Читать книгу Uusi aika: Romaani - Alkio Santeri - Страница 2

Opettaja astui pimennosta ja läheni etualaa kohti. Hän oli lyhyenpuoleinen, tanakka noin 28-ikäinen mies. Kaikki häntä selkänsä taakse katsoivat oudostellen. Ei kukaan virkkanut mitään, katsottiin vain.

– Minun nimeni on Väinö Kanteleinen, sanoi opettaja pysähtyen keskilattialle, ja ajattelin että voisin koettaa. Mutta olenhan minä teille aivan tuntematon, niin että taitaa olla sopimatonta. Ehkä sittenkin valitsette jonkun muun.

Kokous alkoi sipistä ja kuiskia. Esimies pöydän takana oli tavalliseen tapaansa neuvotonna. Eräät tytöt jo tirskuivatkin, arvatenkin kuitenkin aivan toisille, omille asioilleen, sillä heistä oli kokoukseen nyt tullut väliaika. Muuan nuori mies, joka oli ollut jo tullessa Kanteleisen seurana, kuiskutteli tämän kanssa. Pyysi sitte puhevuoroa ja sanoi:

– Tietysti me valitsemme opettaja Kanteleisen mielihyvällä seuramme esimieheksi.

– Joo. Valitaan! kuului ääniä joukosta.

Puheenjohtajakin jo löysi sanan:

– Me olemme kiitollisia, jos opettaja rupeaa seuran esimieheksi.

Sitä tietä meni asia. Ei vaadittu suljetuita lippuja. Kukaan ei vastustanut julkisesti opettajan vaalia, mutta muutamain ovipuolella hiljaista melua pitävien silmäilyistä saattoi päättää, että he epäilivät valitun sopivaisuutta.

Kun muutkin vaalit oli suoritettu, pidettiin väliaika, jolloin poikia parvittain hyöri uuden esimiehen ympärillä. Kirkkaammassa valossa hän näyttikin oikein hauskalta mieheltä. Heti voi nähdä, että hän oli urheilija ja sen hän sanoikin, jolloin kaikki urheilijat ammattitoveruudella tunkivat lähemmäksi ja puhuivat tuttavallisemmin. Kanteleisella oli ruskeat, nauravat silmät, terävät huulet, hieman kähärä tukka. Ja nyt kun hän toisten parvessa seisoi ja jutteli miltei kaikkien kanssa yht'aikaa, tuntui joistakuista aivan kuin mies olisi kasvanutkin siitä, mihin hänen mittansa ulottui äsken pimeässä loukossa.

Hälinä oli iloista. Seuran jäsenet ylistivät joka nurkassa uutta opettajaa.

– Se on hauska!

– Näyttää sopivalta.

– Ei ole tyhjänpäiväinen herra…

– Sellainen hieno joka ei tiedä itsekään mikä hän on…

– Saattepa nähdä, pojat, että nyt tulee seurasta seura…

– Mutta nyt pitää meidänkin ruveta oikein miehistelemään.

– Tietysti!

Kanteleiselta oli sillä aikaa kiusattu lupaus, että hän pitää puheen nyt jo tänä iltana. Kun uudestaan kokoonnuttiin, astui hän ensi kerran Jokirannan nuoriseuratuvan puhujapulpetin taakse.

Kokousväessä vallitsi niin tavaton uteliaisuus, että ilman hyssyttämistä syntyi vaikeneva hiljaisuus.

– Teistä epäilemättä tuntuu sangen omituiselta menettelyni, kun tarjouduin seuranne puheenjohtajaksi. Senpä vuoksi selitänkin ensimäisenä miksi olen näin tehnyt.

Niin alkoi Kanteleinen selittää. Hän on aikaisimmasta nuoruudestaan elänyt mukana kotikylänsä nuorisoseurassa. Jo ennakolta oli tuotu tietoja siitä, että täällä on nuorisoseuran elämä muistutuksen alaista. Heti kun hän oli saapunut kylään, olivat jotkut vanhemmat ihmiset puhuneet seurasta pahaa. Mutta hän ymmärtää, että jos antautuu täällä nuorisoseuran tuomitsijain joukkoon ja alkaa katsella nuorisoseuran elämää vain heidän kanssaan arvostelijana, joutuu pian nuorison vihoihin. Hänen asiansa vaati kuitenkin, että saa nuorten keskuudessa nauttia luottamusta ja toveruutta. Joskin siitä seuraisi, että vanhempi väki katseleisi epäluulolla, ei hän sitä pidä niinkään pahana. Eihän hän kuitenkaan voi kasvatustehtävässään vanhoja ihmisiä kasvattaa! Jos taas nuoriso suvaitsee, että hän opettajana antautuu heidän mukaansa ja asettuu vuorovaikutukseen heidän kanssaan, tuottaa se hänelle enempi iloa. Hän tahtoo asettua nuorison riviin, taistelemaan nuorison itsekasvatusharrastusten puolesta.

