Читать книгу Uusi aika: Romaani - Alkio Santeri - Страница 9

Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin. Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään. Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy. Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän "klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä, sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään. Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla vauhdilla.

Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät, keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään rahaa.

Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet, oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.

Sitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä iloitsivat.

Talo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut rempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta, olisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli yltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut enää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät historiallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä, uljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein komeilta.

Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt ajattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä, joiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa ikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten vireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut aikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan, jossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi kutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman arkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt heille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli aina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi kutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori iloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa päivässä hän "päivämiehensä" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti voileivänkin.

Oli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli valoisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja pöytäverhoineen.

Silloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies, tihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut. Mies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko talossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa, toisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista kylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta katseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.

– Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?

Katsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja toista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.

Siihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys ja jatkoi:

– Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä saa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.

Sylki.

– Huh, hoh!

Ilonhuudahdus kävi läpi joukon.

– Tottahan sellaisilla ehdoilla!

Siihen tapaan huudettiin monesta suusta.

Sitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän uuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä. Maalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää, leppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään tuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.

Kyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita Piilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen sopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne tulee valita.

Mutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului jalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.

Sepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan jumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan, huulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.