Читать книгу Uusi aika: Romaani - Alkio Santeri - Страница 5

Jokirannan kansakoululla eivät opettajat olleet tahtoneet oikein viihtyä, joten ne vaihtuivat sangen usein, mikä minkäkinlaisten syiden ahdistamina.

Yhden kohtalo oli tämä. Hän riitaantui kyläläisten kanssa siitä, kun piti auki koulun ikkunoita talvella ja siten kulutti paljon puita. Johtokunta hermostui, varsinkin kun opettajan järjestelmään sitä paitsi kuului, ettei lapsia laskettu aamusin kouluhuoneisiin ennen kuin 15 minuttia ennen lukujen alkamista. Lapset jotka tulivat pitempienkin matkojen takaa koululle, joka oli yksinäisellä paikalla, eivät arvanneet tulla niin minutilleen. Ne saivat talvipakkasessa värjöttää kuistilla, kun muuta eteistä ei ollut. Ovella syntyi järjestäjäin ja sisäänpyrkijäin kesken monasti suurijyryinen mellakka. Opettajan täytyi usein rynnätä hillitsemään, jolloin hän ripitti lapsia huudittomuudesta ja selitti seminaarijärjestystä. Näillä ripitystunneilla sai hän kovan yskän ja ryki sitten oppilaiden kanssa kilpaa, jolloin joskus lankesi syyttämään kyläläisiä huonosta kasvattamisesta. Koulun yskä sai kyläkunnan ensin pohtimaan asiaa, sitte johtokunnan. Ja kun tultiin kevätpuolelle, haki opettaja toiseen paikkaan ja pääsi.

Eräs toinen oli ollut taas niin hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, että kyläläiset, jotka yleensä, kuten syrjäkyläiset ainakin, olivat puheliaita, epäilivät toisinaan, ettei opettaja osaa ollenkaan puhua, mörähdellä vain. Suhteet muodostuivat pian sellaisiksi, että kyläläiset rupesivat tekemään hänestä pilaa takanapäin. Ja kun hän oli vaatimaton, sävyisä ja arka mies, meni hänkin pois. Sitä kyläläiset valittivat, sillä häntä pidettiin hyvänä opettajana.

Kolmas oli ollut kiivas saarnamies. Mutta kun kylällä ei ollut hänen uskonsisariaan kuin kymmenkunta, muodostuivat näiden kokoukset koulun kamarissa sellaisiksi yksityisiksi hartaushetkiksi, joista kyläläisten mielikuvitus loi heidän omaksi pohdittavakseen mitä miellyttävimpiä juorujuttuja. Johtokunnan täytyi taas sekaantua asiaan. Pidettiin istunnoita ja tutkinnoita, joiden tuloksena oli uusia juorujuttuja. Mitään ei todistettu. Mutta kun opettajaa ei saatu muuten syynalaiseksi, ruvettiin syyttämään häntä vääräoppisuudesta. Niin saatiin asiaan sekautumaan pappi ja tarkastaja. Opettaja ehti sillä välin hakea muualle ja johtokunta antoi hyvän todistuksen, jotta vain pääsisi hänestä.

Kanteleisen edellinen opettaja oli ollut hyvin "alhainen", keski-ikäinen mies, jolla oli hieman kirjava entisyys. Hän piti poskessaan lanskaa ja pikanellaa sekä esiintyi rikkinäisissä housuissa. Ensimäinen asia, josta kyläläiset rupesivat keskenään opettajastaan riitelemään, olivat juuri nämä opettajan housut ja tupakka-tukupussit. Toisten mielestä tämä kansanomaisuus teki hänet yhdeksi opettajakunnan ensimäisiä alallaan. Kun hänen puheensa siihen lisäksi olivat vielä hyvin koristelemattomia ja jokapäiväisiä, oli hän ihastuneitten mielestä juuri sellainen, minkälainen tällaisen metsäloukon talonpoikaismukulain koulumestarin tulee ollakin.

Mutta kylässä oli toisia, joitten mielestä tämä ei ollut juuri mikään opettaja. He olisivat vaatineet opettajalta, että hänellä pitää olla eheät housut ja ettei hänen suupielestään saisi juosta tupakankura, joshan nyt suussaan tahtoikin pitää tupakkaa. Hänen puhetapojaan myöskin moittivat ja sanoivat että opettaja yritti osotella jätkiä.

Opettaja olisi kyllä, kaikesta huolimatta, jäänyt kauemmaksikin. Mutta kerran sattui tarkastaja koululle juuri kun opettaja lukittujen ovien takana erään johtokunnanjäsenen kanssa kurkutti paloviinapulloa. Tarkastaja oli yksitotinen mies, niin että opettajalle, joka oli virassaan väliaikainen, tuli taas paikanmuutto murehiksi.