Mutta hän on nuori, niin kuin tässä muutkin. Hän ei ole mikään malli-ihminen. Samoin kuin hän on lyhyt ja pikkuinen varreltaan, samoin on hän kaikissa suhteissa. Sen vuoksi hän ajattelee että kasvetaan yhdessä.

Mihin suuntaan hän sitä ajatteli, siitäkin hän tahtoi jo puhua.

Kun me kasvatamme itseämme, pitää ottaa huomioon kaksi pääasiaa: ruumiillinen ja henkinen kasvatus. Kumpaisessakin suhteessa pitää olla joku järjellinen menettelytapa. Sitä nuorisoseurojen tulisi etsiä. Mutta etsimisen sijassa eksytään usein kuluttamaan aikaansa joutavissa asioissa, joista ei sielu enempää kuin ruumiskaan veny eikä vanu, ei kasva eikä parane. Monasti huononee vain!

Nyt pitäisi yhdessä koettaa etsiä molemmissa suhteissa hyviä keinoja.

Se on kaikkien yhteinen etu.

On niin nurinkurista, kun nuoretkin ihmiset hyveen tiellä pyrittäessä poikkeavat niin usein kesken kaikkea puheitten tielle – huvittelemaan! Se tulee siitä, että hyve tehdään ikäväksi. Mutta minä luulen, sanoi Kanteleinen, että hyve yleensä pitäisi kyetä saamaan hauskaksikin, kun vain ymmärretään asia oikein. Meidän nuorten on opittava vain kaikissa elämän edesottamisissamme panemaan rinnakkain syyn ja seurauksen laki. Silloin aina havaitsemme ruumista tahi sielua vahingoittavan hetkenhuvin lopputilin ikäväksi, mutta henkiseen hyveeseen ja ruumiilliseen hyvinvointiin pyrkimyksen tulokset iloa tuottaviksi.

Meidän tulee opetella urheilemaan, voimistelemaan ja henkisiä voimiamme kasvattamaan luonnollisesti. Päämääränämme ei saa olla halpa-arvoiset kilpapalkinnot, vaan sielun ja ruumiin sopusuhtainen, täyteläistä elämäniloa tuottava ilontunne.

Tästä nuorisoseurasta puhuvat tuolla kylässä pahaa. Minä en tiedä onko siinä perää. Mutta jos onkin, niin saattaa hyvin ymmärtää, että siihen ovat olleet syynä jotkut hairahdukset, joita nyt koetamme korjata. Me olemme kyllä kaikin hyvin nuoria ja elämää kokemattomia. Mutta kun eivät vanhemmat ja taitavammat jouda meitä opastelemaan, meidän on yritettävä itse, yksitellen ja joukolla.

Kun hän lopetti, räjähti nuoriso innostuneisiin kättentaputuksiin.

Huomasi selvästi että uusi opettaja oli löytänyt sydämiin.

Kun kokous oli lopussa, havaitsi Kanteleinen tottuneella silmällään helposti, että oli kysymys penkkien läjäämisestä ja tanssista, mutta että ne arkailevat häntä ja näyttävät odottavan poislähtemään. Hän meni entisen puheenjohtajan luo:

– Tanssistako siinä on kysymys? kysyi.

– Niin, ne tahtovat aina tanssia, mutta minä meinasin ettei tällä kertaa, nyt kun…

– Mitä joutavia! huudahti Kanteleinen. Eivät ne ymmärtäisi kuitenkaan vielä tätä äkkinäisen muutoksen syytä muuksi kuin minun persoonani arkailemiseksi. Ja sitä kaikkein vähimmän saa tulla kysymykseen. Antaa niille vapauden nyt, mutta selitetään vastedes asiaa.

Puheenjohtaja meni toisten johtomiesten luo. Vähän aikaa kuiskittua julisti:

Pyöritään nyt yksi tunti!

Joutuin kuului napinaa ajan lyhyydestä, mutta samalla hyväksyviä ääniä. Penkit lyötiin läjään ja tanssi alkoi entisen sihteerin soittaessa hanuria.

Uuden johtokunnan toimivuosi alkoi kohta. Sovittuaan niiden kanssa johtokunnan kokouksesta, joka pidettäisiin kansakoululla, kiersi Kanteleinen parin tytön kanssa valssin, katseli vielä hetkisen ja lähti kotiinsa koululle.

Hänen mentyään oli nuorisoseuratalolla kuhinaa. Melkein kaikki siellä innottelivat. Opettaja Kanteleinen oli voittanut heidät. Useimmat tekivät pyhiä lupauksia, että nyt sitä vasta aletaan kun saatiin tuollainen esimies.