Читать книгу Iris rukka - Anni Swan - Страница 7

Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen, jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

— Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää

Elsaa.

— Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, — kaikki tietysti tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

— Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi hyvänsävyinen Maiju.

— Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

— Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. — Jospa minä tanssisin puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen kanssaan.

— Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan. Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

— Hiljaa! koputetaan, huusi joku.

— Huu, varkaita! kirkaisi Pappilan Maiju.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus.

Kerran, kaksi, kovempaa.

— Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

— Rosvoja tietysti, pilaili Erkki Pohjola.

— Kummitus, arvaili Mauno, hänen veljensä.

— Poliisi! huusi joku säikähtynyt ääni.

— Kuka uskaltaa mennä avaamaan salaperäiselle vieraalle?

— Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen villahuiviin käärityt tytön kasvot.

— Taivas! pääsi Akselin huulilta.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin lattialle.

— Ketä etsitte? kysyi Ester Heinonen kynnykseltä.

— Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

— Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi tutkivan katseen tyttöön. — Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

Ester näytti hermostuneelta.

— Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan käsissään ja vitkaan vastasi:

— Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta.

Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Tyttöparvesta kuului naurun tirskettä.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

— Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi rouva Heinonen. — Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. — Mimmi, viekää tämä mies keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa huolimattoman:

— Olkaa hyvä!

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan? Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! — Kaikkien läsnäolevien katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

— Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi

Ester kiivaasti Irikselle.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

— Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki muut, vastasi hän ääneen.

Taaskin kuului naurua tyttöparvesta. Pojatkin vetivät suunsa hymyyn.

— Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. — Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.

— Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

— Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.

Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:

— Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. — Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.

— Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa kömpelöistä tavoista.

Mimmi tuli sisään ja supisi jotain rouva Heinoselle.

— Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. — Rakas lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. — Tuo mies istuu yhä vielä keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

— Pitääkö Tanelin mennä yöksi muualle? kysyi Iris silmät suurina.

— Äiti, emmekö voisi panna Tanelia salin sohvalle nukkumaan, ivaili

Aksel.

— Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta! Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla. Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

— Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen saattajansa käsivarrelle. — Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun pitää lähteä pois nyt.

— Häh, vastasi Taneli haukotellen. — Enkö saa jäädä tänne?

— Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen kaupunkilaiseen kievariin.

Taneli raapi korvallistaan.

— Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa olla jo liian myöhä.

— Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

— On sitä kai sitten mentävä, huokasi Taneli ja painoi lakin päähänsä.

— Hyvää yötä sitten, Iris.

— Hyvää yötä, Taneli.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili mielivirttään. — — —

* * * * *

— Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön niskoillemme? huokasi Ester.

Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin nyrpeältä.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.

— Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.

— Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

— Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.

— Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.

— Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

— No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?

— Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. — Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

Elin kohotti silmäkulmiaan.

— Siis täydellinen maalaisserkku?

— Kiireestä kantapäähän.

Elsa juoksi nauraen sisään.

— Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

— Kauheata! Hänet täytyy tietysti pukea uudestaan alusta alkaen.

Elsa nauraa tirskutti edelleen.

— Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia. Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä, kunnes Ester ja minä nousimme.

— Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili

Ester. — Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

— Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

— Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.

— Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.

— Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. — Pidätte kai paljon toisistanne?

— Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. — He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

— Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.

Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.

— Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa aina tekevät.

— Sissi on vaiti ja syö, jyrisi isä.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli ajatuksiin vaipunut.

— Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

— Suurenmoista, mutisi Aksel.

— Sivistymätöntä, huomautti Ester puoliääneen.

Elsa nauraa hihitti.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä näet, enkö arvannut oikein.

— Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä suuhun syödessään.

— Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

— Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

— Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni.

Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

Eno pelasti hänet pulasta.

— Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

Iriksen katse kirkastui.

Oi kyllä, sen hän varmaan tiesi.

— Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia, olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi lapsillensa:

— Nyt kai viette serkkunne kaupunkia katselemaan. Aksel, ole sinä ritarina.

— Taivas varjelkoon, mutisi Aksel. Ääneen hän sanoi:

— Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

— Hm, murahti pankinjohtaja. — No, Ester ja Elsa menevät sitten.

Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

— Kyllä isä, sanoi Elsa iloisesti.

Kun isä oli mennyt, kutsui Ester Elsan syrjään.

— Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni.

Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

— Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin

Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo

lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu.

Minäpä sanon isälle.

— Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen luontainen hyväsydämisyytensäkö.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän. — Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

— Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

— Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.

— Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

Elsa juoksi Esterin luo.

— Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.

— Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

— Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.

— Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin

Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

— Sitä veijaria! mutisi Elsa. — Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

— Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. — Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

— Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?

— Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?

— Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

— Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta nenä pystyssä.

Neljäs luku.