Kanteleinen sai aivan ensiaikoina monen ihmisen kertomusten kautta tutustua koulun entisten opettajain historiaan. Kukin kuvaili asiat aina siinä värissä mihin puolueeseen oli milloinkin kuulunut.

Uusi opettaja havaitsi pian olevansa kyläläisten jännittävän uteliaisuuden esineenä. Ihmiset katselivat kysyvinä, puhuttelivat arasti; mitään erikoisempaa kohteliaisuutta ei osotettu, mutta ei vihamielisyyttäkään. Ani harva oli pistäytynyt koululla tutustumassa. Mikä katsoi silmiin tiukasti, kuka kuunteli jokaista opettajan suusta tulevaa sanaa hermostuneella tarkkuudella. Kamarissa ne silmäilivät ympärilleen huonekaluja, kirjoja ja seinille ripustettuja opettajan omia piirtämiä tauluja, sekä ulkona peräilivät huoneiden ovia, aitoja ja muuta, aivan kuin niistä kaikista etsien kuvaa opettajan luonteesta.

Pidettyään pari viikkoa pientenlasten koulua ja ehdittyään lastenkin kautta hieman tutustua kyläkuntaan, tunsi opettaja itsessään heräävän halun käydä joka talossa ja mökissä tutustumassa. Näillä tutustumisretkillään sai hän pian havaita, että täällä oli monissa ihmisissä n.s. luontaista sivistysvihaa, joka persoonia valikoimatta kohdistui kaikkiin, jotka olivat tahi olivat olleet edes jonkunlaisessa tekemisessä muun kuin ruumiillisen työn kanssa. He pitivät kansakoulua ristinä, jonka huipuksi oli asetettu milloin vähemmän, milloin enemmän siedettävä opettaja-virkamies. Toisissa taas oli missä enemmän, missä vähemmän uinuvassa tilassa tiedonhalua, joka epäröiden ja harhaillen, asiallisen opastuksen puutteessa, ikään kuin kiersi milloin mitäkin satunnaisesti tapaamaansa tukisauvaa. Mutta näiden lisäksi oli todellisesti edistysmielisiä ihmisiä, joissa heti löysi henkistä sukulaisuutta. Näiltä retkiltään kotiin palatessaan tunsi Kanteleinen nuoressa sydämessään monasti ahdistavaa tuskaa. Hänelle kävi pian selväksi, että opettajain yhtämyötäinen vaihteleminen ja epäonnistuminen oli täällä luonut valistustyölle vaikeasti voitettavia ennakkoluuloja. Päästyään milloin minkäkin kyläläisen kanssa puheisiin, teki hän melkein aina sen havainnon, että ihminen täällä oli aina alussa ikäänkuin kovan kuoren sisässä. Ne olivat harvasanaisia, vältteleviä, juroja, – mutta useimmat ottivat tarkan vaarin jokaisesta Kanteleisen sanasta, silmäyksestä ja ajatuksesta. Tuntui siltä kuin he olisivat odottaneet keskustelusta vastausta kysymykseen: ystävä vai vihollinen?

Samalla kun Kanteleinen pääsi selville tästä havainnosta, pani hän merkille, että nämä olivat sangen älykkäitä ihmisiä sekä että he olivat siitä itsetietoisia.

Kaikkialla tavattavat kyläennakkoluulot olivat vahvasti kehittyneet. Vanhemmat ihmiset olivat niiden oikeudesta hyvin vakuutettuja. Nuoremmista taas muutamat eturivin kulkijat olivat yhtä jyrkästi vakuutettuja useiden kyläennakkoluulojen luonnottomuudesta ja epäoikeudellisuudesta. Siitä aiheutuikin vanhan ja nuoren polven välien jyrkin ristiriita.

Esimerkiksi Jokirannan kylä oli ylimuistoisista ajoista ollut rikkauden maineessa. Se oli nostattanut kaikkien kyläläisten rintaa, oli kyseessä sitte ruotivaivainen tahi perinnöillään asuva talollinen. Rikkaus oli kyllä, varsinkin oli ollut, tosiasia. Sitä oli polvesta polveen peritty, saatu muualta tuotujen rikkaitten vaimojen kautta ja nyt viime vuosikymmenillä metsiä myömällä lisätty. Mutta nykyään se asetettiin kaiken edistystoiminnan esteeksi. Kun oli Jokirannan talosta, ei tarvinnut mitään muuta olla, eikä mistään välittää, kyllä tuli elämässä toimeen. Jos oli puhe kansakoulun läpikäymisestä, nuorison maatalouskouluihin tahi kansanopistoon menemisestä, aina oli vanhemman polven vastustuksen perussävelenä, ettei Jokirannan kyläläisten ole ennenkään tarvinnut elämäntaidon apua ja rikastumiskeinoja muualta etsiä. Täällä ne on taittu polvesta polveen, ominsa on tultu toimeen, on ollut vähin muillekin antaa.

