Читать книгу Iris rukka - Anni Swan - Страница 6

Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi: "Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

— Taneli, Taneli, nyt lähtivät kurjet, nyt on syksy.

— Syksy on, vastasi Taneli vitkaan. — Täytyy jouduttaa kauranleikkuuta.

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa. Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä, hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon muutkin yhtyivät.

Ja näin kului syksyinen ilta. — — —

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

— Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?

— Ei kannata, vastasi Taneli.

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli seuraava:

Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät sinua.

Enosi Kaarle Heinonen.

— Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris kirjeen luettuaan.

— Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.

Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta uutistaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi sekä kaivertanut siihen kirjaimet I.K.

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

— Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja Serestä.

— Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.

— Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan

Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa

Seren kaulaan.

— Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. — Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.

— Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

— Pitäisin turkin sisässä sitä.

— Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, — eksyy ja joutuu poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

— Noh, Musta! huusi Taneli.

— Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.

— Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. — Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

— Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

— Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. — Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.

Kolmas luku.