Читать книгу Iris rukka - Anni Swan - Страница 8

Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan eteisessä.

— Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, — miksi et ole ennen tullut?

— Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi

Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

— Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli epävarmasti hymyillen, — vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.

— Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut.

Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.

— Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, — kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. — Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.

— Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

— Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta

Anna-Leenalta.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:

— Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde.

Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

— Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. — Eikö

Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.

Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.

— Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. — Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Rouva Heinonen hymyili raukeasti. — Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

— Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön kättä.

— Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

— Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei tahtonut itkeä — — —

* * * * *

— Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen jälkeen istui kahvipöydässä, — huomenna alkaa koulu.

Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.

— Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen puoleen. — Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

Iris pudisti kieltävästi päätään. — En.

— Mitä sinä oikeastaan osaat?

— Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin, vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

— Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?

— En.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle luokalle.

— Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.

— Ihme kyllä, tokaisi Aksel.

— Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

— Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. — Me neuvottelemme tästä Alina tädin kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

— Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, — tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

— Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. — Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

— Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.

— Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti

Hammar, — ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. — Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

— Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, — Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, — saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.

— Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, — Iris rukka on todella onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi, kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli, miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan. Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia. Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel. Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen. Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin, hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa, teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt laskelmiin ja arvioimisiin.

Viides luku.