Myöskin oli heillä se käsitys, että Jokirannan kylä on hyvin siivo kylä. Kylän maineesta oltiin arkoja, joten, jos joku yritti huononpuoleisella elämänmenolla sitä vahingoittaa, koko kylä oli yksistä puolin tällaisia yrityksiä vastustamassa.

Kiertäessään iltasin kylillä, pistäysi Kanteleinen milloin talollisten, milloin mökkiläisten tupiin. Ensimältä teki sen havainnon, että vastaanotto melkein kaikkialla oli juroa ja kylmää. Mutta jatkaessa se muuttui vähitellen. Saattoi tapahtua, että talonväki katseli kulmainsa alta, kun tuo hieman herrahtava uusi opettaja jonain iltana astui tupaan, kun oli kaikki arkikunnossa. Mutta se lientyi pian, ihmiset pääsivät "herra" – orjuudesta, mikäli tieto uudesta opettajasta levisi hänen edellään. Moniaissa tuvissa otettiin jo vastaan kuin vanhaa tuttua, naurettiin, sanottiin tervetulleeksi, puhuttiin korotetulla äänellä ja tarjottiin pyyhkäisty tuoli. Istuin asetettiin lähelle takkavalkeata jos oli ilta, ja lähelle ikkunaa jos sattui vielä päivänvaloa. Kamari ei ollut joka talossa sellaisessa kunnossa, että sinne olisi sopinut viedä. Mutta sen moni emäntä ilmoitti peittelemättä, aivan kuin pienellä uhmalla, samalla kuin käski kahvia juomaan tuvanpöydän nurkalle ja sanoi isännälle:

– Tule sinäkin, kaadoin sullekin.

Kaikki eivät antaneet kahvia. Aluksi se näytti johtuvan välinpitämättömyydestä, kuten Kanteleinen arvaili. Mutta sitten hän havaitsi, että oli perheitä, joissa ei kahvia juotu ollenkaan. Ne arkailivat nähtävästi alussa uusia tapojaan, mutta jo vihdoin rupesi tulemaan – voileipä ja maitolasi. Siitä sitte juteltiin monessa talossa: oli tuumattu vähentää kahvinjuontia, se kun on ulkomaista ja tulee niin kalliiksi. Kanteleinen huomasi yhä useammin ihmeekseen, että monetkin, joiden oli vielä äsken luullut olevan häntä vanhoillisempia, mennä porhalsivat hänen edellään! Hänhän ei ollut ehtinyt vielä tulla kahvista ehdottomasti raittiiksi, mutta ajatellut hän sitä oli. Nämä olivat myöskin ajatelleet, ja samalla toteuttaneet sen. Kyläläisten esimerkki ajoi hänet itsensäkin kotona toteuttamaan kahviraittiutta. Vieraissa käydessään piti hän asian vielä avoinna, juodakseen siellä missä tarjotaan, jottei tarvitsisi loukata ketään.

Kerran tuli tästä puhe ukko Varamäen pikkutuvassa. Sohvi oli keittänyt kahvit ja tarjosi Kanteleiselle ja isälleen. Ukko oli vahva tupakkamies, poltti ja piti poskessaan. Mutta viinasta oli hän raitis.

Kun nyt Sohvi tarjosi kahvia, sanoi Kanteleinen:

– Olenkin ollut muutamia viikkoja kotona ilman kahvia.

– Ja kylässäkö juot? tokasi ukko.

– Olen juonut, missä on tarjottu, etten loukkaisi.

Ukon suu meni tuttuun kiusoittelevaan hymyyn:

– Ryyppäätkö viinaakin missä vain tarjotaan, ettet loukkaisi?

– En … en toki!

– Mutta miksi sitten kahvin suhteen olet arempi?

Kanteleinen joi juuri kahvia ja tunsi joutuvansa omituisesti hämille, sillä hän ei todellakaan voinut selittää miksi.

Ukko Varamäki asetti piipun takalle tupakkapönttöön, purki mällin ja asetti sen sanomalehtitilkulle muurinotsikolle odottamaan. Sylki sitä varten asetettuun vesikuppiin ja otti kahvia.

– Minä olen ollut 25 vuotta raitis viinasta. Ja kun lopetin kerran, en ottanut missään. Minun mielestäni nuorten pitääkin opetella olemaan raittiita kahvista, varsinkin kun on opettaja ja muiden esimerkki.

– Voi tuota isää, harmitteli Sohvi.

– Mitä? Tottahan minä nyt teille nuorille saan sanoa mitä ajattelen.

Vai onko se niin tyhmää, häh?

– Kaukana siitä, vakuutti Kanteleinen.

– Sitä minäkin, totesi ukko, laski kupit kädestään ja kokosi tukupussinsa uudestaan poskeensa.