Читать книгу Pikkupappilassa - Anni Swan - Страница 3

Sisällysluettelo

Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen tapansa.

— Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain tule monta kuhilasta. — Kas — Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.

Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan, joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.

— Nouse kärryihin, Hilda. Oletko asemalle menossa?

— Olen, sinnekö sinäkin?

— Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun kevät tuli niin äkkiä.

Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa ja kiipesi kärryihin.

— Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. — Rusko ei jaksa vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.

Hilda rouva loi säälivän katseen poikiin, joiden kasvoilla selvästi kuvastui katkera pettymys.

— Elviira on sentään turhantarkka hevosten suhteen, ajatteli hän.

Ääneen hän lausui:

— No, tänäänhän he tulevat?

— Niin Pikkupappilan väkikö? Taitavat tulla. Heitäkö vastaanottamaan olet matkalla?

— Oli muutenkin asiaa kauppapuotiin, niin pistäyn samalla katsomassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Onhan Anna tavallaan sukuakin. Ja nuoruudenystävä.

— No siihen sukulaisuuteen en minä ainakaan paljon perusta. Anna oli

Schöringeille sukua, ei meille.

— Mutta kumminkin Herman Schöringin oikea serkku, siis Oliviankin. Ja

Hermannin kasvattisisar sen lisäksi.

— Niinpä kyllä, sanoi toinen äreästi. — Ellei Gustaava täti olisi ottanut taloa täyteen sukulaisia ja orpolapsia, olisi Kauniala ehkä vielä pystyssä. Eikä Olivian olisi tarvinnut joutua sukulaisten armoille.

— Ja kuolla köyhyydessä. Olivia parka! säälitteli Hilda rouva.

— Olivia ei osannut pitää miestään kurissa. Herman oli tuhlari.

— Niin oli, niin oli. — Ja nyt palaa Anna tänne synnyinseudulleen. Ja kappalaisen rouvana. Ovat tainneet elää ahtaissa oloissa näihin asti.

— Hyvinkin. Annan mies velkaantui jo ylioppilasvuosina. Gustaava täti kyllä vastusti heidän avioliittoaan juuri sen vuoksi. Suuri lapsiparvi ei tietenkään ole velkataakkaa vähentänyt. Opettajantuloilla ei suurta perhettä elätetä.

Hilda rouva huokasi vastaukseksi. Hän tiesi itse hyvin, mitä köyhyys merkitsi.

— Kas, tuossahan ajavat rovastin nelipyöräiset.

— Ja ruustinna mukana. Hän tahtoo kai itse olla vastaan ottamassa.

Kas, kas, miten kohteliasta.

— Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva. — Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä kelissä.

Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden kappalaisväen tervetulleeksi.

Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies, hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.

Ruustinna kätteli kutakin vuoron perään.

— Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon saapumisenne. — Tässäkö ovat kaikki lapsenne?

— Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.

Nyt lähenivät Harjulan rouva ja Niemelän Hilda rouva tervehtimään.

— Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.

Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän ojensi kätensä Harjulan rouvalle.

— Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä kuuluvalla äänellä. — Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!

Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.

— Niin, niin, tuskinpa olisin sinua tuntenut enää, niin olet muuttunut.

Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi puuhata lasten kanssa.

— Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna. Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani ennen kuin iltapuolella.

Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan. Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan kohti Pikkupappilaa.

— Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat, vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä valjetessa.

— Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti.

Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.

— Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on. Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!

Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.

Ulla oli haltioissaan. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt juoksevaa vettä.

— Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin — hän pidätti henkeään —. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät, tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.

Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:

— Onko näissä metsissä rosvoja?

— En mää vaan tiärä, vastasi tappuratukkainen poika, saattaa ollakin.

— Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.

— Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä!

Ulla puhuu loruja, torui Liisi.

— Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä metsissä olisi rosvoja. — Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa, kolkon näköinen.

— Se on Harjula. Siinä asuu Kemellin patruuna. Rouva oli asemalla.

— Sekö, jota äiti sanoi Elviira tädiksi. Hän oli hirveän kuiva ja hapan.

— Älä lausu huomautuksia renkipojan kuullen, kuiskasi Liisi tuimasti.

— Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt papintyttäriä?

— Kyyrittinhän mää viime viikolla yhtä.

— Viime viikolla. Niin meidän Marttaa. Mutta sitä ennen?

— En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.

Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle, kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".

— Liisi, Lotti, katsokaa! huusi Ulla. Sellaisia korkeita, ihania harjuja!

— Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on

Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän

keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on

Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.

— Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.

Ranssu ei vastannut, hän loi pelokkaan katseen sivulle ja hoputti hevosta.

— Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen käytöksen.

Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla äänellä:

— Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita menninkäisiä.

— Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. — Miksi siinä kummittelee?

— Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä, tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin, sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin. Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee käsiään, kuin olisi apua anonut.

— Kaameata! hengähtivät tytöt.

— Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin tuli miehen kaikki pahat teot julki.

— Kuinka hänen sitten kävi?

— Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan hakemassa.

— Kamalaa!

Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.

— Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen piiskansiimallaan suoraan eteen.

Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala, kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli alaston.

Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar ja tukeva palvelustyttö.

— Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.

— Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka riensi auttamaan.

— Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät,

Martta?

Nyt ajoivat trillatkin pihaan. Martta riensi syleilemään äitiä.

— Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja kolme somaa vasikkaa.

— Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.

Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.

— Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin enemmän huoneita kuin kaupungissa.

— Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi.

Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme.

Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.

Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.

— Mutta, Martta, — mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut, mutta silti vielä siro.

— Sen on vanha Kristiina täti lähettänyt.

— Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen minulle, sanoit?

Äidin ääni oli kiihkeä, kyynelverhoinen.

— Niin, äiti, se saapui tänä aamuna. Muuan nuori poika toi sen.

— Eikö ollut mitään kirjettä mukana?

— Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin rouvalle ja paljon terveisiä.

— Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset, tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut saada.

Lapset katselivat hiukan ihmeissään äidin kiihtyneitä kasvoja.

— Minusta pöytä on hirveän vanhan näköinen, huomautti Lotti.

— Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. — Kummallista, että Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. — Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa olisi pitänyt saada tämä.

Isä löi äitiä olkapäille.

— Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.

Pastorin harmaat silmät olivat täynnä eloa ja innostusta.

Iloisesti hyräillen ja joustavin askelin hän poistui ruokailuhuoneeseen.

Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi Martan puoleen.

— Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?

— Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä tulee paljon pitämään. — Oi, äiti! — Martta veti syvän henkäyksen. — On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai haloista.

— Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän olisi pitänyt sinua enemmän säästää.

— Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai minullakin pitää olla.

Martta hymyili hyvää, päivänpaisteista hymyään.

Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja väsyneinä.

Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.

— Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle. — Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun, missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne sullottuina.

— Siinä saa Ulla sinua auttaa. Minä en nyt ennätä, sanoi Martta.

Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.

— Minä olen täällä! kuului viimein vastaus Lotin itkuisiin huutoihin.

— Täällä vinnillä.

Lotti kapusi ylös kapeita vinnin portaita. Ulla seisoi keskellä pimeätä ullakkoa tomuhiukkasten tanssiessa kirkkaassa valojuovassa.

— Huh, täällä on pimeää, sanoi Lotti.

— Ja kauhean salaperäistä. Muistatko ullakkohuonetta kauniin Helena rouvan linnassa ja salaperäistä Kullenmiestä? Ja nuo portaat ovat aivan sellaiset, että voi kuvitella Esbern Snaren vierähtäneen niistä alas ja taittaneen niskansa.

— Ulla, sinä olet kauhea. Tule heti pois, minusta täällä on kammottavaa.

Mutta kammostaan huolimatta Lotti varovasti astui peremmälle Ullan innostuneena selittäessä:

— Täällä on jännittäviä komeroita ja kummitussoppia ja korkeita pakkalaatikoita, joissa voi nukkua joku kauan sitten kuollut morsian, joka on piiloutunut hääiltanaan, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin ruman, vanhan miehen kanssa ja — — —

Lotti kirkaisi.

— Sinä et saa pelottaa minua. Ulla oli lähennyt ovea ullakon perällä.

— Uskallammeko avata tämän?

— Ei, ei, kirkui Lotti. Siellä on varmaan joku. Etkö kuule rapinaa?

— Lotti, kuiskasi Ulla salaperäisellä äänellä. — Sisällä voi olla joku onneton vanki, joka on saanut olla syömättä monta viikkoa. Ehkä pieni lapsi, jonka julma äitipuoli on sulkenut sisään. Me pelastamme hänet, hän on laiha kuin luuranko.

— Ei, ei, älä avaa. Minua pelottaa.

— Lotti, sinä olet sydämetön. Tahdotko, että lapsiraukka nääntyy nälkään ja janoon?

Uljaana, joskin sykkivin sydämin Ulla läheni ovea, Lotti seurasi hänen kintereillään arasti pälyen ympärilleen.

Ulla väänsi lukkoa. Ovi narisi kaameasti.

— Nyt, kuiskasi tyttö ja avasi oven.

Kirkaisu, pakenevien jalkojen töminää, ja Lotti vyöryi kuin pallo alas jyrkkiä portaita hämmästyneen pastorin jalkoihin.

— Hiljempaa, tyttö! Mitä tämä tietää?

Lotti oli niin pökerryksissä, ettei osannut muuta kuin nyyhkyttää.

Nolon näköisenä seisoi Ulla alimmilla portailla.

— Lotta pelästyi Riikkaa, selitti hän hämillään.

— Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän, niin pahasti säikähdin.

Isä katseli tyttöihin kysyvästi.

— Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin katto. Minä luulin, että se oli kummitus.

— Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. — Ei minua kukaan tähän asti ole kummitukseksi haukkunut.

— Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar, joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. — Lotti, mene nukkumaan, ihanhan sinä vieläkin vapiset.

— Oletpa sinä, Ulla, koko älyniekka, sanoi isä purevasti.

— Lotti on hirveä pelkuri, mutisi Ulla. Hänen huulensa vapisivat.

— Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.

"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.

Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin — hän oli kyllä sen huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista kummituksista ja muista.

Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala. Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla jonnekin — esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.

Mahtoiko siellä olla pajuja? Ja lirisevä puro? —

Mitäs jos lähtisi katsomaan!

Ulla kapusi mäkeä ylös.

— Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot!

Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.

Ja äidin surua ajatellessaan Ulla alkoi itsekin itkeä.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kukerrus.

Ja tuolla — Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat ihastuksesta.

Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston — siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. —

Ullan kädet olivat painuneet ristiin.

Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento.

Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.

Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle.

— Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä.

Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen.

— Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.