Читать книгу Lääkärin muistelmia - Alexandre Dumas - Страница 8
Оглавление— Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.
— Minulla on sellainen sukunimi.
— No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini pelastamaan minua pienestä pulasta.
— Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä…
— Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä saan suojaa tänä yönä.
— Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa rajuilmalta, — vastasi Gilbert.
— Kyllähän, — virkkoi matkustaja. — Mutta minä pitäisin enemmän jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän vuoteen.
— Se on vaikeampaa, se.
— Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?
— Pierrefittestä?
— Pierrefittekö on sen nimi?
— Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.
— Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan, ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista asumusta?
— On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.
— No niin, sittenpä, — alkoi matkustaja.
— Kuinka, monsieur? — kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen kummastelevin silmin.
— Miksi ette sanonut tätä heti?
— Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.
— Asuuko siellä ketään?
— Tietysti.
— Kuka?
— Ka… Taverneyn parooni.
— Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?
— Hän on neiti Andréen isä, monsieur.
— Se on hauskaa kuulla, — sanoi matkustaja hymyillen, — mutta kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.
— Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.
— Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa.
Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.
— Taverneyn paroonin luo? — huudahti nuorukainen melkein kauhistuneena.
— Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?
— En, monsieur, mutta asia on niin, että…
— Että?
— Että hän ei ota teitä vastaan.
— Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?
— Hohoi! — huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui:
"Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."
— Ei haittaa, — sanoi matkustaja, — minä lähden vaan sinne.
— Enpä neuvo lähtemään, — vastasi Gilbert.
— Pyh! — arveli matkustaja; — olkoonpa parooninne mikä karhu tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.
— Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.
— Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta oppaakseni…
— En kieltäydy, monsieur, — vastasi Gilbert.
— Näyttäkää siis minulle tietä.
— Näytetään.
Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.
Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.
Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.
Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.
Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.
— Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? — kysyi hän.
— Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.
— Mutta lyhtynnehän on sammutettu.
— Se sytytetään.
— Ahaa, — sanoi Gilbert, — teillähän on tulta tuossa takimaisessa osastossa.
— Ja taskussani, — vastasi matkustaja.
— On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja hymyili.
— Avatkaa lyhty, — pyysi hän. Gilbert totteli.
— Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.
Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta tulenotto-tapaa kuin tulukset.
Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun. Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen heti tuleen.
Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.
Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan varten.
Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut moisen aarteen itselleen.
— Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? — kysyi matkustaja.
— Tulkaa perästäni, monsieur, — sanoi Gilbert.
Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.
Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.
Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.
— Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, — sanoi hän.
— Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen talossaan lapsesta asti.
— Hän lienee sukulaisianne?
— Ei, monsieur.
— Holhoojanne?
— Ei.
— Isäntänne?
Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa, jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.
— En minä ole palvelija, monsieur, — sanoi hän,
— Mutta, — jatkoi matkustaja, — jotain kai olette talossa?
— Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli neiti Andréen imettäjä.
— Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.
— Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.
Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.
Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän nyt kysellä muista asioista.
— Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? — tiedusteli hän.
— En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.
— Ja mitä te teitte siellä luolassa?
— Luin.
— Luitte?
— Niin.
— Ja mitä te luitte?
— Hra J. J. Rousseaun kirjaa Le contrat social.[24]
Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.
— Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? — kysyi hän.
— En, monsieur, minä sen ostin.
— Mistä?… Bar-le-Ducista?
— En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia hyviä kirjoja.
— Kuka teille on sanonut, että Le contrat social on hyvä kirja?
— Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.
— Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?
— Olen.
— Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?
— Le Sofa, Tanzai ja Neadarme ja muut sentapaiset kirjat.
— Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?
— Paroonin kirjastosta.
— Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä maanloukossa?
— Hänelle lähetetään niitä Pariisista.
— Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka panee hän rahojaan moiseen roskaan?
— Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.
— Ahaa, hän saa ne lahjaksi?
— Niin, monsieur.
— Keneltä?
— Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.
— Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?
— Hän on Richelieun herttua.
— Kuinka? Vanha marskiko?
