen.

— Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen.

Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

— Älkää peljätkö sitä, — jatkoi kääseissä istuva nainen; — se on lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

— Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä ajoneuvoista.

— Djerid, — toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, — tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

— Tule tänne, Djerid, tule! — sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet, jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — vaikka olette nuori, tai paremminkin koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on ukkosensa äänellä varoittanut. — Jospa hän painaisi tuon varoituksen mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa, kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan matkustajan huomiota.

4.

Gilbert.

Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät, eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni, pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka puhui luonteen päättäväisyydestä.

— Tekö täällä äsken huusitte? — kysyi häneltä matkustaja.

— Minä, monsieur, — vastasi nuori mies.

— Ja miksi te huusitte?

— Siksi, kun…

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

— Siksi kun? — toisti matkustaja.

— Monsieur, — sanoi nuorukainen, — tuolla kääseissä oli eräs nainen.

— Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

— Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

— Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

— Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella, joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään. Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit olivat tyhjät.

— Kautta Kristuksen veren! — karjahti hän äänellä, joka muistutti sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

— Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, — jatkoi hän päätä pudistaen, — olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan gasellia… Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan…

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

— Hyvä, — sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi helmeillä hiestä, — hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut teille mitään lähtiessään?

— Puhui kylläkin.

— Mitä hän teille sanoi?

— Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty, kun te sitävastoin…

Nuorukainen arasteli jatkaa.

— Kun minä sitävastoin? — toisti matkustaja.

— En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? — virkkoi nuorukainen.

— Antakaa tulla, hitossa!

— Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle

Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa.

Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän

neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? — kysyi matkustaja?

— Niin.

— Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden ja tyytymättömyyden merkit.

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät matkustajan kasvoilla, — tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

— No niin, — sanoi matkustaja, — mikä teidän nimenne on, nuori ystäväni?

— Gilbert, — vastasi nuorukainen.