— Niin, marski juuri.
— Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen saataville.
— Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.
— Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne kirjat ovat huonoja? — kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.
— Neiti Andrée ei niitä lue, — vastasi Gilbert kuivasti.
Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.
— Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne huonoiksi? — jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut nimeltä Akharat.
— Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.
— Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?
— Kyllähän, monsieur.
— Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?
— Niin.
— Mitä varten?
— Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.
— Entä Le contrat social?
— Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.
— Mitä asioita?
— Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.
— Ahaa, — huudahti matkustaja.
Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen lyhtyä.
— Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? — kysyi matkustaja hiljaa.
— Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.
— Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.
— Kaikki, — sanoi nuorukainen.
— Ja miksi tahdotte oppia?
— Voidakseni kohota.
— Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.
— Siihen kuin ihminen voi kohota, — vastasi hän.
— Mutta totta kai olette jotain opiskellut?
— En mitään. — Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole rikas ja kun asun Taverneyssä?
— Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?
— En.
— Entä fysiikkaa?
— En.
— Kemiaa?
— En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta kerran minä opin kaikki nuokin asiat.
— Milloin?
— Kerran vaan.
— Millä keinolla?
— En tiedä; mutta kerran ne opin.
— Merkillinen nuorukainen, — mutisi matkustaja.
— Ja silloin… — mutisi myöskin Gilbert yksikseen.
— Silloin?
— Niin.
— Mitä niin?
— Ei mitään.
Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää tukehuttavaa paahdetta.
Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.
— Kuulkaas, monsieur, — kysäisi hän yhtäkkiä, — tiedättekö, mitä ukkonen on?
— Taidanpa tietää.
— Te?
— Minä juuri.
— Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?
Matkustaja hymyili.
— Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan sähköisyyden.
Gilbertiltä pääsi huokaus.
— Minä en tätä ymmärrä, — sanoi hän.
Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.
— Ah, — huudahti tuntematon, — mistä tuo näkyy?
— Taverneystä.
— Me olemme siis perillä?
— Tässä on ajoportti.
— Avatkaa se.
— Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.
— Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas niin, kolkuttakaa.
Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.
— Oh, ystäväni, — sanoi matkustaja, — tuollaista nyt ei kuulla koskaan; lyökää kovemmin.
Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.
— Otatteko tämän teon vastuullenne? — kysyi Gilbert.
— Älkää peljätkö!
Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen, että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.
— Kautta kunniani, — sanoi matkustaja, — jos parooninne ei nyt kuullut, niin on hän umpikuuro.
— Ai, nyt alkaa Mahon haukkua — virkkoi nuorukainen.
— Mahon![25] — toisti matkustaja; — tuo nimi on varmaankin kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun herttuaa kohtaan.
— En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.
— Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.
Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.
— Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, — valitti hän.
Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.
Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.
— Viimeinkin! — huudahti muukalainen.
— Se on kunnon ukko la Brie, — selitti Gilbert.
Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.
— Anteeksi, ystäväiseni, — sanoi matkustaja, — mutta meillä on tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme edessä.
— Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että odottamaton vierailu…
— Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?
La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan, sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:
— Nicole Legay! Nicole Legay!
— Mikä se Nicole Legay on? — kysyi muukalainen astellen linnaan päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.
— Nicole? — toisti Gilbert hiukan värähtäen.
— Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.
— Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.
Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.
— Mitä sinä tahdot, la Brie? — kysyi tyttö. — Ja mitä melua tämä on?
— Joutuin, Nicole, joutuin! — kaikui ukon mäkättävä ääni; — mene sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.
Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.
La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.
Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:
— Vieras!… Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan nimensä.
— Tuoko on parooni? — kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö la Brieltä.
— Oi niin, monsieur, — vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä.
— Kuulitteko, mitä hän kysyy?
— Hän kysyy nimeäni, eikö niin?
— Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.
— Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, — sanoi matkustaja; — samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.
La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon oli ilmoittanut olevansa parooni.
— Olkoon menneeksi sitten, — murisi ääni. — Astukoon nyt sisään, koska on tänne tullut… Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä; tänne… niin juuri, tätä tietä…
Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert seurannut häntä.
Gilbert oli kadonnut,
5.
Taverneyn parooni.
Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt, kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.
Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni, nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien välitse.
Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä, kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä kädessään.
Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat, otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä, jolloin hän aikoi asettua illalliselle.
Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.
— Monsieur, — sanoi hän, — saanko tietää, mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?
— Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän vierasvaraisuutenne oli tunnettu.
Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.
Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.
— Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät linnaan, hyvä herra? — kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää, kenelle hän sai olla kiitollinen.
— Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.
— Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.
Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa välit eivät olleet liioin ystävälliset.
— No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, — sanoi parooni hetken vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen äskeiset sanansakin.
Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on sangen arvokkaita esineitä, — sanoi matkustaja.
— La Brie! — huusi parooni, — la Brie, viehän hra paroonin vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille yhdentekevää.
— Kuitenkin, hra parooni, — sanoi matkustaja kärsimättömästi, — jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla…
— Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut — keskeytti parooni kohteliaasti, — te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.
— Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.
— Oh, ei kannata, monsieur, — sanoi parooni ja nosti uudestaan kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: — Oh, ei kannata, Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.
Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan ja palasi sitten paroonin luokse.
La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.
— Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin te äsken kuvailitte, hra parooni, — sanoi nyt Balsamo ja kumarsi vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:
— Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen, hra parooni… mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne… Mutta se ei kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi muinoin lisänimi Rikas.
Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta niin ei käynytkään.
"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.
— Tänne päin, parooni, tänne, — jatkoi Taverneyn isäntä avaten ruokasalin oven. — Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin olisit sata pikenttiä!
La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.
— Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, — selitti Taverneyn parooni, — ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä… suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä… Hän on tolvana, saatte nähdä.
Balsamo jatkoi havainnoltaan.
"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää teeskentelyä".
Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.
Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon. Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa; hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti halpain ja kiillottamien kivien seassa.
Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, — sanoi parooni tarjoten tuolia vieraalleen. — Ah, — jatkoi hän huomaten hänen tarkastavan silmäyksensä, — silmänne pysähtyvät katselemaan minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle, jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, ma foi, vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.
— Neiti Andrée? — virkkoi Balsamo.
— Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, — sanoi vanha parooni kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; — ja minä tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä pelkää.
— En minä pelkää, isä, — vastasi silloin lauhkealla ja samalla soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle, joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä kuitenkaan liian rohkealta.
Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.
Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi. Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet, että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.
Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona, jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.
— Te olette oikeassa, — sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, — neiti on ihailtavan kaunis.
— Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, — vastasi parooni huolimattomasti — Hän on juuri tullut luostarista ja uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.
Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.
— Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? — kysyi Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; — ja kuuluiko tämäkin määräys opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?
— Monsieur, — virkkoi parooni, — minulla on aivan omat mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.
Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin ajatusta hänestä itsestään.
— Ei, — jatkoi Taverneyn parooni, — minä en aio matkia noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä, järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä, tällaisessa sydänmaan luolassa.
Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.
— Hyvä, hyvä, — sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki Balsamon kasvoilla, — kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se. Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu sinne… jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla… Mutta, monsieur, se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet… Minun tyttäreni — niin pahoin ei käy muille kuin minulle, — minun tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!
— Neiti on enkeli, — vastasi Balsamo, — eikä minua ollenkaan hämmästytä se, mitä puhuitte.
Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.
— Asettukaa pöytään, parooni, — sanoi Taverney, — ja jos on nälkä, niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la Brie-nauta on sen keittänyt!
— Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? — sanoi paroonin vieras hymyillen. — Te solvaatte syyttä pöytänne antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?
— Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli — ja täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän maallista hyvyyttä — siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai paremmin: Jumalan kiitos, — minulla ei ole enää kämmenenleveyttä maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön, ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian anteeksi.
Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.
Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.
La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä, joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.
— Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! — huudahti Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää, jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta kaalikekoa. — Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.
Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla kädenliikkeellä.
— Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani, — sanoi parooni de Taverney.
— Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, — virkkoi Balsamo; — minä ihailin neidin kättä.
— Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.
Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia, vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.
Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää puhetta pois niistä.
— Mutta syökäähän, parooni, — sanoi sitten Taverney, — sillä meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji. Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette hirveästi pettyvä toiveissanne.
— Anteeksi, isä, — virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin äskenkin, — mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein, on hän alkanut tehdä tôt-fait-leivosta, jota varten minä annoin hänelle reseptin.
— Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle, kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja… Taivaan vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa tyttärelleni anteeksi.
— Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, — sanoi Andrée rauhallisena. — Kuule, Legay, — lisäsi hän korkeammalla äänellä, — onko se jo valmis?
— On, neiti, — vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa, joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.
— Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, — uhkasi parooni de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.
— Vieras herra ehkä kuitenkin syö, — sanoi Andrée kylmästi.
Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:
— Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt äidiltäni.
Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.
6.
Andrée de Taverney.
Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa, täällä Lotringin syrjäkolkalla.
Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de
Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.
Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita, jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä oli sammuttaa kynttilät.
Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan. Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.
Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat vaan sangen epäröivästi.
Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa elämässään.
Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.
— Katsokaas, — sanoi hän, — miten kauniit sormet tällä heilakalla on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on sormenpäissä, Nicole-neitiseni.
Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta, joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.
— Niin, niin, — sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, — kiikuttele sinä vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille, rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.
Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen. Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen, sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin levollisempana.
— Luulisitteko, monsieur, — sipaisten kätensä seljällä Nicolen leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein ihastuttavana, — luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että tuollaisillakin olennoilla on sielu.
— Isä, — sanoi Andrée tyytymättömänä, — ei se johdu uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että kiellän häntä lähtemästä.
Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät, tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan koituville nöyryytyksille.
Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän, sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen, niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.
Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli herättänyt Nicolen huomiota.
"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon, ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."
Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain hetkisen, niin huomasi isäntä sen.
— Tekin uneksitte, — sanoi parooni de Taverney; — hyvä, mutta voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée; sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne unissaan…
— Tarkoitatte Gilbertiä? — kysyi Balsamo.
— Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.
— En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en tunne yhtään filosoofia, — vastasi Balsamo.
— Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita, vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: Yksinvaltaisen hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen[26]. Tai kuin tämä: Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän orjauttamisekseen[27]. Tai tällainen: Jos kuninkaitten valta on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut ihmiskunnan vitsaukset[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen! Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra Diderot'n kirjoja.
Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti silmänsä.
— Onko sitten neitikin filosoofi? — kysyi Balsamo hymyillen.
— Minä en tiedä, mitä filosofia on, — vastasi Andrée. — Tiedän ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.
— Oh, neitiseni, — huudahti Taverneyn parooni, — mikään ei minun mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.
— Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? — kysyi Balsamo.
— Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, — vastasi Andrée.
— Siinä taas uusi tyhmä sana, — virkkoi Taverney. —
Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle kirjaimellisesti samoin?
— Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? — kysyi Balsamo.
— On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney, luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!
Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.
— Onnittelen teitä, monsieur, — tokaisi Balsamo kumartaen.
— Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?" kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria, ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. — "Isä", vastasi hän, "mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun kärsivän…" — "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä Mosambique-neekerin veli!
— Kyllä, — myönsi Balsamo, — se menee jo pitkälle.
— Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur… Viinini on tosin inhoittavaa.
— Minusta se on erinomaista, — vastasi Balsamo katsoen Andréehen.
— Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi… Ah, varokaa itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei, eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa, kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa, — että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua, kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!
— Hra de Richelieu, tarkoitatte?
— Hän juuri.
— Herttua?
— Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.
— Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä on näin mahtavia ystäviä.
— Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä palaan kerran vielä sinne, — sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä omituisen silmäyksen.
Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.
— Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? — sanoi hän.
— Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.
— Ystävänsä poikaa?
— Ja hän on oikeassa.
— Kuinka te niin sanotte?
— Mokoma viisaustieteilijä! — Marski inhoo häntä.
— Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, — sanoi Andrée tyynenä. — Korjatkaa pöytä, Legay.
Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.
— Ah, — sanoi parooni huoaten, — ennen muinoin istuttiin pöydässä kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa viiniä, kun ei ole syömistäkään… Legay, tuon pullo maraskiinia… jos sattuu vielä olemaan.
— Menkää, — sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä käskyä ennenkuin totteli paroonia.
Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan hullunkurisen alakuloisia huokauksia.
— Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, — alkoi jälleen
Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.
— Puhuin, — sanoi de Taverney, — se on totta, hänestä juuri.
Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen huokauksensakin.
— Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä, koska hän on filosoofi, — jatkoi Balsamo, — niin on hän yhä ainakin teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.
— Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!
— Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut kuningasta?
— Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi… niin, malttakaahan… Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis vuonna 1742 tai 1743.
— Ah, mainiota, — sanoi Balsamo; — te olitte läsnä Filipsburgin piirityksessä… Niin minäkin.
Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena vasten naamaa.
— Anteeksi, — sanoi hän; — mutta miten vanha te olette, hyvä vieraani?
— Oh, minulla ei ole ikää, — sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että
Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.
Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että
Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.
— Monsieur, — virkkoi hän, — suvaitkaa minun sanoa, että te ette näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään kolmenkymmenen ikäinen mies.
— Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen, — sutkautti matkustaja.
— Minä, hitossa! — huudahti parooni. — Sillä siitä on juuri kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.
Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.
— Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, — jatkoi parooni, — ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas sinäkin, Andrée.
— Aivan niin, — vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään kertaa.
— Enpä suinkaan erehdy, — sanoi vieras. — Minä tiedän kyllä, mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa verestä.
— Monsieur, — huudahti parooni, — kautta kunniani, te tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.
— Olette siis kuullut kerrottavan siitä? — kysyi Balsamo levollisena.
— Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski; mutta se ei kuulu asiaan.
— Antakaas olla, — virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.
— Mitä niin?
— Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?
— Aivan niin.
— Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi tuiman tappion Fontenoissa?
— Olitteko te sitten Fontenoissakin? — kysyi parooni, koettaen lyödä asian pilaksi.
— En, — vastasi Balsamo kylmästi, — sillä sillähaavaa minä olin kuollut.
Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole teki ristinmerkin.
— Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, — jatkoi Balsamo, — teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.
— Minäkö?
— Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.
— Mordieu! — huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.
— Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun terveydeksi, arvoisa parooni!
Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.
— Te näitte muka minut siihen aikaan? — änkytti parooni. —
Mahdotonta!
— Näin, — vahvisti Balsamo.
— Siellä maantiellä?
— Maantiellä.
— Pitelemässä hevosia?
— Pitelemässä hevosia.
— Kaksintaistelun aikana?
— Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin teille.
— Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?
— Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt teidät.
Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.
Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja katsoi katsomistaan Balsamoa.
Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja aavistanut sen tulevan.
Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin sähkötärähdyksestä.
Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten silmänsä.
Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti uudestaan.
— Ja tekin, neiti, — sanoi hän, — luuletteko tekin minua valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?
— En, monsieur, minä uskon teitä, — äännähti Andrée yliluonnollisella ponnistuksella.
— Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, — sanoi vanha parooni.
— Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave…
Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.
— Kukapa tietää! — virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.
— Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, — alkoi vanhus, joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, — oletteko te kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.
— Monsieur, — sanoi Balsamo, — uskotteko minua, jos sanon teille jotain sangen epäuskottavaa?
— Sitä en lupaa, — virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. — Minä olen kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.
— Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo kuunnella vastausta?
— No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?
— Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen aikana.
— Te olitte silloin pieni lapsi?
— Kaiketikin.
— Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?
— En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.
— Ah hah haa! — nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi esimerkkiä.
— Johan sanoin teille, monsieur, — lausui Balsamo totisena, — että te ette usko minua.
— Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!
